Siltamiehen Kuunkuiske 7.1.2015-12.5.2024

Ja jos joskus syliin mustan maan

mä sua joudun kantamaan

Niin minä sinua vaan.

Jenni Vartiainen, Minä sinua vaan

Rakkaista rakkaimmalle.

Joskus kohdalle osuu sellainen koira, joka on jotakin niin ihmeellistä ja suurta, että sen purkaminen sanoiksi on vaikeaa. Aivan ehdottomasti tämä koira on ollut sekä metsästysominaisuuksiltaan että luonteeltaan jotakin, jota me emme mitä todennäköisimmin pääse kokemaan koskaan uudestaan.

Aloitetaan niistä metsästysominaisuuksista. Hiljalle ammuttiin seisontahaukkuun ensimmäinen hirvi yhdeksän kuukauden iässä. Laikat ovat -ja tämä on vähättelyä- hieman kaistapäisiä metsällä. Hiljakin pysäytti hirven menemällä sen eteen ja yrittämällä siis aivan oikeasti pysäyttää sitä fyysisesti. Hilja haukkui hirveä, lintua, karhua, pienriistaa, mitä nyt matkalle sattui osumaan. Ja karhua lukuunottamatta sille kaikkea ammuttiinkin.

Laikat ovat hyvin rohkeita koiria. Niillä on luonne kunnossa eivätkä ne ikinä aloita tappelua. Sen sijaan ne kyllä lopettavat sen – ja se vastapuoli ei koe suuria fyysisiä vaurioita, mutta ymmärtää, että tämä tappelu oli tässä.

Hilja oli minun luottokoirani lenkeillä vuosia. Jos irtokoira tuli kohti, annoin Hiljan hoitaa asian. Hilja meni lauman ja irtokoiran väliin seisomaan, kertoi omalla tavallaan elekielellä sille, että edemmäs ei ole asiaa ja sitten se asia oli siinä. Sen ei tarvinnut ikinä tapella. Se saattoi seisoa siten, että se oli ikään kuin toisen koiran ”yläpuolella”, siis ihan konkreettisesti sen selän yläpuolella, jolloin se toinen rauhoittui ja kääntyi pois.

Kerran olimme lenkillä hernerokkasumussa ja pellolla sumusta hyppeli vapaana meitä vastaan iloinen pieni länsiylämaanterrieriuros. Otin muut koirat lähelle ja annoin Hiljan kulkea hihnan mitan kauempana. Muut rähisivät, Hilja ei. Se haisteli vastaantulleen ja asettui sen ja lauman väliin – tällä kertaa suojellen terrieriä muulta laumalta. Tuli se ihminenkin lopulta sieltä sumusta ja terrieri jatkoi matkaansa hänen kanssaan.

Kotona Hilja joutui kerran tai pari näyttämään sekä salukille että pystykorvalle, että nyt riittää. 99,9% kerroista se kesti rähinät kiinnittämättä niihin edes huomiota, mutta jossain tapauksissa sekin lopulta hermostui ja puraisi kerran, sillä seurauksella, että tappelu/rähinä/kiusaaminen loppui ja kohde sai käydä esittäytymässä eläinlääkärissä – mitään suurempaa ei koskaan tullut, mutta puremajälki tulee joka tapauksessa hoitaa aina.

Ensimmäiset vuotensa Hilja kulki sivuluisua, sillä se oli koko ajan menossa jonnekin. Juosten. Aina juosten. Hilja syntyi vuonna 2015, mutta aikuistui vasta 2018, kun Sumu muutti meille. Hilja kotiutui metsästysreissulta pohjoisesta ja sillä välin pieni suomenpystykorva Sumu oli muuttanut meille. Kotiin tultuaan se kävi haistamassa Sumun, nosti ryhtinsä suoraksi ja selvästi päätti, että oli sen aika olla aikuinen. Hilja oli tuolloin lähes nelivuotias. Se otti Sumun suojelukseensa, hoiti ja opetti sitä. Sumu oli – pystykorvien tapaan – hyvin tempperamenttinen opetettava ja Hiljakin lopulta luovutti; parempaa en saanut aikaan, se selvästi kertoi.

Hilja haukkui nuorena paljon – siis oikeasti vaikka 7 päivää viikossa 12 tuntia päivässä. Kaikki kävi; riista, kuumailmapallot, ihan mikä vaan. Naapurit eivät varmasti olleet kovin iloisia Hiljan energiasta, sen verran voin kertoa. Olisi tietysti ollut heille vaikea selittää, mikä kultakimpale tämä tyttö on, joten jätimme sikseen. Eivät ne olisi kuitenkaan ymmärtäneet.

Hiljalla oli valtavan hyvä huumorintaju. Se esimerkiksi teki jotakin kiellettyä tai meni jonnekin minne ei olisi tarvinnut, eikä suostunut komentamalla lopettamaan tai tulemaan pois. Sen sijaan se virnisti ja heittäytyi lattialle/maahan aivan veteläksi. Ja usein se virnisteli kotiin tullessa ja välillä muuten vaan.

Parhaassa metsästysiässä Hiljalle sattui jotakin metsällä. Polkiko hirvi sen selän päälle, se on valistunut arvaus. Joka tapauksessa eläinlääkärillä todettiin, että sillä on lumbosakraalistenoosi – siihen jäi metsästysura. Sillä oli todennäköisesti samassa hötäkässä häntäkin murtunut kahdesta kohtaa, se selvisi myöhemmin. Kipulääkityksen ja osteopatian avulla Hilja eli vielä useita vuosia, mutta metsästyksen rasitusta selkä ei kestänyt. Hiljalla oli viimeiset 3 vuotta kipulääkitys ja se kävi säännöllisesti, kerran kuussa, osteopaatilla. Ensin hoidettiin selkää, sitten sen lisäksi etupäätä – olisiko ollut nivelrikko, joka oli kehittynyt sekin metsästystapaturman seurauksena. Normaali rasitus alkoi olla Hiljalle liikaa. Lisäksi siltä hävisi kuulo lähes kokonaan. Oli aika päästää Hilja pois sinne, missä ei enää ole kipuja.

Hyvää matkaa rakas, me tapaamme vielä. 💔