Tekijä: Piamaria Åkerlund

Rakkaalle, rakkaalle koiralle, joka oli aina oppositiossa.

Olga tuli meille metsästysoiraksi Siltamiehen kennelistä vuonna 2012. Kävimme tutustumassa kasvattajaan – ja kasvattaja meihin!- pariinkin kertaan ennen kuin Olga meille muutti. Oikein loistavan alun sai Olga elämälleen.

Siltamiehellä oli tuolloin ja on edelleen aivan mahtavaluonteisia koiria ja Olgakin sai olla isoäitiensä ja -tätiensä kasvatatettavana aivan pienenä – uskomattoman hienoja sukulaisia sillä olikin. Tapasimme kaikki; Olgan emän Debbien, Debbien emän Papun, Papun emän Anniinan – lisäksi ehdimme tavata myös Igorin, joka jätti lähtemättömän jäljen sydämeen. Siellä oli myös Cin-Cin, Fast ja monia muita sukulaisia, joita saimme ihastella.

Olgasta ei ole juurikaan kuvia pentuna, koska kameran hommasin vasta vuosia myöhemmin, mutta joku pentukuva siitä löytyi kyllä. Melkoisen suloinen otus tuo on ollut! Terävät naskalit kyllä muistamme jokainen vieläkin, yli 14 vuotta myöhemmin.

Olga oli pienestä saakka aivan mahdottoman tarkka useista asioista, mm. siitä, että pissat tehtiin ulos. Yksi pahe sillä oli nuorena; se tapasi syödä kaikki löytämänsä tupakantumpit lenkeillä. Ja se nielaisi ne niin nopeasti, että ei ollut mitään mahdollisuutta päästä väliin. Yhden kerran onnistuin ennakoimaan ja ehdin kieltämään ennen kuin se pääsi lipaisemaan tumpin kitusiinsa ja se riitti; sen jälkeen ei ollut enää tupakkaongelmaa. Kerrasta poikki.

Olga kävi myös pienenä tottis-treeneissä ja vaikka laikka olikin, niin tykkäsi tehdä. Toki teimme sen mukaan, että pari toistoa samaa ja sitten ei enää, mutta sillä oli siellä hauskaa.

Mummi ja vaari kävivät Olgaa hoitamassa keväällä, kun se oli pieni ja jos se joutui olemaan kotona pitkän päivän – he olivat koko Olgan elämän ajan mahdottoman tärkeitä ihmisiä Olgalle. Muista vieraista ihmisistä Olga ei välittänyt yhtään, lukuun ottamatta Markon veljeä. Vanhemmiten se hieman pehmeni muillekin sukulaisille, mutta mikään seurakoira se todellakaan koskaan ollut, paitsi omalle perheelle. Rapsutuksia ei koskaan saanut liikaa, ne olivat hyvin tärkeitä Olgalle.

Olga näytti jo nuorena, miten hieno metsästyskoiran alku se olikaan! Pitkiä seuraamisia linnuille, sille ammuttiin neljä lintua kahtena ensimmäisenä syksynä, tassujälki sitä kiinnosti ja muistan aina sen illan, kun se toi mäyrän melkein kotipihalle. Hirven jäljellä se oli myös, ja sille yksi ammuttiinkin, mutta se ei ollut se tärkein juttu Olgalle. Karhua se on haukkunut ja pienriistaa sille on saatu paljon.

Tuo mäyrä oli hauska juttu. Olga oli laskettu irti tästä omilta mailta, mutta sepä ei tullutkaan vihellykselle. Jatkoi sinnikkäästi jonkin perkaamista, vaikka ilta jo pimeni. Kello oli varmasti jo yksitoista illalla, kun alkoi raivokas haukku tuossa 150 metrin päässä. Siellä oli komea mäyrä haukussa. Olga oli lähdössä parin päivän päästä pohjoiseen linnustamaan ja loukaantumisen riski tässä taistossa oli suuri, joten sille ammuttiin sitten se mäyrä. Muutoin saavat mäyrät jäädä ampumatta, mutta tämä kerta oli poikkeus.

Olga sairastui vajaa kolmen vuoden vanhana, ja pitkien selvittelyjen jälkeen todettiin, että todennäköinen anaplasmoosi se oli. Se sai pitkän antibioottikuurin ja toipui, mutta koskaan se ei enää toiminut metsällä samoin kuin ennen. Kyllä sitä vielä metsään vietiin, mutta ei se siellä juuri mitään tehnyt.

Olga oli noin vuoden ikäinen, kun saluki Isla muutti meille. Muistamme hymyssä suin, kuinka tärkeä Olga oli tuolloin ja miten se kulki pennun vierellä ja piti huolen, että mitään luvatonta ja kiellettyä ei tehty, jos se vaan oli paikalla. Mutta hyvät ystävät niistä tulivat ja vain yksi ainoa riita niillä oli – sekin hirven jalasta.

Kerran kasvattaja halusi viedä Olgan jalostuspäivänäyttelyyn. Vähän me onnea toivottelimme tämän päivänsäteen kanssa, mutta suostuimme pyyntöön. Ei ollut ollut helppo reissu; oli Olga joutunut autoon nukkumaan vallattuaan vuoteen ja esiteltyään koko purukalustonsa Titille. Ja ei ollut suostunut oikein esitettäväksikään, mutta kaikki selvisivät hengissä reissusta. Ihmettelemme kovasti, ettei sitä enää koskaan toiste pyydetty. 😇

Olga pokkasi kyllä CACIB:iin saakka näyttelyistä meriittejä, mutta se ei nauttinut niistä ollenkaan. Emme viitsineet sitä kiusata näyttelyillä sen enempää. Käyttökokeisiin emme sen kanssa ehtineet ennen sairastumista, mikä on harmillista.

Olgan puolisisko Hilja muutti meille vuonna 2015. Hilja oli täysin toisenlainen luonteeltaan kuin Olga; täysi pelle. Mutta kyllä sisaruksilla hauskaakin oli usein; kerran päätyivät melkein Venäjälle karhun perässä.

Olga ei siis välittänyt vieraista ihmisistä eikä vieraista lapsistakaan. Kerran meille tuli -hieman miestä väkevämpää nauttineena- yllättäen eräs lapsuudenystävä. Kaveri oli hoksannut Olgan eteisessä ja päättänyt halata koiraa, sillä seurauksella, että Olga nappasi kiinni leuasta. Mutta viisaana se ei purrut ihoa rikki, vain sen verran, että pääsi pälkähästä eli halausotteesta.

