Mestarivarkaan muistolle
”Dogs die. But dogs live, too. Right up until they die, they live. They live brave, beautiful lives. They protect their families. And love us, and make our lives a little brighter, and they don’t waste time being afraid of tomorrow.”
– Dan Gemeinhart
Vuonna 2012 alkuvuodesta meille oli tullut Olga, itäsiperianlaika. Ensimmäisenä syksynä totesin, että yksinhän minä lenkkeilin edelleen, sillä se oli aina metsällä. Meillä oli siinä elämäntilanteessa mahdollista ottaa toinenkin koira (Huom! Miten siinä sitten kävikään!) ja eri rotuja mietittyäni palasin aina salukiin. Siinä viehätti tietysti ulkomuoto, mutta halusin myös itsenäisen luonteen omaavan koiran, en kerta kaikkiaan ole palveluskoiraihminen.
Karkkilassa oli kasvattaja, jolle oli juuri jokin aika sitten tullut pentue, mutta oletin, että ei siitä pentueesta mitään olisi enää myydä. Ajattelin, että jään jonottamaan pentua. Mutta siellä olikin vielä kaksi narttua vapaana ja kuvat nähtyäni sanoin, että se punainen voisi olla minun. Kävimme katsomassa koko perheen voimin pentuja ja ei, se ei ollut se punainen. Joku siinä silver grizzlessä vaan oli, joka sai minut sen valitsemaan. Isla muutti meille 23.12.2012. Paras joululahjani ikinä! ❤️
Isla oli pentuna melko tyypillinen saluki, vaikka olen minä helpompiakin nähnyt. Söi verhot ja sälekaihtimien nupit ja pissasi mielenosoituksena lasten sänkyihin ja sohvalle, monia, monia kertoja. Sen vuoksi meillä on edelleen nahkasohvat ja lasten huoneiden ovet kiinni… Niin ja järsi se kilpikonnaakin, kahdesti. Joutui konna muuttamaan parempaan asuinpaikkaan, ei ollut meillä turvallista.
Ensimmäisenä kesänä vein sen viehetreneeihin ja sille tielle jäin; Isla oli luonnonlahjakkuus, jonkalaisesta saan varmasti vain haaveilla loppulämäni ajan. Viehevarmuus oli omaa luokkaansa, ikinä, koskaan se ei keskittynyt muuhun kuin vieheeseen. Joka ikinen kerta sen voi täysin luottavaisena laskea maastoon. Ei se sertejä juossut kuin kaksi, koska se oli liian älykäs juoksemaan vieheen perässä; se sai vieheen kiinni usein oikomalla maastossa, mutta miten se rakastikaan juoksemista! Vielä 31.8.21 vein sen treeneihin, tietäen, että ne saattavat olla sen viimeiset.
Isla oli myös kaunis, voi hyvä luoja miten kaunis se olikaan. En osaa sanoa, oliko siinä yhtään virhettä. Omaan silmään ei ollut. Kävimme näyttelyissä Suomessa valioksi saakka ja muutamia kertoja valioitumisen jälkeen. Lapset olivat sen verran nuoria, että en ulkomaille sen kanssa sitten lähtenyt, vaikka sen olisi kansainväliseksi muotovalioksi melko helposti saanutkin.
Islan kanssa on reissattu ympäri Suomea, näyttelyissä ja kisoissa. Muutaman kerran Virossakin. Se on ollut antoisaa aikaa, tuollaisen koiran kanssa kiertää. Kyllä se pääsi paljon kulkemaan ja näkemään. On saatu ystäviä ja tuttavia, opittu salukeista. En vaihtaisi päivääkään pois. Tai no ehkä ne päivät, joina se järsi sitä kilpikonnaa.
Saluki ei ole kaikkein helpoimpia koiria, ne tarvitsevat juoksemista, jotta niiden pääkoppa pysyy kasassa. Vanhemmiten se ei enää ole niin tärkeää, mutta kyllä se vielä koko viimeisen kesänsä kävi kavereiden kanssa juoksemassa. Juoksi mitä juoksi, usein ihan paljonkin, vaikka vatsa jo vaivasikin. Pentuna ja nuorena se pysyi vapaana ollessaan suhteellisen lähellä, mutta iän myötä se saattoi kadota pitkäksi aikaa. Kerran laitoin sille tutkapannan kaulaan ja siihen se vapaana juokseminen sitten jäikin muutamaksi vuodeksi – etäisyyttä oli 1200m. Hän oli varsin itsenäinen yksilö, puhuttiinpa meillä jopa camel boots -koirasta.
Islalla oli eräs hyvin rasittava piirre, se ulvoi. Sellaista kimeää sopraano-ulvontaa, johon muut sitten yhtyivät. Se ulvoi, jos ruoka oli myöhässä tai häntä ei huomattu tai jos se oli liian kaukana minusta. Tai jos tähdet olivat väärässä asennossa taivaalla.
Isla oli myös mestarivaras; se ryösti kaiken, mihin vain ylettyi. Miten lukemattomat ruoat se söikään suoraan hellalta ja keittiön tasoilta. Hiljaa se hipsutteli keittöön ja suoritti ryöstötoimet. Kuvitteli olevansa näkymätön. Eikä hävennyt lainkaan, sillä salukille luonteenomaisesti sille kuului kaikki sama kuin ihmisillekin. Ei epäilystäkään siitä.
Suureksi surukseni se sairastui keväällä 2021, eikä alkuun oikein selvinnyt, mikä sitä vaivasi. Se oireili aluksi toisinaan. Ripuloi verta. Oksenteli, lopussa vertakin. Viimein se lopetti syömisen kokonaan. Tutkimuksissa ei aluksi selvinnyt syytä, mutta vatsasyöpä se lopulta mitä todennäköisimmin oli. Ei reagoinut oireenmukaiseen hoitoon. Tuollaisen ruoansulatuskanavan syövän ennuste on erittäin huono. Loppuajasta sillä oli enemmän huonoja kuin hyviä päiviä ja oli aika laskea se pois yhdeksän vuoden iässä.
Suru on hinta, jonka maksamme rakkaudesta. Hyvää matkaa, rakas Nirppu. Kannan muistoasi mukanani aina, kunnes tapaamme taas.
Rainbow Bridge
”Just this side of heaven is a place called Rainbow Bridge.
When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to Rainbow Bridge. There are meadows and hills for all of our special friends so they can run and play together. There is plenty of food, water and sunshine, and our friends are warm and comfortable.
All the animals who had been ill and old are restored to health and vigor. Those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams of days and times gone by. The animals are happy and content, except for one small thing; they each miss someone very special to them, who had to be left behind.
They all run and play together, but the day comes when one suddenly stops and looks into the distance. His bright eyes are intent. His eager body quivers. Suddenly he begins to run from the group, flying over the green grass, his legs carrying him faster and faster.
You have been spotted, and when you and your special friend finally meet, you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face; your hands again caress the beloved head, and you look once more into the trusting eyes of your pet, so long gone from your life but never absent from your heart.
Then you cross Rainbow Bridge together….”
Author unknown
-Piamaria
Hiiden Hirven 