Siltamiehen Jive – Olga – 9.1.2012 – 23.4.2026

Rakkaalle, rakkaalle koiralle, joka oli aina oppositiossa.

Olga tuli meille metsästysoiraksi Siltamiehen kennelistä vuonna 2012. Kävimme tutustumassa kasvattajaan – ja kasvattaja meihin!- pariinkin kertaan ennen kuin Olga meille muutti. Oikein loistavan alun sai Olga elämälleen.

Siltamiehellä oli tuolloin ja on edelleen aivan mahtavaluonteisia koiria ja Olgakin sai olla isoäitiensä ja -tätiensä kasvatatettavana aivan pienenä – uskomattoman hienoja sukulaisia sillä olikin. Tapasimme kaikki; Olgan emän Debbien, Debbien emän Papun, Papun emän Anniinan – lisäksi ehdimme tavata myös Igorin, joka jätti lähtemättömän jäljen sydämeen. Siellä oli myös Cin-Cin, Fast ja monia muita sukulaisia, joita saimme ihastella.

Olgasta ei ole juurikaan kuvia pentuna, koska kameran hommasin vasta vuosia myöhemmin, mutta joku pentukuva siitä löytyi kyllä. Melkoisen suloinen otus tuo on ollut! Terävät naskalit kyllä muistamme jokainen vieläkin, yli 14 vuotta myöhemmin.

Olga oli pienestä saakka aivan mahdottoman tarkka useista asioista, mm. siitä, että pissat tehtiin ulos. Yksi pahe sillä oli nuorena; se tapasi syödä kaikki löytämänsä tupakantumpit lenkeillä. Ja se nielaisi ne niin nopeasti, että ei ollut mitään mahdollisuutta päästä väliin. Yhden kerran onnistuin ennakoimaan ja ehdin kieltämään ennen kuin se pääsi lipaisemaan tumpin kitusiinsa ja se riitti; sen jälkeen ei ollut enää tupakkaongelmaa. Kerrasta poikki.

Olga kävi myös pienenä tottis-treeneissä ja vaikka laikka olikin, niin tykkäsi tehdä. Toki teimme sen mukaan, että pari toistoa samaa ja sitten ei enää, mutta sillä oli siellä hauskaa.

Mummi ja vaari kävivät Olgaa hoitamassa keväällä, kun se oli pieni ja jos se joutui olemaan kotona pitkän päivän – he olivat koko Olgan elämän ajan mahdottoman tärkeitä ihmisiä Olgalle. Muista vieraista ihmisistä Olga ei välittänyt yhtään, lukuun ottamatta Markon veljeä. Vanhemmiten se hieman pehmeni muillekin sukulaisille, mutta mikään seurakoira se todellakaan koskaan ollut, paitsi omalle perheelle. Rapsutuksia ei koskaan saanut liikaa, ne olivat hyvin tärkeitä Olgalle.

Olga näytti jo nuorena, miten hieno metsästyskoiran alku se olikaan! Pitkiä seuraamisia linnuille, sille ammuttiin neljä lintua kahtena ensimmäisenä syksynä, tassujälki sitä kiinnosti ja muistan aina sen illan, kun se toi mäyrän melkein kotipihalle. Hirven jäljellä se oli myös, ja sille yksi ammuttiinkin, mutta se ei ollut se tärkein juttu Olgalle. Karhua se on haukkunut ja pienriistaa sille on saatu paljon.

Tuo mäyrä oli hauska juttu. Olga oli laskettu irti tästä omilta mailta, mutta sepä ei tullutkaan vihellykselle. Jatkoi sinnikkäästi jonkin perkaamista, vaikka ilta jo pimeni. Kello oli varmasti jo yksitoista illalla, kun alkoi raivokas haukku tuossa 150 metrin päässä. Siellä oli komea mäyrä haukussa. Olga oli lähdössä parin päivän päästä pohjoiseen linnustamaan ja loukaantumisen riski tässä taistossa oli suuri, joten sille ammuttiin sitten se mäyrä. Muutoin saavat mäyrät jäädä ampumatta, mutta tämä kerta oli poikkeus.