Se ei pitänyt vieraiden lasten riehumisesta ollenkaan, vaan koetti aina pysäyttää nämä nappaamalla kädestä kiinni – jälleen sen verran pehmeällä suulla, että jälkiä ei tullut. Mutta kyllä sen kanssa nuorempana piti siis olla silmät selässä, jos vieraita oli – sen verran oli vartioimisviettiä tytöllä. Ja se mikä oli erikoista, oli se, että vaikka kuljimme 5 koiran lauman kanssa lenkillä, kaikki lapset olisivat aina halunneet tutustua juuri Olgaan. Olga sai mennä haistamaan lapsia jos halusi, mutta ohjeistin, että ei kannata yrittää silittää sitä.

Siitä oppositiosta. Olga oli aina vastaan sitä, mitä me halusimme. Alkuun ainakin, teki sitten, kun oli hänen mielestään oikea aika. Aivan kuin lehteriltä olisi kuulunut tiukka ”Vastustan!”. Jos Olga jotakin halusi, se ei luovuttanut. Mutta ne asiat, mitä se halusi tehdä, olivat kuitenkin asioita, jotka eivät olleet sen terveyden tai elämänlaadun kannalta mitenkään erityistä muutosta tekeviä, joten se sai usein halutessaan päättää.

Olga oli pitkävihaista tyyppiä, sama asia kuin suosikki-ihmisten kohdalla sillä oli myös inhokkikoiria. Itse asiassa ne koirat eivät välttämättä edes enää olleet samoja Olgan ikääntyessä, mutta se tunnisti ne rodun ja taluttavan ihmisen kautta. Nuorena se jo oppi, että tietyn talon kohdalla koirat juoksevat aidalle haukkumaan ja aivan loppuun saakka se kulki sen talon ohi karvat pystyssä ja räyhäten, mikäli koirat pihalla olivat. Ja lenkillä se olisi käynyt varmasti ne lopettamassa, jos olisi kiinni päässyt. Ja en varmasti ole väärässä, jos väitän, että siitä oli hauska räyhätä näille tietyille tyypeille; silmiin syttyi sellainen palo, ettei siitä voinut erehtyä.

Joskus sen ollessa nuori kokeilin, auttaisiko rähinään se, että se pääsisi haistamaan kyseistä koiraa. Ei auttanut, kahta kamalampi rähinä sen jälkeen. Tämä kuulostaa nyt siltä, että se olisi kaikille rähissyt, mutta näin ei ollut. Sillä oli vain pari sellaista koiraa, että sai oikeasti pelätä, ratkeaako hihna tai pettääkö panta. (Ja eiväthän ne pettäneet, sillä Olga kulki aina Hollolan nahkapajan tuotteissa, tähän pienenä tuotesijoitteluna sallittanekoon mainita.) Muista koirista se ei välittänyt lenkeillä juurikaan mitään.

Olga muistetaan myös tietyistä pakkomielteenomaisista asioista, joita sen oli pakko tehdä. Se käveli aina katukivetyksen reunakiviä pitkin, jos kuljettiin ajoradan reunalla. Aina, meille ei koskaan selvinnyt miksi. Ehkäpä se piti tasapainonsa sillä keinoin kunnossa. Ja toinen asia, joka sen oli pakko tehdä, oli kulkea aina keskellä tietä sellaisella tiellä, jossa katukivetystä ei ollut. Toisten kulkiessa tien reunaa kulki Olga keskellä. Ehkäpä se näki sieltä paremmin, ken tietää. Tämä itse asiassa paljastui perinnölliseksi ominaisuudeksi jutellessani Titin, Olgan kasvattajan kanssa – Olgan emän emän emän emä oli tehnyt samaa – voi Vera, mitä periytitkään! 😅

Koska Olga sai elää pitkän elämän, näitä muistoja vaan tulvii mieleen. Laikoilla on juoksu kerran vuodessa, ja koska se meillä osui aina tammikuun alkuun, Olgalla alkoi valeraskaus maaliskuun alussa ja kesti kaksi kuukautta. Sinä aikana Olga synnytti, hoiti ja luovutti pentunsa, joka ikinen vuosi. Sillä ehti ”pentueita” olla reilu kokoelma elämänsä aikana. Ei auttanut, vaikka muut koirat varastivat sen ”pennut”, sillä oli sitten mielikuvituspentuja. Maitoa ei tullut, mutta hoivakäyttäytyminen oli vahva.

Olga pysyi hyvässä kunnossa pitkään. Vasta vähän ennen 11-vuotispäiväänsä se alkoi ontua lenkeillä. Olga käytettiin ontumatutkimuksessa, jossa ei selvinnyt ontumaa selittävää. Siellä oli nähtävissä aivan pienen pieniä nivelrikkomuutoksia, eli ikään nähden sen nivelet olivat erinomaisessa kunnossa. Sellaisia lonkkakuvia kuin Olgalla en ole nähnyt montaakaan elämäni aikana, niin tiiviit lonkkamaljat sillä oli. Selästä löytyi muutama spondyloosimuutos, mutta nekään eivät selittäneet ontumista. Librela ei auttanut, mutta gabapentiinista se sai avun.

Viime kesänä Olga näytti meille, että ei se nyt aivan lapanen ollut vieläkään – ollessaan siis 13 1/2 vuotias. Jouduimme pitämään ulko-ovea hetken auki, koska tavaraa kannettiin sisälle. Minä vielä sanoin, että ”Eihän se Olga nyt tuosta mihinkään lähde”, mutta niin vain se oli ulos puikahtanut ja löytyi kävelytieltä omatoimilenkiltä lähes kilometrin päästä, kun lähdin sitä etsimään. Jatkoimme sitten vielä lenkkiä yhdessä.

Olgan fyysinen vointi heikkeni pikku hiljaa iän vuoksi ja parin viime viikon aikana näkyi selkeä lasku – nyt oli aika laskea se pois. Pitkän ja hyvän elämän se sai elää. En tiedä miten elämä alkaa sujua ilman itäsiperianlaikaa talossa, se jää nähtäväksi. Niin kertakaikkisen hienoja koiria ne ovat olleet.

”Itkuja varten on ihmisen silmät,

vierikää kyyneleet.”

Suru on kunniavieras, Jenni Vartiainen

Ikävä on kova. 💔

Hyvää matkaa mummokoira. Tapaamme vielä.

Hilja tuli uneeni pari viikkoa sitten. Se taisi ennakoida tätä – Hilja tuli hakemaan siskonsa pois.

P.S. Artikkelikuva on otettu jouluna 2025 eli pari viikkoa ennen kuin Olga täytti 14 vuotta.

Viime vuosi oli melkoinen (ja tämä on kaunis ilmaus), jonka vuoksi Dollya ei edes harkittu astutettavan. Mutta tänä vuonna oli parempi aika ja suunnitelmat oli tehty jo hyvissä ajoin.

