Pystykorvatytöt Sumu ja Dolly pääsivät nyt Posiolle. Ja taas pelkästään Markon kanssa, koska allekirjoittaneella ei sitä lomaa ole. Pyysin Markoa kirjoittamaan viikon kulusta jälleen, niin ei tarvitse leikkiä rikkinäistä puhelinta, vaan saadaan asiat siten, kun ne tapahtuivat. Ja seuraavasti ne tapahtuivat:
”Kolmas ja tälle syksylle viimeinen kanalinnustusreissu pohjoiseen on suoritettu. Seuraavaksi odotellaan Sumun ja Dollyn ennustettujen juoksujen alkamista. Reissuun sisältyi onnistumisia ja epäonnistumisia, hyviä sekä huonoja ilmoja. Saavuttuamme Posiolle kahtena ensimmäisenä yönä satoi kovasti ja päivällä tuuli muistutti lähinnä syysmyrskyä, siis kerta kaikkisen ”hieno” aloitus reissuun ja telttailuun. Lintujen löytyminen aluksi oli erittäin vaikeaa. Löytömahdollisuuksista tai löydöistä on vaikea sanoa, kun en edes koiran haukkua olisi kuullut niille etäisyyksille mille Dolly hakureissunsa ulotti. Dollyn haku on kyllä reipasta, kulkee laukaten ja ulottuvuutta jopa 800m:n saakka, parhaana päivänä matkojakin tuli 34km. Välipäiviä ei pidetty, vaan yritin saada väliin kevyempiä ja lyhempiä päiviä, jotta hihnalenkkeilyyn ei olisi ollut tarvetta.
Poroja alueella oli todella paljon. Yksikin tuli Perä-Posion kohdalla vastaan pyykkiteline sarvissaan. Hirvisonnit ainakin kiima-aikaan hankaavat sarviaan mm. oksiin ja koristelevat sarviaaan näillä. Poroilla on juuri nyt meneillään rykimäaika ja hirvaat saattavat olla kiukkuisia, ainakin niistä on niin varoiteltu. Tiedä sitten minkälaisen vaikutuksen vastakkaisen sukupuolen edustajiin tekee porohirvas pyykkiteline sarvissaan mutta auton ratissa ilmestys ainakin oli ikimuistoinen, ja saattaapa mökin mummokin olla ihmeissään pöllitystä pyykkitelineestään.
Teeret olivat arkoja, eikä niistä pitkiä haukkuja juurikaan saatu. Useimmiten ne lymyilivät nuorissa tiheissä männiköissä parvissa, jonne haukulle pääseminen on haastavaa ellei mahdotonta. Viikon puolivälistä alkaen aamuisin oli jo hieman pakkasta ja soiden reunoille nousseet teeret olivatkin alkaneet jo kukertelemaan. Tällä reissulla Dolly todennäköisesti oppi yhdistämään tuon kukertelun haukkumiinsa lintuihin, ainakin niiden perässä keskiviikkoaamuna juostiin. Ensihaukkuja ja 200-300 metrin seuraamisen jälkeen saatiin myös uusintahaukkuja.
Samaisella suonlaidalla Dolly onnistui saamaan riekon kiinni. Tutkaa seuratessa Dolly oli reilussa 300 metrissä josta kuului kotkotusta ja yksi haukahdus. Aluksi luulin teeren lähteneen liikkeelle. Ihmetyksekseni koira ei kuitenkaan seurannut perässä, vaan jäi paikoilleen. Lähdin kohti tapahtumapaikkaa pieni epäilys mielessä mitä oli tapahtunut. Siellä Dolly olikin jo täydessä touhussa suu täynnä valkoisia höyheniä, oli aloittanut rintalihoista ja toisesta takajalasta. Nyljin loputkin linnusta ja annoin Dollylle, itseppähän oli sen metsästänyt ja siten sen ansainnut.
Keskiviikko on hyvä päivä, näin olin jo sen suunnitellut. Sää oli poutainen, pieni tuulenvire ja iltapäivästä maa ei ollut enää jäässä, jolloin haukulle pääseminen olisi aamua helpompaa. Suuntasimme Sumun kanssa tuttuun ja hyväksi havaittuun maastoon. Maasto on kuin luonnon muovaama taideteos, pohjoispuolella vanhaa suojeltua aarnimetsää ja eteläosassa nuorta männikköä, suoalueita metsäsaarekkeineen joiden halki kiemurtelee kapeita kannasmaisia harjuja. Tuolla kävellessäni ja maisemia sekä koiran menoa katsellessa tuli mieleen, että jos ei olis suomenpystykorvaa ei olis mettiäkään. [Toim. huom. vs. Nummisuutarien Esko: ”Jos ei olis kenkiä ei olis jalkojakaan.”]
