Pennut – Sivu 2 – Hiiden Hirven

Dolly on vastahankainen ja Sumu hierojalla

Dolly tahtoo kävellä eteenpäin. Dolly ei kävele samoja jälkiä taaksepäin. Meillä päin on lyhinkin lenkki kaksi kilometriä, joten kyllä Dollyn on vielä palattava samoja jälkiä takaisin. Vielä ei voi montaa sataa metriä kävellä. Dolly on jouduttu kantamaan takaisin postilaatikolta, kun se ei suostu palaamaan muuten.

Meillä ei pitkään aikaan ole tällaista hammastelijaa ollutkaan. Purraan puntteja, nilkkoja, käsiä. Roikutaan aikuisten koirien häntäkarvoissa. Revitään hiuksista. Mahdoton ipana. Veikkauksia otetaan vastaan, milloin Dolly lopettaa puremisen. Kärsivällisesti kiljahdellen irrottelen sen hampaita paljaista nilkoista monen monta kertaa peräkkäin. Se on hyvin itsepäinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta isojen koirien hännät – mitään itsesuojeluvaistoa sillä ei ole. Ei ollut kyllä Sumullakaan, pystykorvaiset pennut ovat omasta mielestään maailman keskipisteitä, oikeastaan koko universumi pyörii niiden ympärillä. Ne ovat kuin lapset tietyssä iässä- kuolemattomia.

Sumu leikkii onneksi Dollyn kanssa, edelleen hoitaa sitä ja pitää huolta. Juoksevat ja riepottavat leluja, kaivavat yhteistä kuoppaa. Nukkuvat vierekkäin. (Paitsi yöllä, jolloin Dolly nukkuu minun tyynylläni.) Syövät samasta kupista. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millainen dynamiikka niiden kesken muodostuu aikuisena. Sumu hoiti Leiaa sen tultua meille. Sumu täytti juuri tuolloin yksi ja jaksoi hoivata Leiaa siihen saakka, kun se kasvoi Sumua korkeammaksi. Vaikka hoivakäyttäytyminen loppui siihen, Sumun mielestä Leia on aina ja ikuisesti sen alapuolella laumassa ja sitä saa komentaa – Leiahan tietysti ei tähän taivu, saluki on verrattain omanarvontuntoinen. Tämä asetelma tuskin koskaan muuttuu, mutta sen kun tietää, voi ongelmat välttää.

Sumu kävi hierojalla Leian kanssa eilen. Ensin se joutui odottamaan tunnin omaa vuoroaan, hienosti rauhottui hetken ihmettelyn jälkeen omalle alustalleen nukkumaan. Sitten oli Sumun vuoro. Oli jumeja, koko kroppa sellainen tiukka paketti. Veikkaan sen johtuvan siitä, että Sumu on koko ajan valmiina hyppäämään jonnekin jonkun otuksen perään ja tietysti kantoaika rasittaa myös lihaksistoa. Otetaan kesän aikana muutama kerta lisää hierontaa, niin on kunnossa sitten syksyllä metsästyskaudella.

Sumu ei kauheasti tykkää hieronnasta, mutta kyllä se siihen sitten suostuu – ei ole sellainen kuin Leia, joka nukahtaa siihen hierontapöydälle. Dollyn kanssa aloitetaan fiksummin jo tässä pentuaikana, niin tottuu paremmin. Metsästyskoira jos kuka tarvitsee lihaskäsittelyä siinä missä aktiiviurheilijakin; sille on hyvä opettaa venyttely ja totuttaa hierontaan tai vastaavaan käsittelyyn.

Kävimme eilen Dollyn ja Sumun kanssa Kiljavan rannassa. Emän seura auttoi Dollyä kävelemään suurin piirtein suoraan, muutoin sillä on vähän vaikeuksia sopeutua hihnaan. Dolly haluaa olla vapaa eikä missään typerässä hihnassa kulkea – ei pitäisi ihmisten pientä pystykorvaa lainkaan rajoittaa. Täytyy käydä ostamassa Dollylle pelastusliivit, niin saadaan aloittaa uimaharjoitukset.

https://videopress.com/v/0oWPfhiy?preloadContent=metadata

Syksyksi on varattu kanalintulupia moneen paikkaan ja paljon. Kyllä niillä luvilla on joku pudotus Dollylle tultava, jollei ihan linnuton syksy ole. Molemmille tytöille odotan juoksua jossain vaiheessa syksyä, toki toivon, että osuvat ennen tai jälkeen parhaan kauden. Sellaista se narttujen kanssa on – ja siihen on sopeuduttava.

