Dolly on dieetillä. Se on sellainen dieetti, että ei syödä mitään. Ei ainakaan koiranruokaa. Ja ainakaan omasta kupista sitä ei syödä. Joten ollaan kehitelty jäniksenpapana-peli, jonka avulla saadaan Dolly syömään: heitellään nappuloita lattialle/matolle. Tämä ei yksistään toimi, vaan pelissä pitää olla mukana painostaja eli toinen koira, joka myös haluaa syödä niitä nappuloita. Tässä pelissä kaikki voittavat ja Dollykin saa vatsansa täyteen.
Dolly on aloittanut junnukurssin. Meillä on ollut siellä todella kivaa ja Dollykin on ollut kerran viikossa väsynyt. Aloitetiin nosework-treeniä tässä kotona ja kyselen hieman neuvoja siellä koulutuksessa, kunhan päästään lajia siellä kokeilemaan.
Metsässä ollaan käyty molempien pystykorvien kanssa vielä tähän lumen tuloon saakka – ihan vaan haistelemassa ja ihmettelemässä. Jos näätä löytyisi, se olisi tietysti sitten asia erikseen. Hirviä ollaan kovasti löydetty kyllä, siellä paikassa, jossa usein käymme, on hirvien reservaatti – niitä ei siellä metsästetä. Ilmat ovat olleet tuuliset ja (vesi-, lumi-, räntä-) sateiset; eipä niitä lintuja ole sillä pläntillä juuri näkynyt. Edellisinä syksyinä havaintoja oli aina, nyt ei joka kerta edes olla törmätty – hakkuita ja harvennuksia on tehty reilusti.
Laikat aloittivat juoksut. Se tarkoittaa, että jokainen muukin koira tässä huushollissa on sekaisin. Epäilen, että vaikuttaa Sumun juoksujen aloittamiseen – Dollysta en tiedä. Syksyllä Sumu odotteli salukin juoksuja, ennen kuin aloitti omansa. Meni kuukaudella yli oletetun. On jännä seurata, miten ne nuuskivat toistensa takapuolia ja odottavat ja odottavat ja aloittavat sitten samaan aikaan.
Juoksujen synkronointi on luonnon tapa huolehtia pennuista – mikäli emä menehtyy tai joutuu lähtemään ruoanhankintareissulle kauas, on pennuille hoitajat lauman muista nartuista ja näin pentujen eloonjäänti on turvattu. Kätevää ja ihmeellistä, miten tämäkin on muovautunut.
Meiltä on nyt kuulkaa mennyt kaikki. Näyttelyt nimittäin. Meni Messukeskus. Meni Turku. Meni Miehikkälä. Miehikkälä siirrettiin, mutta ei meillä mitään karvaa enää siihen aikaan kevättä ole kenessäkään kiinni. Olin niin kovasti toivonut, että päästään Dollyn kanssa näytille, mutta saapa nähdä. Harjoiteteltu on vähän näyttelyitä varten, lisää pitää vielä säännöllisesti harjoitella. Ja Pystykorvajärjestön pääerikoisnäyttely pidetään kyllä varmasti, siihen en usko enää muutoksia tulevan. Mutta missä tilassa on turkki siinä vaiheessa, en tiedä. Kokeillaan kuitenkin. Jos ei muuta tule, niin kokemusta ainakin.
Tiedättekö, minkälainen on Pyhä Häntä? Se on sellainen, jotta siihen ei saa koskea ollenkaan, siis kukaan toinen koira. Edes hipaista ei saa tai aiheuttaa ilmavirtaa, joka osuu häntään. Siitä seuraa ärinää ja hampaiden louskuttelua – usein sen toisen koiran kuonoon. Dollyn häntä on Pyhä, kun se on lepäämässä. Ei kannata yrittää lähestyä. Onneksi me ihmiset saamme koskea Pyhään Häntään ja siirtää sen omistajaa, ainakin toistaiseksi.
Toisilla koirilla on ”oma tila”, johon ne eivät halua muita, tämä on usein tärkeää nukuttaessa. Vanhemmalla laikalla on myös ollut aika suuri oma tila nuorempana, mutta nyt se ei enää ole siitä niin tarkka. Se on muutoinkin vähän pehmennyt iän myötä – oli varsin täpäkkä nuorempana. Ote on alkanut lipsua.
Meillä on siis lunta. Paljon lunta. Sumu rakastaa antaa lumipesuja pennulle, monia kertoja päivässä. Lenkilläkin, kymmeniä kertoja. Pentu poloinen, vielä sillä ei ole voimaa vastustaa. Näihin tunnelmiin.
Hiiden Hirven 