Heti autolta lähdettyämme männiköstä kuului ääniä karkkoavista linnuista. Sumu sai parven linnusta ensihaukun, joka tosin ei minuuttia tai kahta kauempaa kestänyt. Ensihaukustakin vielä 200 metrin seuraamisen jälkeen lyhyen uusintahaukun ja sen jälkeen vielä pari lyhyempää haukkusarjaa kuulin. Teeren jääminen koiran haukkua kuuntelemaan oli hankalaa, niin arkoja olivat tähän aikaan vuodesta. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, niinhän sitä sanotaan. Jatkoimme matkaa ja maasto muuttui avarammaksi, ajattelin että olisi mahdollisuus kauempaa ampua luotipiipulla kun lähelle ei kerta tunnu pääsevän. Sumu selkeästi sai virtaa edellisistä lintulöydöistään haki uutta lintua innolla. Tutkaa seuratessani näin Sumun karkkoavan määrätietoisesti kauemmas jo hyvää vauhtia. Olen aina ihmetellyt lintukoiran kykyä löytää lintu puusta ja sen aistien herkkyyttä, parhaimmillaan Sumu on suoraviivaisesti mennyt 760m:n päähän ja haukkunut lintua puuhun paikalle hiivittyäni. Tälläkin kertaa haukku alkoi varovaisen tasaisesti. Lähdin kävelemään heti perään harjujen polkuja pitkin, sillä matkaa oli vielä reilu 300 metriä välillämme. Viimeiset 150 metriä hiipien varovasti askeleiden paikkaa etsien. Näen Sumun suoaukon laidalla, tästä pystyisi luotipiipulla ampumaan, mikäli vain linnun näkisi. Haukku oli jo tiheää kiinteätä lintuhaukkua ja sen turvin olisi mahdollista siirtyä vieläkin lähemmäs. Tämä ei ollut teeri, koska oli haukkua jäänyt kuuntelemaan, niinpä päätin hiipiä vielä lähemmäs suon reunaa seuraten haulikkohollille. Risun päälle astuminen tällä hetkellä muistuttaa ääntä, jonka puun kaatuminen aiheuttaa, ainakin siltä se tuntuu, jos se sattuu vielä niin ettei haukku sitä peitä alleen. Haukulle päästyäni alan etsimään lintua puusta, hieman eri kulmasta kuin viimeksi. Suon reunassa on tiheitä kynttilän mallisia kuusia ja harvempia harmaa runkoisia kuusia pienessä rykelmässä, jota sumu haukkuu. Puiden lomasta paistava valo ei yhtään tee asiaa helpommaksi ja lopulta jostakin näistä puista harmaita puunrunkoja vasten näen harmaan koppelon lentävän tiehensä. Toisaalta oli hyvä, että se oli koppelo, jatkakoon sukuaan.
Aloin jo maani myyneenä kääntyä autolle päin, hämäräkin oli kohta tulossa. Aluetta jakaa ajoura, jonka pohjoispuolen kautta oli tarkoitus koukata auton suuntaa. Leveämpää ojan ylitystä väistäen siirryin kävelemään uralle, mistä Sumu minut huomasi juosten täyttä laukkaa ohi kohti uran päässä sijaitsevaa autoa, taisipa se jo autolla käydäkin. Tässä vaiheessa puhuin jo puhelimessa, valittaen ettei mistään tule mitään. Samalla juuri takavasemmalta kuusen latvasta ukkometso rysähtää lentoon. Jotenkin tämäkin sopi kuvaan täydellisesti. Eipä voi oikein Sumuakaan syyttää, oli minut nähdessään riemastunut ja kirmannut linnun ohi ja tuulikin oli myötäinen. Jäin paikoilleni miettimään seuraavaa siirtoa ja odottelin oliko se kuullut lentoonlähdön äänet. Aloin seuraamaan tutkaa, nyt oli tuulen suuntakin Sumulle suotuisa linnun löytöön. Hirven löytäminenhän koiralle ei ole kovin vaikeaa, se kun jättää jäljet maahan ja haisee voimakkaalle, jopa niin että sen märässä metsässä voi jopa itsekin haistaa. Linnulla on siivet ja se osaa kätkeytyä mestarillisesti puun kätköihin ja on sieltä karkkoava jopa kilometrien päähän. Tässä metsästyksen kuninkuuslajissa kertoimet ovat vahvasti linnun puolella. Sumu kuitenkin oli matkalla suuntaan johon lintu oli lentänyt. Tutkan näyttäessä 425m Sumu pysähtyi ja haukku raikasi. Äänestä jo kuuli, nyt oli haukussa iso lintu ja se kestää haukkua.