Olga sairastui vajaa kolmen vuoden vanhana, ja pitkien selvittelyjen jälkeen todettiin, että todennäköinen anaplasmoosi se oli. Se sai pitkän antibioottikuurin ja toipui, mutta koskaan se ei enää toiminut metsällä samoin kuin ennen. Kyllä sitä vielä metsään vietiin, mutta ei se siellä juuri mitään tehnyt.

Olga oli noin vuoden ikäinen, kun saluki Isla muutti meille. Muistamme hymyssä suin, kuinka tärkeä Olga oli tuolloin ja miten se kulki pennun vierellä ja piti huolen, että mitään luvatonta ja kiellettyä ei tehty, jos se vaan oli paikalla. Mutta hyvät ystävät niistä tulivat ja vain yksi ainoa riita niillä oli – sekin hirven jalasta.

Olga ja Isla – nyt ovat molemmat sateenkarisillalla.

Kerran kasvattaja halusi viedä Olgan jalostuspäivänäyttelyyn. Vähän me onnea toivottelimme tämän päivänsäteen kanssa, mutta suostuimme pyyntöön. Ei ollut ollut helppo reissu; oli Olga joutunut autoon nukkumaan vallattuaan vuoteen ja esiteltyään koko purukalustonsa Titille. Ja ei ollut suostunut oikein esitettäväksikään, mutta kaikki selvisivät hengissä reissusta. Ihmettelemme kovasti, ettei sitä enää koskaan toiste pyydetty. 😇

Olga pokkasi kyllä CACIB:iin saakka näyttelyistä meriittejä, mutta se ei nauttinut niistä ollenkaan. Emme viitsineet sitä kiusata näyttelyillä sen enempää. Käyttökokeisiin emme sen kanssa ehtineet ennen sairastumista, mikä on harmillista.

Olgan puolisisko Hilja muutti meille vuonna 2015. Hilja oli täysin toisenlainen luonteeltaan kuin Olga; täysi pelle. Mutta kyllä sisaruksilla hauskaakin oli usein; kerran päätyivät melkein Venäjälle karhun perässä.

Olga ei siis välittänyt vieraista ihmisistä eikä vieraista lapsistakaan. Kerran meille tuli -hieman miestä väkevämpää nauttineena- yllättäen eräs lapsuudenystävä. Kaveri oli hoksannut Olgan eteisessä ja päättänyt halata koiraa, sillä seurauksella, että Olga nappasi kiinni leuasta. Mutta viisaana se ei purrut ihoa rikki, vain sen verran, että pääsi pälkähästä eli halausotteesta.

Se ei pitänyt vieraiden lasten riehumisesta ollenkaan, vaan koetti aina pysäyttää nämä nappaamalla kädestä kiinni – jälleen sen verran pehmeällä suulla, että jälkiä ei tullut. Mutta kyllä sen kanssa nuorempana piti siis olla silmät selässä, jos vieraita oli – sen verran oli vartioimisviettiä tytöllä. Ja se mikä oli erikoista, oli se, että vaikka kuljimme 5 koiran lauman kanssa lenkillä, kaikki lapset olisivat aina halunneet tutustua juuri Olgaan. Olga sai mennä haistamaan lapsia jos halusi, mutta ohjeistin, että ei kannata yrittää silittää sitä.

Siitä oppositiosta. Olga oli aina vastaan sitä, mitä me halusimme. Alkuun ainakin, teki sitten, kun oli hänen mielestään oikea aika. Aivan kuin lehteriltä olisi kuulunut tiukka ”Vastustan!”. Jos Olga jotakin halusi, se ei luovuttanut. Mutta ne asiat, mitä se halusi tehdä, olivat kuitenkin asioita, jotka eivät olleet sen terveyden tai elämänlaadun kannalta mitenkään erityistä muutosta tekeviä, joten se sai usein halutessaan päättää.

Olga oli pitkävihaista tyyppiä, sama asia kuin suosikki-ihmisten kohdalla sillä oli myös inhokkikoiria. Itse asiassa ne koirat eivät välttämättä edes enää olleet samoja Olgan ikääntyessä, mutta se tunnisti ne rodun ja taluttavan ihmisen kautta. Nuorena se jo oppi, että tietyn talon kohdalla koirat juoksevat aidalle haukkumaan ja aivan loppuun saakka se kulki sen talon ohi karvat pystyssä ja räyhäten, mikäli koirat pihalla olivat. Ja lenkillä se olisi käynyt varmasti ne lopettamassa, jos olisi kiinni päässyt. Ja en varmasti ole väärässä, jos väitän, että siitä oli hauska räyhätä näille tietyille tyypeille; silmiin syttyi sellainen palo, ettei siitä voinut erehtyä.