Puolivillieläimet ja luopumisen tuska

Olin Oulussa kuuntelemassa luentoa Suomenpystykorvien metsästysominaisuuksista – muistaakseni. Nyt olen liian laiska kaivaakseni tiedon jostain. Mutta luennoitsija sanoi jotakin, joka on jäänyt ainaiseksi mieleeni: suomenpystykorvia tulisi kohdella kuin puolivillieläimiä – antakaa niiden olla hieman villejä, älkää kesyttäkö niitä kokonaan. Pystykorvat ovat jo aikojen alusta olleet täällä ihmisen apuna metsästyksessä, mutta ne ovat eläneet ulkona ja joutuneet metsästämään myös oman ruokansa – tämä puoli näkyy edelleen pystykorvassa, vaikka luonteita onkin jalostettu enemmän nykyihmiselle sopivaksi. Tähän voisi lisätä, että antakaa niiden olla pentuja – liika kiirehtiminen metsästyksen kanssa pilaa koiran. Metsän pitää olla kiva paikka – jos siellä pitää rämpiä umpiväsyneenä, se ei sitä ole.

Kävimme näiden puolivillieläinten poikasten ja niiden emon kanssa järven rannassa. Heti rantaan päästyämme näimme kanadanhanhen, jonka puolivilli mamma-koira olisi mielellään käynyt hakemassa rantaan. Se oli kuitenkin tiukasti hihnassa kiinni (mikä pettymys!), joten valitettavasti hanhi jäi järveen. Mutta nämä pennut sitten – ne lähtivät taakseen katsomatta painelemaan järven pengertä pitkin jonossa (kuin hanhen poikaset ikään). Saatoin päästää muutaman painokelvottoman sanan, kun paljasjaloin niiden perään lähdin pinkomaan. Saatiin pesue autoon ja tuumattiin uudestaan. Päätettiin päästää kaksi kerrallaan. Tulos oli sama. No entäpä yksi – suunnattiin sen nenä toiseen suuntaan. Ei ollut toimiva ratkaisu sekään- liian kova kiire oli yksinkin eteenpäin.

Lähdettiin tietä pitkin kävelemään pieni lenkki (ehkä 200m) koko porukan kanssa- menikin oikein hyvin siihen saakka, kun piti kääntyä takaisin autolle. Kaksi kaverusta eivät reagoineet mihinkään huutoon tai vihellykseen, vaan painelivat tietä eteenpäin toisiaan katsellen… se oli sitten siinä hetkessä päätetty, että me ei kuulkaa enää poistuta pihasta ennen kuin jäljellä on vain Dolly, joka reagoi edes omaan nimeensä. Jotta ihan saatte itse ulkoiluttaa pentunne, liian vaarallista touhua meille.

Ihan vakavasti, opettakaa pennulle nimi ja luoksetulo ennen kuin viette sen metsään. On kuitenkin kiva tulla sieltä pois sen pennun kanssa. Varokaa kyitä – pieni pentu ei välttämättä selviä kyyn puremasta. Itse olen henkeen ja vereen käärmeihminen, mutta en halua kyyn puremaa omalle koiralleni – vaikka koira selviäisi nopean ensiavun vuoksi, voivat sen munuaiset vahingoittua pysyvästi.

Pistin tässä jokin aika sitten viestiä Starin omistajalle Jounille. Kerroin (ymmärtänette huumorin), etten ehkä haluakaan myydä pentuja – kyllähän me helposti selvittäisiin 11 koiran kanssa. Täytyisi vaan lopettaa työt, että aika riittäisi. Mutta kyllä se niin on, että ei niitä ole helppoa luovuttaa, kun on nähnyt niiden syntyvän ja kasvavan. Pieni palanen sydäntä lähtee jokaisen matkaan, ei sille mitään mahda. Tällä viikolla mamma-koira on kuitenkin alkanut näyttää varsin kyllästyneeltä jälkikasvuunsa, joten kyllä me niistä luovumme, ihan mielellämme. Saamme keskittyä omaan pentuumme ja alkaa opettaa sitä. Nyt ne kulkevat parvessa eikä yksilöllinen opettaminen ole mahdollista.

Dollylle on jo pentukurssi varattu, kesäkuun puolesta välistä syyskuulle saakka – taitaa viimeinen kerta mennä päällekäin meidän metsästysreissun kanssa. Syksylle on jo suunniteltu reissuja Lappiin ja minä tietysti odotan kovasti, että pääsen tässä etelässä viemään Sumua ja jälkikasvua metsään yksinäni.

Kuvia, kuvia… laitan niitä lisää sitä mukaa, kun saan niitä käytyä läpi. Harmittaa, että aika ei ole riittänyt kaikkeen, olen kuitenkin nähnyt tärkeämmäksi olla niiden pentujen kanssa kuin istua koneella käymässä kuvia läpi.

Tämä kahdeksan viikkoa on ollut yksi parhaista ajoista elämässäni – toki työlästä ja väsyttävää, mutta kyllä ne koiranpennut ovat oikeasti parasta maailmassa. Jos näistä ihan hyviä koiria tulee, voi tätä ajatella ehkä tehdä toistekin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pökö ja Sukka viimeisenä päivänä ”lapsuudenkodissa”.

Jatkan tähän Sumun ja Dollyn kuulumisilla niiden kuvien päivittämisen lisäksi – jos uudet kodit luvan antavat, mielelläni laittaisin kaikista pennuista uusissa kodeissaan kuvia myös tänne. Olisi kiva nähdä miten ne kehittyvät ja mitä ensimmäinen syksy tuo tullessaan.