Haukku oli peittävää ja sinne oli mahdollista edetä alkumatka ripeästi maaston mukaisesti, väistellen soistumia, pahempia tiheikköjä, eikä liian aukeallekaan ole hyvä ajautua, ettei altistu puussa istuvan linnun ilmatiedustelulle. Haukku oli jo kestänyt useamman minuutin, kun suoraan haukulle on vaikea päästä, olin matkaa sinne tehnyt jo tovin. Vielä yhden soistuman kiertäen olin jo etäisyydellä josta oli pakko alkaa hiipimään. Hiipimistä ei ainakaan nopeuta puusta tippuneet kuivat oksat, kaatuneet puut ja suojaakin omalle liikkeelle olisi hyvä olla. Silti haukulle olisi hyvä mennä loppumatka mahdollisimman suoraan, puulta puulle edeten, sivuttaisliike viime metreillä paljastaa linnulle hiipijän. (Eipä ole muuten ihme, että monien sodissa kunnostautuneiden veteraaniemme harrastus tai silloin elämäntapa oli juurikin metsästys.) Sumulla on tapana merkata puussa istuva lintu haukkumalla puuta eri suunnasta, kuitenkin katsoen lintua koko ajan, tästä pystyy liki oksan tarkkuudella päättelemään missä lintu istuu. Haukun ollessa tiheätä, on lintu siinä mihin Sumun kuono osoittaa. Tällä kertaa se osoitti nuoren männyn puolen välin oksistoon. Mänty oli pienen jyrkänteen reunalla ja Sumu kävi välillä haukkumassa lintua notkon pohjalla, jolloin en sen silloista kuonon suuntaa nähnyt. Taas oltiin etäisyydellä, jotta voitaisiin haulipiippua käyttää. Koira näkyy, lintua vaan ei missään. Ihan kuin Sumukin olisi jo vähän hermostunut, katsoo minua, ja sitten puuta, ja haukkuu. Pakkohan sen on siinä olla, nyt silmä käteen! Tarkkaan kuin katsoo niin ihan kuin oksan alapuolella olisi pitkät metson pyrstösulat, pakko sen on tuossa olla. Tästä jos otan askeleenkin sivulle päin, varmasti paljastan itseni, ajattelin. Päätän ottaa tietoisen riskin ja ampua, onhan kaikki mennyt tähänkin asti todella mallikkaasti. Ristikko pyrstösulkien yläpuolelle ja laukaus. Mitään ei tapahdu, tämä ei voi olla todellista! Sumu jatkaa haukkua ja katsoo minua. Ihan kuin se olisi sanonut: ”S**tanan kierosilmä, tähtää alemmas!” [Toim. huom. vs. Tuntematon sotilas, alikersantti Lehto] Uutta paukkua piippuun ja uusi yritys, pakkohan sen ensimmäisenkin oli osua. Toisen laukauksen jälkeen lintu kierähtää oksaltaan vierien alarinteeseen. Aseen tyhjennettyäni (luotipiipussa oli vielä patruuna) juoksen paikalle, jossa Sumu ylpeänä seisoo maassa metson vieressä, välillä sitä möyhentäen, sen se oli todellakin ansainnut.
Sumulle siis saatiin tiputus, se olikin sille kuudes tälle syksylle. Dollylle saatiin ensimmäiset kaksi tiputusta heti kauden alkuun Ruotsissa ja kokeestakin saatiin tulos. Dolly on nuori ja erittäin lupaava ja olen päättänyt, että huonoon haukkuun en sille ammu, vaikka tilaisuuksia siihenkin on ollut. Puustalöytöjä Dollyn kanssa harjoitellaan ja niitäkin on jo tullut. Lintu kun on arka eikä anna merkkiä olemassaolostaan puussa, saattaa se vielä jäädä löytymättä. Perjantaina ennen lähtöä saatiin vielä kuulla komea metsohaukku ja puustalöytö yli 400 metristä Dollyn toimesta. Tiputus ei yllättäen onnistunutkaan mutta haukku oli komea ja pitkä juurikin tuolla em. alueella. Epäonnistumiset ovat olennainen osa tätä lajia mutta tämä syksy on ollut varsin onnistunut. Seuraavaksi odotellaan onnistumisia näyttelykehistä.”
-Marko
Olipa mukava saada taas kaikki kotiin reissun jälkeen; ilman pystykorvia meillä on hyvin hiljaista ja rauhallista. Jotakin puuttuu siis.
Hiiden hirven Tähtisumun Hilla (Hilipan Lone Star of Texas X Kilpisuon Loimu) kävi eilen ensimmäisessä kokeessaan ja haukkui sieltä tuloksen! Olen niin käsittämättömän iloinen asiasta – usein sieltä metsästä palataan ilman tulokseen oikeuttavia pisteitä monen monta kertaa varsinkin näin nuorena. Mutta Hillapa onkin varsin toimiva nuori neito, jolle ensimmäinen ukkometso ammuttiin jo reilu vuosi takaperin viiden kuukauden iässä. Hilla on käynyt näyttelyissä ja terveystarkeissakin ja kaikki tulokset ovat erinomaisia.
Koirien jalostuksessa jälkeläisnäytöt ovat sillä tavalla tärkeitä, että niiden perusteella voi kasvattaja nähdä niin sanotusti kättensä työn tuloksen (tai ehkä sille olisi parempikin termi, mutta se ei nyt tule mieleen). Olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki pentujen omistajat näin tekisivät, mutta näillä on suuri merkitys kasvatustyölle, jos kulloisenkin yhdistelmän takana on ollut joku ajatus. Toki jos pentuja on tehty vain siksi, että saadaan pentuja, ei näytöillä ole mitään merkitystä.
Sumu ja Dolly siis palasivat reissusta kotiin perjantaina odottelemaan juoksujen alkamista. Kauaa ei tarvinnut odotella, sillä Dolly aloitti juoksunsa tänään sunnuntaina. Melkoisen hyvä ajoitus, etten sanoisi.
Hiiden Hirven 