Ensiksi, pentujen valokuvat (ne kamerasta koneelle siirretyt) ovat löytyneet. Sen sijaan muutama tuhat muuta valokuvaa on tällä hetkellä kadoksissa. En edes jaksa alkaa miettiä, miten…
Dolly on kasvanut kohisten. Jalat ja korvat ja kuono ovat venyneet pituutta siihen malliin, että siitä saattaa tulla pystykorvan asemesta vinttikoira. Ei kai sentään sellainen, mutta kohta alkaa olla emonsa kokoinen. Pylly on korkeammalla kuin pää (karrikoidusti -kasvuun liittyvä karmea takakorkeuden jakso, kuuluu asiaan) ja jalat ovat vinksin vonksin (ja muu koira vähän heikunkeikun). On se silti mahdottoman söpökin, ei sillä.
Dolly on hurjan fiksu. Se oppii kerrasta, kun osaa vaan oikein opettaa. Oikea-aikainen palkkaus on salaisuus. On keskityttävä todella paljon itse, että saa palkan kohdilleen. Koirakoulussa on jaksettu keskittyä nyt paremmin. Syynä saattaa olla väliseinä meidän ja muiden väliin, jonka aina saamme helpottamaan uusien asioiden kouluttamista.
Metsään tekisi mieli, mutta tämä kuumuus… ei oikein ole sinne asiaa. Ollaan käyty aamusta aikaisin siellä, niin ei ole vielä kamalan tukalaa. Aika pian pieni siellä kuitenkin väsähtää – syksyn raikkautta odotellessa…
Dolly on ollut paitsi kiinnostunut linnuista myös jäljestänyt hirveä. Äitinsä tyttö siis. Mahdottoman ylpeä olen tenavasta, vaikkei mitään varsinaisia riistatöitä olekaan korkeassa 14 viikon iässä vielä ollut. Ehditään vielä niihinkin, kunhan alkaa jaksaa enemmän mennä metsässä. Aika pieni on vielä aika, jonka jaksaa siellä ns. keskittyä. Ehkä 20-30 min.
Kuumuus on ottanut pennunkin voimille. Päivällä nukutaan vaan, illasta sitten alkaa emon (ja muiden) kanssa riekkuminen. Jos meillä on jotakin hukassa, kuten sukka, sandaali, talouspaperirulla tai vaikkapa lattiarätti, sen voi käydä hakemassa takapihan nurmikolta. Sinne on kasattu mahdottoman suuri määrä erinäisiä aarteita, joita pennun tielle on sen talossa kuljeskellessa osunut. Voi pieni murunen – ajatella, miten ihania esineitä tämä maailma onkaan täynnä.
Hampaat alkavat vaihtua – ikenet taitavat jo kutista, sillä ensimmäiset vähän vaarallisemmat aktiviteetit on jo ehditty suorittaa: televisioantennin johto oli purtu poikki (kyllä se alunperin oli sijoitettu sinne kukkaruukun taakse, mutta lapset olivat kai ruukkua siirtäneet älyämättä, että se oli siinä tarkoituksella) ja korvatulpat syöty. Nyt odotamme jännityksellä, milloin ne mahdollisesti pilkistäisivät jätösten seasta…
Toisinaan saan katsoa hetken, ennen kuin tiedän, onko siinä sohvalla emo vaiko pentu – alkavat olla kohta samankokoisia ja aivan toistensa näköisiä – silmänsä pentu on ainakin perinyt isältään, varmasti muitakin ominaisuuksia, jotka alkavat näkyä, kun ikää tulee enemmän.
Sumu hoitaa pentua edelleen paljon; leikittää sitä, antaa sen syödä ruokansa (emon ruoka on toki paljon parempaa kuin ne omat pentunappulat) ja on todella huolissaan, kun pentu lähtee yksin meidän mukaamme (metsään, pentukouluun jne.) sekä tarkastaa sen huolellisesti, kun pentu palautuu kotiin. Se painii Dollyn kanssa antaen pennun selättää itsensä ja juoksuttaa sitä pihalla. Toki se myös huomauttaa pennulle, mikäli tämä on mennyt joissain asioissa liiallisuuksiin esimerkiksi puremalla liian kovaa tai muuta vastaavaa. Luistaan emä ei haluaisi luopua pennun hyväksi, mutta ensin muristuaan se kuitenkin antaa ne pennulle. Saa nähdä kauanko Dolly saa emän ruoat ja luut syödä. Joka tapauksessa on ollut mitä mahtavinta seurata myös tätä kaksikkoa, emän huolehtimista jälkikasvustaan.