Pienen pieni metsäretki ja uudet taidot

Pienen pienellä metsäretkellä

Sää on ollut kamala, siis oikeastaan ihan hirvittävä. Sadetta ja tuulta. Siispä se oli meille täydellinen; todennäköisesti ne kaikki kyyt ovat kohmeessa jossakin. Suuntasimme metsäretkelle.

Menomatkalla luulimme, että kaikki kuusi suloista koiranpentua ovat muuttuneet jonkin noitumisen tuloksena lokkiparveksi. Huuto oli kerrassaan huumaannuttava…”Apua, apua”, ne karjuivat. Minne lie kuvittelivat joutuneensa.

Autosta päästyään ne läträsivät mudassa ja maistelivat kuravettä (eihän meillä ollut edes eväitä tuolla retkellä, lapsiparat), ihmettelivät puroa, kiipeilivät kivillä, kiinnostuivat peurojen hajuista (anteeksi siitä – puolustukseksi ja lohdutukseksi voin kuitenkin kertoa, että kaikki olivat tänään hampaineen kiinni teeren siivissä alta aikayksikön, kun ne otin käteeni) ja olivat hurjan reippaita. Sumu oli tietysti mukana.

Retki oli lyhyt. Kaikki kuusi pentua saatiin vielä kotiinkin. Yksikään ei edes inahtanut kotimatkalla – ne nukkuivat häkissä yhdessä savisessa läjässä. Kannoimme ne kotiin päästyämme sisälle ja pennut jatkoivat unia siinä, minne ne asetimme. Pienen pieni metsäretki taisi viedä kaikki mehut niistä.

Riiviöt purkavat keittiötä. Luulen niillä olevan jokin koulutus aiheeseen, sillä yhteistuumin ne ovat saaneet irti isoja paloja keittiön sokkelista. Lasten asuessa vielä kotona keittiö on tavallaan aika pakollinen asia omistaa, joten jokin vastaisku oli keksittävä. Sijoitin valurautapadan syödyn kohdan eteen, jos purkaminen unohtuisi.

Valurautapadasta tuli hitti – siinä nukkuu aina joku.

Pennut ovat oppineet pomppimaan rappusia ylös ja valitettavasti myös alas. Alaspäin on vaarallista pomppia, joten koetamme niitä nostella, jotta nivelille ei tulisi kohtuutonta rasitusta. Ne osaavat kaivaa maata ja levittää multaa. Pennut osaavat ilmaista tarpeensa piippaamalla, pissivät ulos, kun ne viedään ulos unien jälkeen.

Sumu on sitä mieltä, että syökää sitä ruokaa. Pennut silti vielä kerran-pari päivässä saartavat emon ja saavat maitoaterian, se kyllä loppunee ennen luovutusikää. Painiottelut saavat koko ajan lisää tehoa ja jalat nopeutta puruvoimasta puhumattakaan. Pikkulintuja katsotaan sillä silmällä ja lelut tapetaan.

Vieraita on käynyt tasaisena virtana. Aikuisia ja lapsia, koiran omistavia sekä sellaisia, kenellä ei koiraa ole ollut. On nähty erilaisia suhtautumistapoja ja kokeiltu erilaisia sylejä. Eläinlääkäri on tutkinut pennut ja todennut terveiksi. Sirut ovat paikoillaan ja pennut rekisteröity. Uudet omistajat ovat perinteen mukaan saaneet nimetä pennut. https://jalostus.kennelliitto.fi/frmKasvattaja.aspx?K=HIIDEN%20HIRVEN&R=49

Henkisesti on aika valmistautua siihen, kun talo tyhjenee. Toki se merkitsee paluuta normaaliin, eli harrastuksiin ja isompien koirien tapaamisiin muiden koirien kanssa, mutta myös uuden pennun opettamiseen. Ajattelin ottaa tavoitteeksi 150 uutta asiaa vuoden aikana pennulle. Pystykorvanpennut ovat perinteisesti hyvän hermorakenteen omaavia, joten luulen, että saamme asiat helposti kasaan.

Olen koettanut ottaa kuvia, mutta niiden läpikäyminen on ollut työlästä. Ehkäpä saan ne käytyä läpi pentujen muutettua omiin koteihinsa. Toki työssäkin on käytävä ja muut koirat sekä huusholli hoidettava, jotta onhan tässä monenlaista. Meillä on onneksi mahtava tiimi huolehtimassa pennuista silloinkin, jos joudumme olemaan työssä samaan aikaan. Mummi käy ruokatunnilla katsomassa pentuja ja lisää ruokaa ja vettä. Ada tulee koulusta suoraan niitä hoitamaan ja isommat teinit katsovat pitkin hampain ehkä jonkin aikaa pentuja. Tarhassaoloaika ei ole kovin pitkä, mutta siellä ne ovat saaneet olla arkisin.