Kävimme katsomassa urosta viime kesänä Kalajoella, saimme hankittua (itkun ja hampaiden kiristelyn jälkeen) varauroksenkin ja kaikki näytti sujuvan melko mukavasti. Dolly oli juuri täyttämässä neljä vuotta, alkoi olla jo lähes viimeisiä aikoja sitä ensi kertaa astuttaa. Viimeinen ykkönen käyttökokeissa jäi puuttumaan syksyltä, sen sijaan tallustelimme tyhjiä maastoja kerta toisensa perään – ja jos lintuja löytyi, ne eivät haukkua jääneet kuuntelemaan. Se harmittaa kyllä, mutta tällaista tämä harrastaminen kaikkineen on.

Pregesteronitesteissä kävimme kahdesti ja toisella kerralla saimme napattua ovulaation ajankohdan tietoon – astutus tapahtui kahden päivän kuluttua ja ajelimme sieltä kotiin odottelemaan jatkoa.

Ultraääneen mentäessä minulla oli omituinen tunne – jos joku olisi kysynyt, olisin sanonut Dollyn olevan tiineenä, mutta jotakin outoa tässä mielestäni oli. Ultrassa Reprovetissä todettiin, että yhdet sydänäänet siellä näkyivät, kaksi alkiota oli juuri parasta aikaa imeytymässä pois. Tiineyden oireita oli, mutta ei paljoa. Hieman pahoinvointia, väsymystä enemmän. Rakkauden kaipuu oli loputon, tarpeeksi rakkautta ei olisi voinut tälle tytölle antaa tiineyden aikana. Ja kyllä se sitä saikin, muidenkin edestä.

Yhden pennun tiineys on aina riskitiineys; pentu voi kasvaa niin suureksi, että se ei mahdu ulos synnytyskanavasta. Voi olla, että synnytyspoltot eivät ole tarpeeksi voimakkaita. Helposti tiineys menee ”yli” eli lasketun päivän yli, mikä lisää riskejä entisestään. Pennun mahdollisuudet selvitä pienenevät selkeästi lasketun päivän mentyä.

Tiineys jatkui, tärkeää oli, että Dollya ei ruokita liikaa. Se saikin omaa ruokaansa pidemmälle kuin olisin muutoin sitä antanut ja sen osoittaessa nälän merkkejä, lisäsin ruokaa hieman ja aloin sekoittaa penturuokaa siihen. Viimeisellä viikolla vasta se söi täysin penturuokaa, saman määrän kuin muutoinkin olisi syönyt.

Dolly on todella herkkä kuumuudelle ja koko tiineyden ajan se on ollut täydessä turkissa. Lenkit ovat selvästi rasittaneet sitä paljon ja vähensimme käveltyjä kilometreja rutkasti sekä valitsimme reittejä, joissa se pystyi pulahtamaan veteen vilvoittelemaan sekä juomaan.

Toivoimme tietysti, että pernan taakse olisi joku pieni sankari jäänyt ultrassa piiloon, jotta tulokkaalla olisi edes leikkikaveri, mutta tiineysröntgenissä (jälleen Reprovetissa, paras paikka) totesimme, että yksi siellä vain on.

Suunitelma tehtiin seuraavasti: päivänä 61 kävisimme vielä progesteronitestissä. Testillä voisimme todeta, olisiko synnytys alkamassa mahdollisesti seuraavan vuorokauden aikana. Lämpöjä mittailin tietysti myös, mutta se ei ole varma menetelmä, sillä aina lämmön laskua ei saa todennettua. Leikkaussuunnitelma oli jo kaikilla mielessä, sillä se näytti melko todennäköiseltä. Pentua ei kannata leikata ulos missään tapauksessa huvin vuoksi tai miten se sattuu omistajalle sopimaan, vaan vain siinä tapauksessa, että emän ja pennun terveys on vaarassa. Ja halusimme antaa Dollylle mahdollisuuden synnyttää ainokainen itse, se olisi tietysti kaikkein paras lopputulema.

Itse olin saanut järjestettyä viikon lomaa ja vapaata synnytyksen tienoille, mikä tarkoitti sitä, että tein kolmen viikon työt kahdessa viikossa – sekin stressi vielä muiden päälle. Stressasin, että ollessani töissä Dollylle tulisi jokin ongelma, vaikka en voikaan edes kuvitella, mikä se ongelma olisi ollut. Maito nousi synnytystä edeltävänä viikonloppuna, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Dolly juoksi pihalla kuten ennenkin, haukkui fasaanit ja oravat sekä kauriit.

Ensimmäisenä lomapäivänä ja Dollyn tiineyden 60. päivänä mittaisin kärsimättömänä Dollyn lämmön aamulla; aivan sama kuin muinakin aamuina, 37,3. Mitään ei tulisi tapahtumaan seuraavaan vuorokauteen. Eikä tapahtunutkaan. Progesteronitesti näytti 3,5 edelleen tiistaina, tiineyden 61. päivänä. Seuraavassa taulukossa koko lämpökäyrä – kertaakaan se ei laskenut alle 37 asteen.

Reprovetissa olisimme saaneet sektion 62. päivänä sen mukaan miten kirurgi olisi ollut tavoitettavissa, mutta halusin vielä odottaa ihmettä eli Dollyn synnytyksen luonnollista käynnistymistä. Ihmettä ei tapahtunut ja ajelin 63. tiineyspäivän aamuna eläinsairaala Huomaan, jossa eläinlääkäri totesi, että voidaan suorittaa sektio kaiken yllä olevan kerrottuani.

Eläinsairaala Huomalle todella lämmin suositus – aivan kaikki kohtaamani ihmiset olivat ystävällisiä ja kohtelivat luonnollisesti sekä koiria että minua hienosti. Sektio sujui ongelmitta, pentu saatiin ulos terhakkaana ja emä heräsi nopeasti. Istukka ei ollut vielä irtoamassa, eli synnytys ei olisi vielä päiviin käynnistynyt ja siinä vaiheessa se olisi ollut liian suuri synnytettäväksi – nyt varmistimme, että pentu saatiin elossa ulos ja Dollyllekin tämä oli varmasti parempi vaihtoehto kuin se, että oltaisiin vielä odoteltu. Riskinä olisi ollut menettää sekä emä että pentu.

Pentu imi jo sairaalassa, mikä oli itselle helpotus. Dolly oli aivan tuiterissa lääkkeistä, mutta kuullessaan pennun äänen, sen silmät rävähtivät auki ja se alkoi haparoida pystyyn etsimään pentua. Se hyväksyi sen heti, alkoi pesemään ja hoitamaan sitä. Pääsimme melko pian lähtemään kotiin, pentu pahvilaatikossa ja Dolly takakontissa.

Pentu on kasvanut todella nopeasti, johtuen tietysti siitä, että sillä on käytettävissään kaikki nisät ja se on toden totta sitä hyödyntänytkin. Paino tuplaantui 6 vuorokaudessa, kun normaalisti se kaksinkertaistuu 7-10 päivässä.