Vajaan parin viikon päästä on tehosterokotus. Vaikka ollaankin käyty koirakoulussa ja vinttikoiraradalla, niin koirapuistoja olemme välttäneet. Emmekä me siellä puistossa muutenkaan käy kuin silloin, jos ne ovat tyhjä. Tässä ihan lähellä on myös sellaiset aidatut isot alueet koirille, joita voi vuokrata vaikka omalle laumalle. Siellä olemme joskus käyneet, mutta toki paikkaa voi verrata koirapuistoon, eli ei sinne pienen pennun kanssa hankkimaan mitään sairauksia. Ja aikamoiseksi harmiksi kuumuus on estänyt kylille menon – kuumalla asfaltilla ei ole mitään asiaa kävellä tuossa helteessä. Koetamme hyödyntää nämä muutamat viileämmät päivät, että pääsisimme ihmettelemään liikennettä edes tuohon kylälle. Olen vienyt pentuja yleensä myös vähän isompaan kaupunkiin, tämä oma kylä on aika pieni. Jotta tottuisivat kaupungin hälinään ja osaisivat siellä kulkea jatkossa hyvin.
Kyllä pennusta pidetään hyvää huolta; paitsi emä, sen laskevat ruokakupilleen myös molemmat laikat. Olga väistää pois kokonaan ja Hilja syö pennun kanssa yhdessä. Hilja ja Leia leikittävät pentua melkein aina, kun pentu sitä ”vaatii” ja Olgakin on innostunut sen kanssa toisinaan leikkimään. Tässähän aikuiset myös opettavat pentua samalla, että ne leikkivät silloin kuin itse haluavat, eivät aina silloin, kun pentu sitä haluaa. Emä haluaa silti aina katsoa päältä ja puuttuu leikkiin, jos sen mielestä toiminta menee liian rajuksi. Leialta (nuoremmalta salukilta) olen voinut jättää kennelkopan jo pois jokin aika sitten, mutta vanhempi saluki joutuu sitä edelleen käyttämään. Se ei ole aivan kunnossa ja makoilee paljon, jolloin sitten Dollyn mennessä häiritsemään nukkuvaa eläkeläistä, antaa se pennun kuulla kunniansa. On parempi, että se kuulee kunniansa sen kopan kanssa kuin ilman koppaa, joten vielä ei ole aika sitä ottaa pois. Toki koetamme eläkeläiselle tarjota rauhallista paikkaa olla, mutta se ei halua yksin missään oven takana olla vaan seurassa. Tottakai on aikoja, jolloin Dolly on tarhassa ja yöt ne nukkuvat eri osoitteissa eli sen tarvitse koppaa koko aikaa pitää, silloin vaan, kun on pennun kanssa samassa tilassa kotona. Lenkillä ei ole mitään ongelmaa, ongelma on sen oman paikan vartioiminen.
Aasinsiltana…aikanaan, pari vuosikymmentä sitten, saimme hyvän neuvon tuon koiran oman paikan suhteen. Eli jos koira on ottanut paikan jostain, on aivan turha mennä sitä väkisin siirtämään. Et sinäkään väistä pedistäsi, jos olet sinne jo kerran nukkumaan käynyt. Siksi aina, jos pitää koiraa siirtää, niin tee se namin avulla. Herkun perään koira lähtee itse ja katso, sen paikka on tuolloin taas vapaa ja voit hyvin siihen itse asettua tai tehdä jotakin muuta, mitä olit sillä tilalla aikonut sitten tehdäkään. Tuolla tavoin estät ongelmien syntymisen itsesi ja koiran välillä.
Pennuilla on aivan mahtavat kodit, miten kiitollinen olenkaan, että pääsivät niin ihaniin perheisiin asumaan. Jokainen on osa perhettä ja saa varmasti huomiota sekä rakkautta roppakaupalla. Niiden kanssa puuhataan paljon arjessa ja pääsevät kaikki metsälle aikanaan. Voisiko kasvattaja enempää toivoa?
Hiiden Hirven 