Etuoikeutettuna olen seurannut Sumun käyttäytymistä; se viettää aikaa yksitellen jokaisen pennun kanssa. Kirputtaa, nuolee, leikkii. Edelleen juoksee huolestuneena paikalle, jos pentujen välillä on riitaa. Ei oikein halua toisten koirien niiden kanssa seurustelevan. Kyllä se pennun elämä olisi aika köyhää, jos joutuisi ilman emon hoivaa ja oppia elämään.

Mamma-koira on ihan tyhmä sekä parviäly

Kyllä saavat nyt pennut kärsiä; mamma-koira on päättänyt vähentää maitobaarin tarjontaa. En kyllä laisinkaan ihmettele miksi, kun tuollainen natiainen puraisee varpaasta. Lisäksi ne painavat kaikki yli kaksi kiloa, joten yhteispaino on enemmän kuin mamma-koiralla. Kannatan ajatusta – alkaa olla mahdollisen rajamailla. Murina kuulostaa hurjalle, mutta kukaan ei loukkaannu vieroituksessa (muuten kuin hieman henkisesti ehkä) – Sumu haluaa selvästi olla pentujen kanssa mutta imetys loppukoon. Tämä on erittäin hyvä asia, ovat sitten vieroitettuja ennen luovutusikää. Eikä tarvitse ihmisen siihen puuttua, vaikka myönnän, että alkuun hieman hämmennyin murinasta. Tämähän on ensimmäinen pentue. Sumu hakeutuu koko ajan pentujen seuraan ja leikkii sekä juoksee pihalla niiden kanssa. Ratkoo niiden välisiä riitoja. Edelleen puolustaa niitä muulta laumalta. Olen tavattoman ylpeä siitä, miten se jaksaa niiden kanssa touhuta. Myöhään illalla ja yöllä se on vielä imettänyt ilman murinoita.

Kyllähän tämän kokoinen otus kuudesti varmasti alkaa olla jo melko iso taakka imetettäväksi.

Tässä Sumu rauhoittaa Dollyn ja ”Lemmyn” riitaa kirputtamalla pahansisuista Dollya niskasta.

Sumu on oksentanut pennuille ruokaa, sekä pihalle tarhaan että koppiin sisälle – meidän on otettava sieltä Ruti-Rexit pois (ja vaihdettava pyyhkeet tilalle) mikäli tämä vaihe kestää kauankin. Olen nähnyt sen opettavan pennuille, miten sitä oksennusta voi syödä syömällä sitä itse niiden kanssa. Joidenkin korviin saattaa kuulostaa ällöttävälle, mutta tämä on täysin normaali vaihe pentujen elämässä.

Anteeksi ihmiset, mutta tässä ne nyt syövät sitä oksennusta.

Pennut ovat nyt tutustuneet koko isoon aidattuun pihaan, saaneet kuopsutella hiekkakasassa ja kirmata nurmikolla. Kiivenneet portaita ja muksahdelleet sieltä alas. Tavanneet myös nuoremman salukin Leian, joka on todella leikkisä ja ystävällinen, mutta melko iso pitkine koipineen, jonka vuoksi en oikein uskalla sen antaa leikkiä pentujen kanssa, ettei mitään satu, jos joku jää sen jalkoihin. Leia kyllä näyttää rakastavan pentuja kovasti ja livahtaa aina kun mahdollista tapaamaan niitä.

Opetetaan ne pienestä pitäen hyville tavoille…

Parviäly – toimii koiranpennuillakin. Koetapa mennä vaikka kylpyhuoneeseen yksin, kun riiviöt ovat hereillä. Ei kuulkaa onnistu. Siellä on sekunnin sadasosassa kuusi ipanaa, jotka painivat paperirullien kimpussa, purevat varpaista ja syövät wc-harjaa (toim.huom: se on nostettu ylös). Tai jos yrität sulkea tarhan, niin ainakin yksi tai kaksi pääsee livahtamaan portista ulos. Sitten ne kirmaavat pitkin pihaa sen salukin kanssa, jonka pitkiltä koivilta yrität niitä suojella.

Kotiin jäävä tyttö on valittu (Dolly) ja aloin jo katselemaan kesäkuussa alkavia pentukursseja sille. Kovasti odotan, että sen kanssa pääsee touhuamaan. Ja onhan se ihanaa, että kotiin jää näistä yksi, ei tule niin kovin haikeaa sitten, kun tupa tyhjenee.

GREMLINS

Minusta tuntuu, että meillä asuu Riiviöitä. Ne juoksevat laumana sekä yksittäin ympäriinsä ja roikkuvat verhoissa (oli ne lopultakin nostettava ylös), pureskelevat kaikkea (myös sitä ihanaa senkkiä, jota haluaisin varjella), pissivät joka paikkaan niin, että tuntuu kuin kävelisi meren rannalla, pesevät pyykkiä, tutkivat kauppakassit ja retuuttavat niitä tyhjiä ympäriinsä, siivoavat – mm. lasten sukkia kodinhoitohuoneesta keittiöön…huutavat, kun kaveri puree, purevat takaisin niin että kaveri huutaa. Elämä on mainiota näiden kanssa!