Pentulaatikossa on hiljaista, eli pentu on hyvin tyytyväinen. Jos se vähänkään inahtaa, on Dolly heti tarkastamassa, että mikä on hätänä – hetkessä on peppu pesty ja ruokaa tarjolla. Hienot emänvaistot sillä on, minkä kyllä jo tiesinkin.

Dollyn sektiohaava on parantunut hyvin, maitoa on tullut sopivasti, olen tarkasti seurannut nisien tilannetta. Ensimmäiset neljä päivää Dolly sai kipulääkettä, sen jälkeen ei ole ollut tarvetta. Se haluaisi ulos omalle pihalle ja on varmasti todella rankkaa olla sisällä, kun on tottunut koko ajan olemaan ulkona. Hihnakävelyillä käymme tiheään, mutta pihalle sitä ei voi päästää ennen kuin haava on kokonaan parantunut. Ruoka voisi maistua paremmin, olen sitä aivan kädestä pitäen syöttänyt, mutta toisaalta ei se paljoa kulutakaan, kun on vain yksi imetettävä.

Vähän olen huolissani siitä, miten ainokainen tulee maailmaan suhtautumaan, kun sillä ei leikkikavereita ole. Toivotaan, että kaikki järjestyy ja sujuu hyvin senkin suhteen. Mahdollisesti ensi vuodelle tai sen jälkeenkin sitten seuraavat suunnitelmat, toivotaan, että pentuja siunaantuisi vähän useampi kuin tänä vuonna.

Dollyn juoksu on alkanut! 🤍

Kyllä tätä juoksua on odotettu kauan ja hartaasti, voi hyvänen aika. Dollyn juoksuväli on ollut noin 6 kuukautta ja siihen tämäkin osui.

Kyllähän ne tuppaavat laumassa aina synkronoimaan juoksunsa, jotta jos jotakin tapahtuisi varsinaiselle emolle, niin muut voisivat niistä pennuista sitten huolehtia. Syksyllä (jolloin tämä alkuperäinen suunnitelma oli ajatuksissa) Dolly teki juoksunsa ajoissa ja Sumu myöhässä – nyt toivoin, että Dolly ei Sumua ainakaan odottelisi. Ja niin se kävikin.

Seuraavaksi sitten otamme progesteronitestejä niin monta kertaa kuin tarvitsee ja lähdemme astutusreissuun. Urosta ja varaurosta on tiedotettu, eli kaikki pitäisi olla kunnossa. Dollyn rokotukset on uusittu hyvissä ajoin, jotta pennut varmasti saavat vasta-aineita, madotukset on tehty ennen sitä.

Dollyn rokotukset suojaavat tulevia pentuja sairauksilta siihen saakka, kun rokotusohjelman mukaiset rokotukset otetaan. Olen yrittänyt pennun ottajille kertoa, että varhaisen sosiaalistamisen vaikutus on erittäin tärkeä koiran loppuelämää ajatellen. Aina en ole siinä onnistunut. Meillä mennään aina pentukurssille heti, kun pentu saapuu ja käydään ensimmäinen vuosi hyvin tiiviisti erilaisilla kurseilla ja erilaisissa paikoissa. Sosiaalistamista suositellaan jatkettavan kahden vuoden ikään asti, jolloin koira alkaa olla psyykkiseltä kehitykseltään aikuinen.

Nyt on onneksi kättä pidempää; olkaa hyvä ja lukekaa tämä seuraava artikkeli:

Tuolta saa ladattua myös sosiaalistamistaulukon, jotta muistaa, mitä on tehty ja mitä vielä tekemättä. Olkaapa hyvä!

Edellisestä blogipostauksesta on aikaa ja vaikka emme susitilanteen vuoksi ole metsään päässeetkään, niin edustamassa olemme käyneet. Sumu ja Dolly kävivät Messukeskuksessa joulukuussa 2024 näyttämässä minkälainen se suomenpystykorva oikein onkaan. Eli edustimme Rotutorilla SPJ:n ständillä. Rapsuttelijoita oli paljon ja namia kului.

Sumu hermostui karjalankarhukoiraan samalla ständillä; se meinasi syödä Sumun namit – ja Sumu on varsin pitkävihainen. Ei leppynyt koko päivänä. Taattua Sumua. Dolly oli ottanut ilmeisesti paljon rennommin, eikä huolehtinut nameistaan yhtä paljoa. Minä olin Sumun kanssa ja Marko Dollyn kanssa.

Sumu kävi tutkituttamassa silmänsä vielä reilun kuuden vuoden iässä marraskuussa 2024 ja terveet olivat. Polvet eivät enää sen kolmen vuoden iän jälkeen muutu, mutta silmiin voi iän myötä sairauksia kehittyä. Kahdeksan vuoden jälkeen todetut silmäsairaudet eivät ole enää perinnöllisiä, mutta sitä aiemmin todetut ovat.

Kuvissa Sumu helmikuussa 2025.

Hiiden hirven Tähtisumun Akulla kävi morsian helmikuussa ja kovasti toivon, että pentuja olisi tulossa! Aku on aivan ihana poika, jolle todella soisi pentuja tulevan. Vielä saamme jännittää, onko narttu kantava. Astutus löytyy SPJ:n sivuilta, mikäli kiinnostusta yhdistelmään on!

Talvi on ollut vähäluminen ja koiria olisi voinut juoksuttaa metsässä koko kauden, mikäli susitilanne ei olisi ollut näin katastrofaalinen. Toivoa on onneksi jonkin verran näkyvissä, mutta minne se kohdistuu, saa nähdä. Ei voi muuta sanoa, kuin että melkoista menoa on ollut tämän petopolitiikan kanssa. Linkissä uutinen, jotta ehkä jotakin vielä tapahtuu – minä kuitenkin uskon vasta kun näen.

Tammikuun lopussa olimme molemmat Kuopiossa SPJ:n jalostuspäivillä, oikein hyvä oli ohjelma! Lauantaina kuulimme eläinlääkäri Piia Pekkolan luennon silmäsairauksista tilaisuuden yleisessä osuudessa. Katariina Mäen luento punaisten omassa tilaisuudessa Suomenpystykorvien sukulaisuus ja siihen liittyvät ongelmat (löytyy nyt myös SPJ:n sivuilta), oli erinomainen.

Tässä linkki luentoon, kannattaa todella kuunnella:

Viimeiseksi Reino Korpela luennoi Suomenpystykorvan rotumääritelmän tulkinnoista ja englanninkieliseen rotumääritelmään tulevista korjauksista – olisi tarkoitus, että joka maassa arvostelu olisi samanlainen, hampaita myöten.

