Juuso -kaiken alku

-Piamaria

Sain ensimmäisen koirani lapsena. Se oli niin erityinen koira, että siitä on kerrottava myös. Olin toivonut koiraa kauan, ehkä niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta vasta omakotitaloon muutettuamme pystyimme sen ottamaan, mikä oli varmasti oikea päätös.

Novascotiannoutaja Golden Fox Mixie a.k.a. Juuso oli se koira, jonka vuoksi olen päätynyt tähän pisteeseen. Novascotiannoutaja oli verrattain harvinainen koira Suomessa 1980-luvulla, niitä oli tasan 36 kpl silloin, kun Juuson pentue syntyi.

Muistan, kun pohdimme rotuvalintaa. Noutajat kiinnostivat, mutta kultainen tuntui liian suurelta ja labradori liian joltain muulta – ehkä karvattomalta? Kävimme koko perheen voimin koiramessuilla ja siellä rotuständillä oli kultaista noutajaa pienempi punainen (ja punanenäinen) noutaja, johon ihastuimme ikihyviksi. Kasvattajakin löytyi, mikä oli harvinaista siihen maailmanaikaan koiraluvun ollessa tuo edellä mainittu.

Meillä ei metsästetty, mutta Juusosta olisi tullut hieno metsästyskoira – se jaksoi hakea palloa tai keppiä vaikka monta tuntia, jos joku jaksoi sitä sille heittää. Maalta ja vedestä, sillä ei ollut väliä.

Juuso jalostustietojärjestelmässä – kaikki tiedot, kuten rekisteröintipäivä eivät ole oikein – Juuso syntyi 1987 ja rekisteröitiin 1988, mutta ei sen väliä. Miten iloinen olinkaan, kun sen löysin sieltä!

Muistan, että osasin sen sukutaulun ulkoa lapsena – jo silloin ne kiinnostivat – ja novascotiannoutajien historian ja kaiken, mitä siihen koiraan liittyi. Meillä saatetaan torua vieläkin koiria sanomalla: ”No, no, Nanette!” Juuson emän kennelnimen ollessa Jalna’s No No Nanette.

Juuso oli kasvanut ensimmäiset 8 viikkoansa kellarissa. Kyllä, luitte oikein. Siellä oli niiden kenneltila. Voitte arvata, millainen se oli, kun pääsi päivänvaloon. Se pelkäsi alkuun kaikki mahdollisia ääniä, jopa jääkaapin hurina pelotti sitä. Alkuun sitä jouduttiin ruokkimaan kädestä äänipelon vuoksi. Mutta tästä huolimatta siitä tuli vallan hyvä koira, eikä sille jäänyt mitään pelkoa ääniä kohtaan – se ei vain ollut niihin tottunut uuteen kotiin tullessaan. Tervepäinen koira siis. Luonteeltaan se oli hyvin pehmeä, tarkoitan hyvin, hyvin pehmeä. Se oppi kerrasta, jos jotakin sattui.

Meillä ei ollut kokemusta koirien kasvattamisesta oikein ollenkaan ja Juuso joutui ikävään tilanteeseen melko nuorena (oma arviointivirhe tuolloin) ja siitä tuli remmiräyhä. Mutta kuitenkin isäni kanssa lenkkeillessään se ei rähjännyt kenellekään, vain meidän naispuolisten seurassa. Mitä se kertookaan meistä ja isästäni – isä piti sitä irti lenkeillä ja mitään ei koskaan tapahtunut. Se nuuskutteli menemään kenestäkään välittämättä. Me muut kuuntelimme äimistyneinä, että puhummeko me samasta koirasta ollenkaan, mutta näin se oli. Ja vaikka rähjäsikin remmissä, piti se naapurin uroskoiraa kaverinaan. Kummalliset ovat koirien ajatukset.

Juuso rakasti uimista. Se teki pitkiä loikkia veteen kepin tai pallon tai damin perässä ja nautti joka sekunnista. Sitä minä ikävöin eniten, sen koiran riemua.

Juuson kanssa käytiin Toko-treeneissä jonkin verran, mutta ei se oppi tainnut koiran kalloon iskostua sen ajan menetelmillä; muistan hämärästi, kuinka se aina karkasi luoksetulotehtävissä ja taisi tuo jotakin muutakin hämminkiä aiheuttaa. Käytiin sen kanssa näyttelyissäkin muutamia kertoja.

Kerran -silloin melko pieni- pikkusiskoni talutti sitä. Ihan siinä kotitalon vieressä. Kahdeksan metrin fleksissä. Siskolle oli teroitettu, että mitä tahansa tapahtuukin, irti ei saa päästää. Eikä sisko päästänyt, vaikka raahautui asfaltilla tasan kahdeksan metriä koirasta naapurin kissan perässä. Ja siskon paino ei kyllä yhtään jarruttanut Juuson menoa. En muista päätyikö se kissa puuhun vai miten tilanne päättyi, mutta fleksiä ei taidettu enää siskolle käteen antaa.

Juusolle tuli kaveri, Liisa-kissa, kun koira oli noin vuoden vanha. Liisa löytyi ojasta sisarensa kanssa aivan pienenä kovasti naukuvana myttynä, kaukana mistään luovutusiästä. Emo löytyi lähistöltä auton alle jääneenä ja yksi pentu kuolleena myöhemmin. Siihen aikaan kissat kulkivat ulkona ja pahimmillaan synnyttivät sinne, taitavat ne tehdä sitä vielä nykyääkin. Liisa jäi meille ja sen sisar naapuriin. Eläinlääkärissä se tietysti piti käyttää ja olihan se liian nuori emostaan erossa olemaan, mutta selvisi. Siitä tuli aivan erityinen kissa.

Liisa luuli tietysti olevansa koira, olihan se pääosin koiran kasvattama. Se kulki mukana lenkeillä ja koska 80-lukua elettiin, hankkiutui tiineeksi melko pian. Se sai yhdet pennut ja sitten se steriloitiin. Liisa jäi auton yliajamaksi muutaman vuoden päästä ja Juuso suri sitä todella kauan. Se juoksi pitkään Liisan haudalle ja odotti sitä. Se oli todella koskettavaa. Liisan kuoltua ja Juuson jäätyä sitä suremaan jouduttiin meille hankkimaan uusi kissa, Siiri, joka pysyi poissa autoteiltä ja oli Juuson seurana, vaikkei se siitä yhtä hyvää kaveria kuin Liisa koskaan saanutkaan.

Muistelimme, että Juuso jouduttiin kastroimaan eturauhasvaivojen vuoksi. Se teki turkista valtavan ja ruokahalusta loputtoman – eikä siihen aikaan mitään dieettiruokia koirille ollut.

Juuson kuoli juuri ennen 10-vuotispäiväänsä sydänkohtaukseen. Olen onnekas, että sain olla saattamassa tuon kultaisen pojan viimeiselle matkalle. Sillä sitä se oli, puhdasta kultaa koko koira.