Riiviöt ovat jo parin viikon iässä tavanneet Hiljan, toisen meidän itäsiperianlaikoista, jota paremman luonteista koiraa ei tämä maa päällään kanna. Mutta tapaamiset on täytynyt järjestää salaa, sillä Sumu ei todellakaan hyväksy, että kukaan toinen koira edes vilkaisee sen pentuja. Hilja käy päivittäin laskemassa lapset, kun Sumu on ulkona. Hiljan huomaan voisi hyvin luottaa koko pesueen, mutta kunnioitamme mamman tahtoa tietysti. Kaikki ajallaan. Salukeille olen esitellyt jokusen pennun, mutta niiden mielestä pennut haisevat ällöttävälle, eivätkä ne edes halua tehdä lähempää tuttavuutta. Vanhempi laikoista on sitä mieltä, että se ei todellakaan ole tekemisissä pentujen kanssa, se on aina pitänyt huomattavan välimatkan kaikkiin pentuihin, joita meille on sen elinaikana tullut (9,5 vuotta).

Hilja – Siltamiehen Kuunkuiske -The One and Only

Riiviöt ovat olleet tarhassa päivät nyt viikonlopun ajan. Ja saavat olla jatkossakin päivät. Sisälle tulevat yöksi tietysti ja niiden kanssa seurustellaan melkein koko hereillä olo ajat. Kyllä ovat nauttineet olostaan – uni on maistunut kopissa pahnoissa ja ai että miten on tilaa juosta ulkona. Tarhasta on tehty turvallinen pennuille virittämällä yläosaan oranssia narua (300m) pitämään kanahaukat poissa. Mammakoira on tietysti siellä heidän kanssaan. Kynnyksiä on laitettu, että pääsevät hyvin koppiin ja sieltä pois. Vieraita on käynyt viikolla ja viikonloppuna ja riiviöt ovat saaneet paljon paijauksia ja uusia tuttavuuksia.

Muutama päivä takaperin näytimme pennuille teeren siipeä – kaikki kiinnostuivat kovasti. Pakkasessa odottaa vielä näätä ja hirven sorkka, mutta edetään riista kerrallaan. Autoilua on luvassa ja metsää – vähän jännittää kyyt tähän vuodenaikaan, joten suuntaamme suolle/kosteikkoon.

Pennut saavat syödäkseen pehmeää penturuokaa/puuroa/jauhelihaa/kermaviiliä/piimää. Vielä se emon maito on kuitenkin tärkein ravinnon lähde, lisäksi tahtoo tuo penturuoka kadota mamman kitaan suurelta osin, vaikka emollakin on koko ajan ruokaa tarjolla, kuivemmassa muodossa samaa tavaraa. Sumu imettää pentuja edelleen useita kertoja päivässä omasta tahdostaan, mutta huomaa, että hampaat tekevät toisinaan kipeää. Se huomauttaa siitä mukuloille, en tiedä onko siitä apua.

Otettiin profiilikuvat kaikista pennuista. Ja ei, eivät ne seiso niissä kunnolla. Halusivat hypätä alas pöydältä ja muuta yhtä turvallista. Jauhelihaa on päätynyt suuhun ja pöydälle. Mutta ne ovat nyt ensimmäiset profiilikuvat palleroista. Jos seuraavalla kerralla tai sitä seuraavalla saataisiin vähän paremmat. Osa oli vähän uneliaita, hännätkin jäivät niillä alas, mutta kyllä ne kaikilla ovat pystyssä. Näitä ei ehkä kannata katsoa arvostelumielessä ollenkaan.

2. tyttö – tuo jauheliha hampaiden välissä ei ole kovin esteettinen, mutta tästä se harjoitus alkaa.

Nyt saadaankin tällä ja ensi viikolla tavata kaikki tulevat pentujen omistajat. Urosten omistajat vielä haastatellaan, jotta mikä pentu menee kenellekin, yhdelle on jo koti sovittu, mutta kolmelle täytyy vielä valita vähän luonteen ja koirakokemuksen mukaan.

Eläinlääkärin tarkastus on varattu ja pennut sekä tarkastetaan (jokainen saa siitä todistuksen), sirutetaan että rekisteröidään samalla. Toivomme toki, että kaikki läpäisevät tarkastuksen huomautuksetta; ensimmäiset pennut kun on kyseessä, niin tietysti osaa jotakin katsoa itsekin, mutta mielelläni annan ammattilaisen ne tarkastaa. Kaikki ovat virkeitä ja touhukkaita, luonne-eroja alkaa näkyä ja tulevasta ulkomuodosta osaan antaa valistuneen arvauksen. Toivoisin, että voisin yhden pojan pitää -olen siihen niin tykästynyt – mutta emme voi sitä kyllä tähän narttulaumaan jättää. Siksi pohdin kovasti, minne se menee, jotta saan seurata sen kehitystä tulevaisuudessa. Eiköhän se selviä tässä reilun viikon sisään.

Uuteen kotiin

Kannattaa lukea Kennelliiton Iloinen pentu -opas jopa jo ennen pennun saapumista uuteen kotiin.