 Kuvia olen ottanut viime aikoina kovin vähän, johtunee koulusta (mehiläistarhaus) ja jalostusneuvonnasta – toivon, että pystyn piakkoin palaamaan normaaliin, kun saan koulun valmiiksi – viimeistään vuoden loppuun mennessä.

Nyt vain odottelemme taas – ensin tärppipäiviä, sitten ultraa ja sitten tiedämme taas enemmän. Jänniä aikoja edessä! Kesäpennut olisivat kovin toivottuja.

Mehiläiset ovat jo käyneet puhdistuslennolla ja kevätruokinta on aloitettu. Puuhat niiden kanssa jatkuvat. 🐝

Tänä syksynä Dollylle saatiin hyvällä tuurilla useampi koe. On mukava, että on koira, joka ei välitä tuomareista mitään. Se sen sijaan ei ollut mukavaa, että kokeissa onnistumisia ei tullut kuin yhden kerran. Dollylla on nyt kasassa kolme LINT1 -tulosta, yksi vielä puuttuu käyttövalion arvosta.

Kokeissa sattuu ja tapahtuu – aina kokeissa, mikähän siinäkin on. Ensimmäisessä kokessa, joka oli pitkä koe, oli kova tuuli ja koiran merkkaus melko paljon sivussa lintupuusta. Ja aina muuten se on juuri sen puun alla, jossa lintu on. Mikä ihme se on, että aina siellä kokeessa tapahtuvat ne kummalliset asiat- Sään vuoksi ylituomari kuitenkin antoi vielä erityisansiopisteen linnun pysyttämisestä kovassa tuulessa! Loput kokeet olivatkin sitten arpakokeita. Dolly haukkui LINT1:seen oikeuttavat pisteet tässä kokeessa.

Seuraavassa kokeessa Savukoskella (KV-koe) oli kuuma, koira ei löytänyt vettä. Koskaan ei ole tarvinnut ajatella, ettei se löytäisi maastosta juomista. Minun olisi pitänyt ymmärtää luopua kokeesta, mutta ajatus siitä, että kyllähän sen nyt täytyy löytää juomista, eli vahvana. Koe epäonnistui kaikilta osin koiran janon ja kuuman sään vuoksi. Harmittaa vieläkin, etten keskeyttänyt. Dolly joi heti kokeen jälkeen monta desiä autolla ja vielä leiripaikalla seisoi joessa ja joi ja joi – en ole koskaan nähnyt sitä noin janoisena ja kuumissaan. Harmistus tästä ei varmaan hevillä unohdu, enkä enää lähde maastoon ilman, että on koiralle vettä tarjota, ainakaan alkusyksystä.

Sitä seuraavan päivän maasto (edelleen Savukosken KV) oli hyvin kostea ja rajautui soihin molemmin puolin, ei ollut ainakaan tarvetta koiraa juottaa erikseen tällä kertaa; vesipullohan minulla sille oli mukana nyt. Kerran se nosti linnut ryhmän edestä, mutta edes ensihaukkua ei saatu. Kokeen loppupuolella alkoi kuitenkin räväkkä haukku; näkölintu, ehdin ajatella. Sitten haukkupaikalta alkoi kuulua muutakin ääntä, sellaista, joka ei aivan kuulunut lintukokeeseen -menimme tuomarin kanssa joutuin katsomaan ja siellä Dollylla oli haukussa joutsenpariskunta lammella. Se oli aivan tohkeissaan löydöstään (Dolly haukkuu myös vesilintuja) ja lähti jopa uimaan niitä kohti. Tässä kohtaa pääsi jo noitumista minunkin suustani, mutta onneksi se kääntyi takaisin, ilmeisesti itsekin tajusi, että eipä tämä ollutkaan hyvä idea. Haukkumista se sen sijaan ei jättänyt. Sain sen kiinni hyppäämällä samalla sen jalkaan tarraten koiran ohittaessa minua ja pääsimme jatkamaan kokeen loppuun.

Viimeisessä pohjoisen kokeessa (edelleen Savukokella) kävelimme neljä tuntia väärässä maastossa löytämättä linnun lintua- ei enää siinä vaiheessa paljon naurattanut, kun asia selvisi. Oli se maasto sentään oikealla alueella, mutta olimme väärässä paikassa. Koira haki edelleen hienosti, vaikka kokeita oli takana viiden päivän sisään neljä. Tässä kokeessa kävi omituinen tapahtuma myös, jonka tähän lyhyesti kirjoitan. Koira oli hakemassa 500 metrin päässä edessä vasemmalla ja meidän ja koiran välistä ajoi metsäautotietä pitkin auto. Katselin tutkasta, kuinka koiran ja auton tiet kohtasivat – luulen, että Dolly juoksi katsomaan autoa sen kuullessaan. Sitten alkoi piste tutkalla liikkua hurjaa vauhtia, en ole koskaan nähnyt koiran liikkuvan niin nopeasti. Piste liikkui meidän suuntaamme. Hätäännyin tietysti, ensin jo kuvittelin, että se on auton kyydissä tuolla nopeudella- tuomarin kanssa vihelsimme sitä – minä pilliin ja tuomari muutoin. Dolly saapui täyttä laukkaa meidän luoksemme, huusi ja ulisi, kun pääsi siihen. Minä sitä rauhoittelin, ”Ei hätää, tässä olemme, ei sinua tänne ikinä jätettäisi”. Koira kääntyi auton suuntaan ja haukkui, aivan selvästi kertoi meille autosta. Se oli selkeästi tolaltaan ja pohdin, että lähteekö enää koskaan minnekään jaloista.

Kyllä se lähti, tapahtumasta ei kai jäänyt traumoja. Mutta tällaista se on; arpaonnea kaiken suhteen; sään, maaston, riistan…muiden kulkijoiden.

Dolly pääsi vielä ylimääräisenä koirana etelän lohkon karsintaan viikko sen jälkeen, kun oli palannut pohjoisesta. Eipä ollut sielläkään onnea sen viimeisen ykkösen suhteen, vaikka toisena päivänä oli pellolta löytynyt lintuja, vaan eivät olleet teeret jääneet haukuttaviksi. Ensimmäisenä päivänä oli löytynyt jänis heti autosta pois laskemisen jälkeen ja koira juossut kylmillä lihaksilla sen perässä reilun matkaa, jonka vuoksi lihakset olivat sitten jumissa lähes kokeen loppuun saakka. Kyllä on tiukassa viimeinen LINT1-tulos!