Joskus sen ollessa nuori kokeilin, auttaisiko rähinään se, että se pääsisi haistamaan kyseistä koiraa. Ei auttanut, kahta kamalampi rähinä sen jälkeen. Tämä kuulostaa nyt siltä, että se olisi kaikille rähissyt, mutta näin ei ollut. Sillä oli vain pari sellaista koiraa, että sai oikeasti pelätä, ratkeaako hihna tai pettääkö panta. (Ja eiväthän ne pettäneet, sillä Olga kulki aina Hollolan nahkapajan tuotteissa, tähän pienenä tuotesijoitteluna sallittanekoon mainita.) Muista koirista se ei välittänyt lenkeillä juurikaan mitään.

Olga muistetaan myös tietyistä pakkomielteenomaisista asioista, joita sen oli pakko tehdä. Se käveli aina katukivetyksen reunakiviä pitkin, jos kuljettiin ajoradan reunalla. Aina, meille ei koskaan selvinnyt miksi. Ehkäpä se piti tasapainonsa sillä keinoin kunnossa. Ja toinen asia, joka sen oli pakko tehdä, oli kulkea aina keskellä tietä sellaisella tiellä, jossa katukivetystä ei ollut. Toisten kulkiessa tien reunaa kulki Olga keskellä. Ehkäpä se näki sieltä paremmin, ken tietää. Tämä itse asiassa paljastui perinnölliseksi ominaisuudeksi jutellessani Titin, Olgan kasvattajan kanssa – Olgan emän emän emän emä oli tehnyt samaa – voi Vera, mitä periytitkään! 😅

Koska Olga sai elää pitkän elämän, näitä muistoja vaan tulvii mieleen. Laikoilla on juoksu kerran vuodessa, ja koska se meillä osui aina tammikuun alkuun, Olgalla alkoi valeraskaus maaliskuun alussa ja kesti kaksi kuukautta. Sinä aikana Olga synnytti, hoiti ja luovutti pentunsa, joka ikinen vuosi. Sillä ehti ”pentueita” olla reilu kokoelma elämänsä aikana. Ei auttanut, vaikka muut koirat varastivat sen ”pennut”, sillä oli sitten mielikuvituspentuja. Maitoa ei tullut, mutta hoivakäyttäytyminen oli vahva.

Olga pysyi hyvässä kunnossa pitkään. Vasta vähän ennen 11-vuotispäiväänsä se alkoi ontua lenkeillä. Olga käytettiin ontumatutkimuksessa, jossa ei selvinnyt ontumaa selittävää. Siellä oli nähtävissä aivan pienen pieniä nivelrikkomuutoksia, eli ikään nähden sen nivelet olivat erinomaisessa kunnossa. Sellaisia lonkkakuvia kuin Olgalla en ole nähnyt montaakaan elämäni aikana, niin tiiviit lonkkamaljat sillä oli. Selästä löytyi muutama spondyloosimuutos, mutta nekään eivät selittäneet ontumista. Librela ei auttanut, mutta gabapentiinista se sai avun.

Viime kesänä Olga näytti meille, että ei se nyt aivan lapanen ollut vieläkään – ollessaan siis 13 1/2 vuotias. Jouduimme pitämään ulko-ovea hetken auki, koska tavaraa kannettiin sisälle. Minä vielä sanoin, että ”Eihän se Olga nyt tuosta mihinkään lähde”, mutta niin vain se oli ulos puikahtanut ja löytyi kävelytieltä omatoimilenkiltä lähes kilometrin päästä, kun lähdin sitä etsimään. Jatkoimme sitten vielä lenkkiä yhdessä.

Olgan fyysinen vointi heikkeni pikku hiljaa iän vuoksi ja parin viime viikon aikana näkyi selkeä lasku – nyt oli aika laskea se pois. Pitkän ja hyvän elämän se sai elää. En tiedä miten elämä alkaa sujua ilman itäsiperianlaikaa talossa, se jää nähtäväksi. Niin kertakaikkisen hienoja koiria ne ovat olleet.