Iloinen pentu

Kasvattajan velvollisuuksiin kuuluu antaa ”käyttöohjeet” pennun mukana uusille omistajille. Olen ajatellut asiaa – aihe on niin laaja, että vaikka tältä istumalta alkaisin kirjoittaa ohjeita, en saisi kaikkea mukaan, mitä haluan kertoa. Uskon, että kaikki haluavat pennun parasta, mutta olen törmännyt vähän väliä sosiaalisessa mediassa jos vaikka ja minkälaisiin ohjeisiin milloin mistäkin asiasta. Älkää hyvät ihmiset ainakaan suodattamatta sieltä ottako oppejanne.

Kaikki saavat mukaansa tietysti Pystykorvajärjestön Pennusta metsästyskoiraksi -oppaan. Se on laaja opas pystykorvista, niiden metsästyskoulutuksesta, harrastuksista ja yleensäkin elämästä pystykorvan kanssa. Suosittelen sen lisäksi katsomaan ainakin Rovaseudun pystykorvakerhon sivut, joista löytyy paljon oppia myös haukkuvan lintukoiran koulutukseen.

Valvottuani yön edellä mainittujen ”käyttöohjeiden” tiimoilta päätin hankkia kaikille tuleville pennunomistajille (ja itselleni) Salme Mujusen Pentuaapisen. Sisällysluettelon mukaan siellä on paljon, paljon hyvää asiaa kirjoitettuna koiranpennun näkökulmasta. Toki metsästyskoiran koulutuksessa sitä ei pyritä pitämään pois riistalta vaan tarkoitus on saada se syttymään riistalle (en kyllä kuvittele, että pentuja mitenkään erityisesti pitäisi tähän opettaa – eiköhän vietti ole siellä syvällä geeneissä), mutta muutoin perusasiat ovat aivan samat kuten muillakin koirilla.

Ruokintaohjeet saatte sitten täältä, jokainen voi kotonaan katsoa sen, miten parhaaksi näkee. Ruoka on kuitenkin hyvin tärkeä elementti koiran hyvinvoinnissa, joten toivomme, että siihen perehdytään ja se suunnitellaan hyvin. Ruoan vaihtaminen tehdään asteittain siirtymällä, aina. Koiran ruoassa tulisi olla eläinperäistä proteiinia 20-30%, esimerkiksi metsästyskaudella koira kuluttaa huomattavasti enemmän kuin muulloin ja alkaa muistuttaa kuivan kesän oravaa helposti (ihan puhun nyt omasta kokemuksesta, vaikka kaverillakin näitä varmaan olisi). Nirso pystykorva tulisi tuolloinkin saada syömään ja ravinnon olisi oltava paitsi proteiinirikasta myös rasvapitoista.

Koiranruokapussin kyljessä on sisällysluettelo. Se kertoo, mistä kyseinen ruoka koostuu. Ne on merkitty siinä järjestyksessä, miten paljon kutakin ainesosaa ruoka sisältää. Ensimmäisenä mainuttua ainesosaa on eniten jne. Koira ei juurikaan hyödy hiilihydraateista, mutta sen elimistö pystyy jonkin verran niitä käsittelemään. Koiran vatsaa ei kannata täyttää turhalla, vaan ruoan tulisi olla energiapitoista ja helposti sulavaa.

Tästäkin aiheesta joku muu on jo kirjoittanut paljon ja kattavasti, joten tyydyn laittamaan linkin, johon kannattaa tutustua. Muitakin ohjeita on. Ja on muistettava, että se, mikä sopii yhdelle, ei sovi kaikille. Siksi en halua ketään painostaa syöttämään tiettyä ruokamerkkiä, enemminkin ohjaamaan oikeisiin valintoihin.

Evidensia

Rutiinit ja johdonmukaisuus ovat pennun ja koiran elämän peruskivet. Itse olen vuorotyössä – tämä tarkoittaa sitä, että toisinaan mennään pitkä lenkki aamulla, toisinaan illalla. Ruoka-ajat eivät ole minuutilleen samat – koirat ovat tottuneet tähän. Pennun kanssa on kuitenkin suotavaa noudattaa rutiineja erityisesti ruoka-aikojen suhteen, jotta se saa tarpeeksi syödäkseen. On myös hyvä totuttaa se siihen, että uudessakin kodissa nukutaan öisin ja valvotaan päivisin. Ja ulkona käydään poikkeuksetta heräämisen, ruokailun ja leikkimisen jälkeen. Se tarkoittaa melkoisen vilkasta aikaa alkuun, valmistaudu siihen.

Ala heti opettaa pennulle sen nimeä ja luoksetuloa – ja palkitse aina niistä ruhtinaallisesti. Meillä saavat aikuisetkin palkan, jos joudun ne viheltämään sisälle jostain syystä ja metsällä ollessa myös. Luoksetulon tulee olla aina kivaa; vaikka se koira olisi irti ollessaan aiheuttanut ydinonnettomuuden, palkitse se sen tullessa luokse. Sillä mitä tapahtui äsken ei ole koiran mielestä mitään merkitystä tässä hetkessä. Tästä aiheesta varmasti enemmän noissa edellä mainituissa oppaissa.