Hiiden hirven Tähtisumun Sukka kävi ensimmäisissä kokeissaan alkusyksystä 2024. Kyseessä Keski-Pohjanmaan -haukkuvat lintukoirat Ry:n järjestämä koe. Vaikka kokeessa ei liialti lintuja löytynytkään, onnistui Sukka ainoana osallistujana saamaan tuloksen ja näin ollen voittamaan koko kokeen. Sukka jäljitti myös haavakkohirven lokakuussa. Sukkaa on viety aivan joka paikkaan ja se on saanut todella paljon kokemuksia ihan kaikesta – onpa se jopa ollut traktorin kyydissä! Sukalla on myös oma Instagram -tili, se löytyy tuolta: https://www.instagram.com/sukka_the_spitz?utm_source=ig_web_button_share_sheet&igsh=ZDNlZDc0MzIxNw==

Hiiden hirven Tähtisumun Hillallakaan ei ollut onnea kokeissa alkusyksystä, syy oli todennäköisesti terveydellinen. Kunhan se on hoidettu, alkaa meno taas luistaa, uskon. Hillalle on kuitenkin saatu lintu haukkuun, joten ei se aivan toimeton ole ollut.

Hiiden hirven Tähtisumun Aku on näyttänyt varsin vaikuttavia töitä pohjoisessa, reppuun saakka on saalista tullut luonnollisesti.

Hiiden hirven Tähtisumun Elvis on esittänyt hyvin vakuuttaavaa työskentelyä ja pataan saakka on lintuja päätynyt.

Aivan erityismainintana suurella kiitollisuudella kerron Roihusta, joka kodinvaihtajana siirtyi asumaan Toholammille Petrin ja perheen luo. Olen liikuttuneena seurannut Roihun matkaa metsästyskoiraksi; koira, joka kaksi vuotiaana alkaa opetella metsästystä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt; on saatu sorkasta päähän ja viipoteltu milloin minkäkin elikon perässä pitkin maita ja mantuja, on ollut Petrillä odottelua: ”kannolla on saanu ootella tunti tolokulla ku herra peruuttelee jäläkiään”. 😅 Mutta lintuja on Roihulle saatu jo useita!

Kaikki kasvatit ovat metsälle päässeet ja tilanteita on tullut. Susitilanne valitettavasti haittaa käytännössä kaikkien kasvattien sekä myös omaa metsästysharrastusta – täällä etelässä emme uskalla koiria enää maastoon päästää, kun susia pyörii nurkissa. On valtavan surullista ajatella, että turvallisia metsästysmahdollisuuksia ei koirille ole tarjota. Eipä taida olla enää edes turvallisia lenkkeilymaastoja. Sen verran on pystykorvienkin suhteen sanottava, että mikään muu, ei mikään muu, harrastus ole koskaan tuonut sitä intoa, iloa ja tarmokkuutta pystykorvaan, mitä metsästys sille suo. Sitä varten se on alkujaan jalostettu.

Niputin kaikki reissut nyt samaan postaukseen – lukekoon ken jaksaa. Postauksen julkaisemisessa kesti aivan liian kauan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Päätimme tänä vuonna ruokkia mehiläiset ennakkoon ja viipyä pohjoisessa niin kauan, kuin lomat antavat myöten. Minulla se tarkoitti kolmea ja puolta viikkoa, Markolla neljää. Reissu tulisi olemaan myös koirille pitkä ja rankka – teltassa kylmässä nukkuminen päivän juoksemisen päätteeksi monta viikkoa putkeen ei välttämättä ole lihaksille paras ratkaisu. Otimme myös koirille pienet pedit, jotka ovat irti maasta ja lämmintä suojaa siihen päälle, jotta kylmyys ei iskisi niin kovasti.

Mukaan lähtivät pystykorvatytöt Sumu ja Dolly sekä lunnikoirapentu Ronja – tämä järjestely siksi, että Ronjan päivät olisivat venyneet kovin pitkiksi kotona ja noin pitkäksi aikaa hoitoon jättäminen olisi minusta pennulle liikaa. Tämä ei etukäteenkään mietittynä ollut meille se helpoin ratkaisu, mutta koiralle paras.

Taas pakkasimme kärryn ääriään myöten täyteen ja auton kattoon saakka – tiedätte varmaan kuvauksen lastenkirjoista… suunnilleen tuolta se näytti- sinne tavaroiden joukkoon mahtuivat vielä kolme koiraa ja me.

Kaikki kolme koiraa olivat käyneet etukäteen ottamassa madotukset Ruotsin reissua varten kahteen kertaan, kuten protokollaan kuuluu. Kaikki olivat nielleet lääkkeensä reippaasti ja Ronja katkaissut fleksinsä ensimmäisellä visiitillä – puremalla sen poikki. Ja ei muuten ollut ainoa fleksi, joka on Ronjan toimesta purtu poikki. Hihna oli rajoittanut hänen vapauttaan ja jos on Ryövärin tyttäreksi nimetty, ei tietystikään voi vapaudenriistoa suvaita.

Tytöt tekivät juoksunsa juuri ennen reissua, Sumun tärpit olivat sillä viikolla, kun reissuun lähdettiin ja Dollyn tärpit jäivät reissuun – eli telttapäiviä tuli Dollylle useita, mutta eihän sitä olisi voinut reissusta poiskaan jättää. Dolly piti astuttaa tähän juoksuun, mikäli juoksut olisivat tulleet edes kuukautta myöhemmin, mutta nyt päätimme lykätä astutusta kevääseen – muutoin ei Dolly olisi päässyt ollenkaan metsälle tai kokeisiin.

Hauska sattuma sinänsä, että Dollyn toivottavasti tuleva sulhanen oli myös Ruotsissa samaan aikaan kuin mekin vain hieman etelämmässä – pyörittelimme ajatusta astuttamisesta, mutta se olisi sekoittanut myös uroksen reissua ja ne kokeet olisivat jääneet käymättä. Ja ei Dollya olisi voinut metsään laskea, koska eivät ne pennut olisi siinä kyydissä pysyneet.

Reissun teemana oli ”Sadetta ja tuulta”, joko yhdessä tai vuorotellen. Hatusta piti pitää kaksin käsin kiinni usein. Ruotsissa erityisesti tuo sadeteema, sen jälkeen teema olikin teemana ”Kuumaa ja mäkäräisiä sekä tuulta ja sadetta”. Yleensä hyvät säät osuivat matkapäiviin, joita tuli siirtyessä seuraaviin maastoihin ja määränpäihin.

Ruotsissa vietimme aikaa kahdessa eri paikassa, joista toinen oli uusi ja toinen tuttu. Täytyy myöntää, että siellä viihdyimme hyvin, vaikka ei se viikko Savukoskellakaan ennen metsästyksen aloitusta huono ollut.

Pennun ja peseytymismahdollisuuksien vuoksi leirit pystytettiin aina vesistön varteen ja sellaiseen paikkaan, että pentu sai olla leirissä ja lähiympäristössä vapaana. Elämä oli huomattavasti helpompaa sillä tavoin.

Ensimmäisestä yöstä Ruotsissa on kerrottava erikseen. Olimme saapuneet juuri ennen hämärää leiripaikalle. Teltta oli saatu pystyyn suuren joen varteen, jossa oli voimakas virtaus aina rantaan saakka. Dolly ja Sumu nukkuivat pedeillään, hihnat maakoukussa. Kiinnitin valjaissa olevan pennun omaan sänkyyni kiinni hihnalla ja toivoin, että se nukkuisi; sillä oli samanlainen peti kuin pystykorvillakin. Laitoin Ronjalle Back-on-Track -loimen, jonka oli tarkoitus pitää se lämpimänä. Se söi sen rikki. Tarjosin makuupussia, jonka olin sille ostanut – se aloitteli sitä tuhoamaan seuraavaksi. Viskasin koltun ja pussin syrjään ja kehotin nukkumaan sitten ilman niitä.

Aamulla Dolly pyysi ulos. Otin pystykorvat ja ihmettelin, että miten ihmeessä pentu on irti valjaista, omalla pedillään kylläkin. Hihna oli edelleen sängyssä kiinni. Valjaat ja hihnan toinen pää löytyivät teltan ulkopuolelta – pentu oli yöllä mennyt telttakankaan alta ulos, irroittautunut valjaista, käynyt ties missä ja palannut omalle paikalleen nukkumaan jossain vaiheessa. Onneksi ei ollut pudonnut sinne jokeen. Voitte uskoa, että lopun reissun Ronja nukkuikin sitten häkissä, samainen häkki, jossa Hilda nukkui viime vuonna.

Lintuja tytöille tuli muutamia Ruotsista, hyviin töihin tietysti. Söimme erittäin hyvää lintupaistia metsällä jokusen kerran. Harmi, ettei kuvaa annoksesta tullut otettua, johtunee siitä, etten ikinä kuvaa aterioitani. Reseptin sen sijaan voin jakaa:

Telttailijan resepti linnulle.

Ammu lintu pystykorvan haukkuun. Anna pystykorvalle sen osuus saaliista eli mahdollisesti jalat, maksa ja sydän. Kyni lintu, irrota lihat. Poista tarvittaessa haulit ja paloittele lihat. Paista lihat voissa, lisää porkkanoita ja sipulia, hauduta oluessa. Mausta sillä, mitä sattuu teltan ympäristöstä löytymään, esim. katajanmarjoilla. Nauti perunoiden ja smetanan kera.

Dolly on kehittynyt viime vuodesta. Viime vuonna se jäi perkaamaan vielä lintujen löytöpaikkoja todella huolellisesti (lue: niin kauan, että hermo meni), mutta tänä vuonna sain ilokseni todistaa seuraavaa: Dollyn edestä nousi kaksi naarasteertä puuhun, toinen minun viereeni. Katselin sitä siinä, ei olisi ollut edes mahdollista ampua, koska selässä oli kivääri. Dolly löysi ne puusta ja teeret lähtivät lentoon meidän tulosuuntaamme. Oli kova tuuli (kuinkas muuten) – Dolly seurasi, jäi kuuntelemaan. Sitten se teki hakulenkin reilun 200 metriä tulosuuntaan ja tuli uudelleen tuulen alapuolelta löytöpaikalle – se etsi, jos olisi vielä tullut hajuja. Miten viisas se jo onkaan!

On se muutoinkin aikuistunut; se on ottanut Hiljan tehtäviä itselleen (Hilja -laika lopetettiin keväällä) ja siihen on tullut ripaus tyyneyttä ja arvokkuutta. Toki sillä menee pystykorvamaiseen tapaan hermo nopeasti, jos on mennäkseen.

Sumun haukkuun ammuttu lintu jäi männyn latvaan Ruotsissa – joutui Marko kiipeämään puuhun saadakseen sen sieltä alas. Tuli se sieltä alas onneksi sentään, ettei hukkaan mennyt.

Ajelimme päivän Ruotsista Savukoskelle, jossa ensimmäinen telttapaikka olikin vain tilapäinen, löysimme paremman seuraavana päivänä. Joen varresta, kuten aiemminkin.

Savukoskella kävimme maastoissa etsimässä lintuja – ampuahan niitä ei siellä vielä siihen ajankohtaan saanut. Tiedustelimme Sumun kanssa Dollyn kokeen maaston muutamaa päivää aiemmin. Tilanteita tuli ja meni, oli myös lämmintä. Oli mukavaa kulkea maastoissa, uusia nekin meille suurelta osin.

Kerran pääsi lunnikoiralapsikin tiedustelemaan maastoa kokeeseen – tahtoi vain olla niin, että tiedustelijalta loppui maavara. Ronja näki reissussa useita lintuja ja siitä on kehittynyt jo hyvä nostamaan linnut ylös – ja se ei mene kauas. Ronja sai kokea ja oppia niin paljon uutta; se opetteli ylittämään ojia, syömään mustikoita ja poron jätöksiä (meni ainakin 2,5kg yhteensä reissussa, aina oli poronkakka suussa), se on opetellut juomaan suon silmäkkeistä ja ojista, kiipeämään kivillä ja tähystämään korkealta. Se on haukkunut myös metsäkanalinnuille ja vartioinut leiriä tarmokkaasti. Lisäksi se toimi Ylimmäisenä Hyttysenpyydystäjänä teltassa. Kerran se tipahti koskeen – onneksi olin aivan vieressä ja nostin sen samoin tein ylös. Dolly hyppi kosken kiville ja pentu tietysti perään – mitenkäs muuten. Nyt kotona se juoksee fasaanien perään; taitaa olla niin, että siihen on tarttunut hiven lintuverta pystykorvilta.

Suomen puolella Savukoskella emme niinkään päässeet valittamaan sateesta mutta mäkäräisistä ja polttiaisista ennemminkin. Ensimmäistä kertaa ikinä jouduimme öisin laittamaan hyttysverkot makuupussien suojaksi – nyt täytyy alkaa kehittelemään patenttia, joka suojaa myös koirat tarvittaessa.

Meltauksessa olimme ensimmäistä kertaa koskaan, arpaonni ei suosinut tänä vuonna kuten aiemmin. Mitähän tästä sanoisi – onhan siellä hienoja paikkoja, mutta niin käveltyjä, että siellä on polut maastossa. Ja ne hakkuut – aivan käsittämätöntä, että tuollaisen annetaan tapahtua. Ruotsissa ei ole koskaan törmännyt tuollaiseen tuhoon, vaan siellä hakkuut suoritetaan metsää kunnioittaen. Olisi aika tehdä asialle jotakin Suomessa.