Ja viimeiseksi, pystykorva on metsästyskoira. Tämän saatoit ehkä tietääkin jo tässä vaiheessa. Päästessään irti se lähtee varmasti. Pidä huoli, että se pääsee irti vain niissä tilanteissa, jossa olet ajatellut sen laskeakin. Toki koulutuksen avulla saat sen ehkä palaamaan luoksesi piankin, ellei riistaa ole näkyvissä. Ja kyllä, meilläkin on pystykorva päässyt irti vahingossa, peruuttamalla ulos valjaista lenkkipolulla. Sen vuoksi meillä on valjaissa nykyään irtojarru, jonka vuoksi niistä ei enää pakiteta ulos. Ja onneksi se murrosikäinen pystykorva saatiin tuolla kertaa helposti kiinni, katastrofi oli kuitenkin lähellä.

Kuva irtojarruista

Koiranpäivän webinaarit ja linkkejä

”Silence is golden, unless you have a puppy…then silence is just suspicious.”

Käykäähän kuuntelemassa Kennelliiton koiranpäivän webinaarien talleenteet! Tallenteet ovat kuunneltavissa 24.5. saakka. Sieltä löytyy Katariina Tiiran luento Mitä pitää tietää koiraa hankkiessa? ja Pipa Pärssisen luento Neuvot perusarkeen koiran kanssa.

Linkki talleinteisiin

Laitoin sivuston LISÄÄ -palkin taakse linkkejä, jotka ovat hyödyllisiä sekä uusille että vanhoille koiraharrastajille.

Juopuneet marsut

Täysi vatsa väsyttää aivan mahdottomasti.

Silmät ovat kaikilla auenneet. Kamala huuto alkaa, kun emo palaa ulkoa pentulaatikkoon; piraijaparvi hyökkää kuhinan kera emon kimppuun ja taltuttaa nälkänsä. Sumu hoitaa ne hienosti, mutta aurinkoisina päivinä on viettänyt imetysten välissä aikaa ulkona, siellä on tottunut tietysti enemmän olemaan kuin sisällä. Ehkä se miettii, että pennut nukkuvat, eivätkä nukkuessaan sitä niin tarvitse. Sadesäällä makoilee meidän vuoteella pentulaatukon vieressä. Samoin se on alkanut ruokailla ja juoda pentulaatikon ulkopuolella, mikä helpottaa toki kovasti.

Pennut ovat alkaneet keikkumaan jalkojensa varassa ja huojuvat ympäriinsä kävelyä opetellen. Ne maistelevat toisiaan ja kaikkea, mikä tielle sattuu. Ihminen huomataan laatikon laidalta heti (hereillä ollessa) ja ”juostaan” luo. Pentulaatikon oviluukusta (josta Sumu kulkee) yritetään jo vähän yli. Sen luukun saa nostettua kiinni, joten ihan vielä ei kai laatikosta sentään tulla ulos.

Otettiin ne luvatut kuvat – koska marsut heiluvat ja huojuvat, ei niistä kaikkien osalta tullut niin hyviä, kuin olin toivonut, mutta onneksi meillä on vielä monta viikkoa aikaa saada potretteja. Niillä on kaikilla otsat koko ajan maidossa, joko tuoreessa tai kuivuneessa. Syövät koko naamallaan.

Pennut kitisevät taaperrellessaan pentulaatikossa, haukkumisen alkeita kuuluu, etenkin kun nukkuvat – ainakin haluaisimme uskoa, että sitä ne ääntelyt ovat. Murinaakin harjoitellaan. Kynnet jo leikkasin niiltä ensimmäisen kerran, nehän ovat jo syntyessä melko pitkät ja jäivät helposti kiinni mm. ihmisten vaatteisiin. Ehkä se imemisen yhteydessä tapahtuva polkeminen ei tunnu myöskään ikävältä, jos kynnet ovat vähän lyhyemmät. Painoja olen mitannut ja kaikki kasvavat. Alan olla sitä mieltä, että olemassa olevalla vaa’alla mittaaminen ei enää ole luotettavaa, koska pennut änkeävät vaa’an laitojen yli. Saatamme tarvita isomman vaa’an. Tai punnitustilanteessa rauhallisemmat pennut.

Kohta ovat pentujen korvatkin auki – se onkin hyvä aika ottaa pennut enemmän tuonne ”tuvan puolelle” tottumaan arjen ääniin. Meillä valitettavasti arjen tavalliset äänet eivät vastaa esimerkiksi pikkulapsiperheen desibelejä, mutta koetan tiputella kattiloita ja kaadella tuoleja saadakseni äkkinäisiä ääniä aikaiseksi. Suurimmasta metelistä vastaavat perheen muut koirat yleensä, mutta näiden viikkojen kuluessa koetamme kaikki alkaa vallan äänekäiksi.