Silloin kun säät olivat pystykorvametsästyksen suhteen suosiollisia, tapahtui metsässä hienoja suorituksia! Parven vyöryttämisiä, pyyhaukkuja, pitkiä seuraamisia, uusintahaukkuja ja pitkiä hyviä haukkuja hienoilla merkkauksilla. Marko ampui Dollylle vanhan metson pitkään haukkuun, joka päätyy joulupöytään, kuten on ollut tapana.

Ronja ja minä hyppäsimme junaan Rovaniemeltä ja lähdimme kohti kotia Meltauksen viikon jälkeen, Marko ja pystykorvatytöt jatkoivat vielä muutamaksi päiväksi Sallaan.

Ronja oli todella reipas kaveri reissussa; söi ja nukkui hyvin, sai olla vapaana lähes koko reissun, matkusti junalla ja bussilla tyylikkäästi ja minä olin tyytyväinen, että pentu sai kokea kaiken tuon. Lisätyötä se toi paljon, mutta uskon, että kaikki se vaiva oli sen arvoista.

Näistä reissuista ei jäänyt kuulemma kerrottavaa jälkipolville, ensimmäistä kertaa koskaan. Liekö säät, juoksujen huurut, väsymys, vai kaikki yhdessä. Joka tapauksessa kilometrejä tuli lisää sekä koirille että isännälle, ne eivät koskaan ole haitaksi olleet.

Kännykkäräpsyjä reissusta:

Dolly vietti erään lauantai- iltapäivän Riihimäen erämessuilla Suomen Pystykorvajärjestön ständillä Markon kanssa kesäkuussa. Hyvin oli mennyt, rapsuttelijoita oli riittänyt ja kotiin tultuakaan ei rapsutuskiintiö ollut vielä täynnä. Nätiksikin oli Dollya kehuttu. 😇

Ihmiset olivat olleet kiinnostuneita pystykorvista – osalla on varsin syvään juurtunut käsitys räksyttävästä rakista, jota Dolly esimerkillään korjasi. En nyt varsinaisesti kysellyt, mitä olivat kertoneet rodusta, mutta sen ymmärsin, että vaatimattomia eivät olleet olleet. Ja onhan se maailman paras lintua puuhun haukkuva koira, siitä ei voi olla eri mieltä.

Roihu palautui meille joulukuussa -23. Nyt kesän kynnyksellä Roihulle etsittiin uusi koti – kyllähän oli vaikeaa pojasta luopua, mutta jos se olisi meille jäänyt, olisi se pitänyt kastroida ja ei sitä aikaakaan määrättömästi valitettavasti ole, joten siltäkin kantilta tämä oli koiran kannalta paras päätös.

Ei se ihan valkoinen paperi pentujen tapaan ole, mutta uskon, että sinnikkäällä työllä siitä saa kyllä aivan mahtavan kaverin. Se vie aikaa, voi olla, että vuoden päästä ollaan jo paremmassa tilanteessa, mutta kyllä se sieltä tulee.

Minäpä kerron, miten Roihun hakeminen oragnisoitiin. Pohdin sitä, etten halua, että Roihu haukkuu uuden kodin ihmisiä, kun tulevat sen tänne hakemaan, koska se ei ole silloin oikeassa mielentilassa. En halua ottaa tarhasta kotia ja tyttöjä puolustavaa koiraa ja ojentaa sitä uusille ihmisille – se ei ole oikein koiraa eikä sitä uutta perhettä kohtaan.

Päätin, että tapaamme noin kilometrin päässä, jonne kävelin Roihun kanssa. Roihu oli vähän ihmeissään, tervehti kohteliaasti ja otti kontaktia. Osa porukasta ajoi auton meille ja odotteli siellä, kun kävelimme Roihun kanssa kotiin. Siellä pihalla omat koirat olivat jo haukkuneet tulijat ja Roihu tervehti heitä oikein ystävällisesti ja iloisesti, sen ei enää tarvinnut haukkua, sillä se jo tunsi kaikki ja he olivat ystäviä. Kävimme sisällä kirjoittamassa paperit, Roihu oli siinä mukana ja oli ihana nähdä, miten se vaati rapsutuksia ja kertoi juttujaan, osallistui keskusteluun. Ja lopulta lähti iloisesti uuden perheen kanssa autolla uutta kotia kohti.

Minä toivon pitkää pinnaa uudelta kodilta, sitä varmasti tarvitaan. Mutta hieno poika se on ja hyvä siitä vielä tulee – kamala ikävä sitä on ja tytöt olivat alkuun vähän ihmeissään, mutta nyt alkaa meno olla entisenlaista. Sumun juoksu on kohta alkamassa ja täytyy sanoa, että kyllä on nyt helpompaa, kun ei tarvitse laskea, missä kukakin on, katsoa uroksen tuskaa ja pelätä, että pääsee vahinko käymään. Pojat ovat ihania, mutta sitä ne eivät ole leikkaamattomien narttujen kanssa, valitettavasti.

Toukokuussa meille muutti Ruotsista lunnikoiranarttu Canviva’s Fjällspira, a.k.a. Ronja Röverdotter. Olen lunnikoirasta haaveillut sen historian vuoksi jo kauan, toistakymmentä vuotta, mutta lunnikoirien terveystilanne on pidättänyt minua sen hankkimisesta.

Lunnikoirien geenipooli on todella kapea, johtuen siitä, että se lähes menetettiin sukupuuttoon. Niiden harmina on lunnikoirasyndrooma, jolle käytännössä kaikki koirat ovat alttiita. Norjassa on kuitenkin käynnistetty roturisteytysprojekti, jota olen seurannut niin tiiviisti kun sitä ilman norjan kielen taitoa voi seurata. Onneksi siitä saadaan kuulumisia Suomeen saakka ja ensimmäiset roturisteytyskoirien jälkeläiset ovat nyt saapuneet Suomeen tänä vuonna. Ronja ei ole roturisteytyskoirien jälkeläinen, mutta toivoa siis rodulle on. Projekti jatkuu ja sen seuraaminen on todella kiinnostavaa.

Piraijasta muutama kuva:

Mehiläisten hoitokausi, remontti jatkuu… ei tarvinne kertoa enempää. Käymme uimassa, kun työt ja mehiläiset sallivat, lenkkeilemme ja jatkamme syksyn odottelua. Ei siihen enää kauaa ole! Meillä on alkusyksyyn ihania suunnitelmia ja sitten odotellaankin jo Dollyn juoksua. Pentuja olisi toiveissa siihen juoksuun. Kaikki on vielä vähän auki niiltä osin, kerromme lisää, kun suunnitelmat varmistuvat.

Pystykorvat ovat lopulta tiputtaneet karvansa ja kesä on siltä osin helpompaa. Ja minä saan ihastella niiden rakennetta, sillä se on juuri sellainen, kuin koiraeläimellä kuuluu ollakin; toiminnallinen.