Pennut nukkuvat vielä paljon. Yritämme käsitellä niitä mahdollisimman paljon hereillä olo aikoina. Onneksi perheessä on väkeä, koska joku aina pystyy olemaan pentuja vahtimassa. Koululaisilla on vielä etäkoulua osittain ja se helpottaa paljon. Ennen vanhaan lapset otettiin koulusta perunapellolle ja nykyään pentulaatikon viereen.

Meillä oli aikamoinen katastrofipäivä eilen kotona liittyen yhteen aikuisista koirista. Se sisälsi koiran kiidättämisen Tammiston Evidensiaan sairaalahoitoon, jossa vietti päivän. Sen vuoksi pennut saavat ensimmäisen matolääkkeensä vasta tänään ja tästä eteenpäin parin viikon välein. Jos mahdollista, koetan ottaa kuvia madotuksestakin.

Tässä ne luvatut kuvat sitten ovat.

Tyttö nro 2 – tämä kuva otettiin jo viime viikonloppuna, oli ensimmäinen, joka avasi silmänsä.

Tyttö nro 2 – se virallinen pönöttäminen oli nimittäin tällaista. =D

Tähtisumun pentue kuvina

Wake up. Hug dog. Have a good day.

Lisäilen tähän kuvia sitä mukaa, kun niitä tulee otettua.

Ensimmäinen viikko – voipaketin mitoissa

Kyllä ne koiranpennut ovat sitten ihania – näin olemme kaikki huokailleet varmasti tuhansia kertoja (no, jos kaikki eivät ole tuhansia kertoja huokailleet, niin ainakin satoja). Ja ovathan ne. Mutta kyllä ne ovat aivan yhtä raskaita ja vaativia kuin ihmisvauvatkin. Yötä päivää.

Huoli niistä on jatkuva, samoin emon voinnista. Toivottavasti turhaan, mutta ei sitä välttääkään voi. Joka päiväinen punnitus ja helpotuksen huokaus – kaikki ovat kasvaneet. Pennut syövät hyvin ja ovat virkeitä. Emo syö ja juo, ei ole kipeä. Päinvastoin, vähän liiankin virkeä. Haluaisi lenkille, kun kuulee, että muut lähtevät. En uskalla vielä viedä, ja kun viedään, pitää sitten nisät suojata hyvin. On se varmaan pian vietävä, jotta saa mielen virkistystä. Toisaalta nisätulehdus olisi nyt viimeinen asia, jonka haluaisimme hankkia.

Ei näiden luota haluaisi poistua ollenkaan.

Ehkä sitten oppii olemaan vähän rennommin, jos näitä pentueita tulisi enemmän. Ainakin lasten kanssa se toimi. Ensimmäistä valvottiin tarkimmin. Seuraava meni jo siinä, hyvin kehittyi. Ja se viimeinen, siitä ei ollut niin minkäänlaista huolta – näkihän siitä jo kilometrien päähän, että kunnossa on. Kaiketi samalla tavalla voisi tämäkin mennä.

Ensimmäinen viikko pikkuisten kanssa on siis takana. Painot ovat nousseet hyvin:

Poika nro 1 – 248g -> 496g.

Poika nro 2 – 260g -> 520g

Poika nro 3 – 276g -> 552g

Poika nro 4 – 252g -> 504g

Tyttö nro 1 – 286g -> 572g

Tyttö nro 2 – 248g -> 496g

Osa on jo tuplannut painonsa ja osa lähestyy sitä. Viimeiset varmaan pääsevät jo tänään voipaketin mittoihin. Onneksi kaikki kehittyvät tasaisesti, eikä kukaan vaikuta heikommalta. Haukottelevat jo. Tönivät toisiaan. Koko ajan on kilpailtu niistä samoista nisistä. Vaikka jokaiselle riittäisi omakin.

Silmät aukeavat todennäköisesti seuraavan elinviikon aikana. Otamme sitten toiset viralliset potretit niistä. Muutamia viikkoja lisää ja vieraat saavat alkaa käydä palluttelemassa niitä. Katsellaan, miten pian se sopii Sumulle. Se on tosi huolissaan, kun ne nostaa punnittavaksikin, joten vielä ei ole aika.

Sumu huolehtii pennuista todella hyvin. Ruokkii ja siivoaa. Lämmittää ja on turvana. Pennut roikkuvat nisillä muutoinkin kuin nälän vuoksi, luulen, ihan vaan ollakseen emon lähellä. Sumulla alkoi karvanlähtö, karvaa on joka puolella ja koira näyttää kohta kuivan kesän oravalta. Onneksi on kuvia siitä, että on sillä toisinaan turkkikin, jos pitää pennunostajille todistaa…

Hännän alla on turvallinen ja lämmin olla.

Muut koirat ovat vielä useamman oven ja portin takana, ovat vain kuulleet ja haistaneet pennut. Sitten kun pennut muuttavat keittiöön, saavat ne tavata aikuiset portin takaa. Ja aikuisten koirien reaktioiden mukaan sitten saavat valvotusti aikanaan niitäkin tavata.

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa