Avainsana: metsästys

Matkustimme Ruotsin reissun jälkeen Sallaan, Savukosken kautta. Tässä välissä pyörähdimme Nurmijärvellä, joten ajamista on riittänyt. Mutta mitäpä sitä ei koirien eteen tekisi.

Savukoskella Dolly kävi kolmannessa kokeessa viikon sisään, melkoinen rutistus oli kaikille. Ajamista kotiin ja takaisin Savukoskelle siunaantui reilu 2000 kilometriä.

Koirien vuoksi lähdimme ajamaan aikaisin aamuyöllä. Hilda tiputettiin matkalla Juvan ABC:lle; tästä on saatu monet naurut aikaan. Jokainen varmaan tietää sen ohjeen, että koiraa ei tule ostaa huoltoasemalta auton takaluukusta…😅…eikä kai myydäkään, mutta näin vaan Hilda luovutettiin siellä.

Hilda pääsi uuteen metsästävään kotiin ja meistä tuntuu vahvasti, että ratkaisu oli erinomainen. Hildalle on siellä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia, kun sillä olisi ollut meillä (vaikka tytöt olisivat toimeen tulleetkin).

Perille Savukoskelle saavuimme alkuillasta. Saunan jälkeen kaaduimme suoraan petiin, samoin koirat.

Aamulla alkoi koe. Maastot ja tuomarit arvottiin ja lähdimme matkaan. Tuo maasto oli hieman hankala tuulen suunnan kannalta, sillä sinne ei päässyt kuin yhdeltä tieltä ja meillä oli myötätuuli joka tapauksessa, valitsisimme kumman sivun tahansa. Tarkoitus oli tehdä U:n muotoinen lenkki maastossa ja palata suon toista laitaa takaisin.

Dolly ei ollut samaa mieltä siitä, minne suuntaan meidän olisi pitänyt mennä. Se hakeutui koko ajan tuulen alapuolelle, sieltähän ne hajut tulivat. Sillä oli useita -ainakin kolme- toteamattomaksi jäänyttä haukkua erän aluksi. Aloin jo ajatella, että näinköhän tässä tänään käy.

Lopulta sieltä löytyi lintu, joka jaksoi kuunnella haukkua 10 minuuttia, ryhmän karkoitettua linnun, seurasi Dolly ja otti uusintahaukun. Siitäkin kymmenminuuttinen. Tästä ei enää uusintaa saatu.

Pohdittiin jo tuomarin kanssa, että mistä kohtaa ylitetään suo ja käännytään takaisin, kun Dolly löysi jälleen linnun, josta saatiin se viimeinen kymmenminuuttinen kasaan. Tässä kohtaa päätin, että käännymme omia jälkiämme takaisin ja koetamme olla löytämättä lisää lintuja, koeaikaa oli jäljellä enää 45 minuuttia – Dollyn tuntien se vielä niitä löytäisi varmasti ja kukaan ei tiedä, minne sen perässä päätyisimme.

Palailimme autolle ja koe-erä päättyikin ajallisesti melko tarkkaan siihen. Ajoimme kämpille, maastotuomari kävi ylituomarin juttusilla kokeen tapahtumista. Minä kävin vielä kerran saunassa (onhan kuulkaa aivan ihana sauna!) ja odottelimme pitkähkön tovin tuloksia – olihan koiriakin parikymmentä.

Dollyn tulokseksi kirjattiin 85 pistettä, jolla sai kisasta 2. sijan. Lähdimme jatkamaan matkaa Sallaa kohti ruuvinvääntimen kanssa. (Jatkossa saan kuulemma kiinnittää kukkavaloni itse. 🤔)

Dollyn isän omistaja Jouni sekä Dollyn isä Star tulivat juuri sopivasti palkintojen jakoon. Saimme perhepotretinkin otettua. Saanen viihdyttää teitä sillä:

Ehdimme nipin napin pystyttää teltan valoisan aikaan vielä lauantaina. Vieressä virtasi Naruskajoki, jossa pystyisi peseytymään.

Metsästystä ja pakkolepoa

Ensimmäinen päivä oli tuulinen (linnut eivät tuulessa puuhun istu), saalista ei saatu, mutta tulihan taas kilometreja maastossa ja pari oravahaukkua – sekä emälle että tyttärelle. Tänä vuonna oravia on ollut paljon, aiempina vuosina kummallakaan meistä ei ole muistissa yhtään oravahaukkua.

Toisena metsästyspäivänä halusin viedä Dollyn ”kuukkelimetsäksi” nimeämääni paikkaan (Dolly ei ole siellä vielä ollut), tiesin siellä ainakin aiemmin olleen teeriä. On siellä kuukkeleitakin, paljon, siitä nimi.

Dolly ottikin ihan alkuun haukun, seuraamista soiden yli, lisää haukkuja, lisää seuraamisia ja lopulta se haukkui kilometrin päässä minusta. Minä en kyennyt levitoimaan soiden yli, joten jouduin kulkemaan soiden reunoja haukun suuntaan. Olin hyvän tovin jo kulkenutkin, kun haukku loppui ja Dolly alkoi palata jälkiään takaisin – luonnollisesti sinne, jossa se oli minut edellisen kerran nähnyt eli 700 metrin päähän. Eräänlaisen etsimis- ja löytämistragedian päätteeksi lopulta löysimme toisemme ja jatkoimme yhdessä matkaa.

Muutamia toteamattomia haukkuja myöhemmin teeri jäi kuin jäikin haukkua kuuntelemaan. Hiljakseen haukulle edeten (sinne oli yli 350m, en kiirehtinyt, sillä todella halusin koiralle saalista saada) pääsin Dollylle pudottamaan linnun – olin sitä toivonut kaikkien kokeiden jälkeen palkintona- ja siinä se tuli.

Tässä kohtaa olimme olleet metsässä neljä tuntia ja koira oli kulkenut 35 kilometria. Dollyn haku on sanoinkuvaamattoman upeaa; se kulkee ripeää laukkaa metsässä ja löytää linnut hakulenkeiltä (300-800 metriä on hakulenkkien ulottuvuus maaston mukaan) siten, että harvoin on haukkuun päättymätöntä hakulenkkiä, ainakaan täällä pohjoisessa. Dollyn seuraamiset ovat nyt olleet parhaimmillaan 350 metriä, aivan mahtavia siis.

Sanoin tuossa 35 kilometrin jälkeen, että nyt autolle ja luulin, että sillä saisin päivän päätökseen. Aivan hölmöjä luulin; Dollylla jos on työt (linnun etsiminen) kesken, se ei luovuta. Hetken sain sen kulkemaan jo autolle päin, kun se sai taas linnun hajut nenäänsä ja pian oli haukku päällä. Tässä kohtaa alkoi jo ehkä hieman harmittamaan, kun aloin talsia 400 metriä haukulle (täysin toiseen suuntaan kuin missä auto oli). Lintu karkkosi kuitenkin ennen kuin pääsin haukulle, minun suuntaani. Kuulin, kun se istui puuhun. Dolly seurasi ja aloitti uuden haukun. Pääsin haukulle, mutta vaikka miten koetin katsoa, en lintua nähnyt; se oli varsin korkean kynttiläkuusen latvassa, josta sen sitten karkotin (kun en kerran löytänyt).

Lopulta, kun Dolly oli kiinni ja autossa, oli tutkan mittarissa 46 kilometria – joista viimeisin kilometri hihnassa autolle kävelemistä.

Dollylle on aivan pakko pitää lepopäiviä – viimeinen, mitä haluan, on että se rasittaa itsensä niin, että menee ”rikki” ja lopettaa toimimisen. Dolly itse ei todellakaan halua pitää lepopäiviä, se haluaisi juosta lintujen perässä. Yritämme löytää kultaisen keskitien…⭐️

Seuraava päivä olikin sateinen ja Dolly vietti sitä kuuluisaa pakkolepoa. Oli kova tuuli, Sumu kävi vähän jaloittelemassa leirin lähellä, mutta ei sieltä mitään erityistä tullut.

Catch and release -metsästystä

Siitä sitten alkoikin kolme seuraava päivää merkillistä ohi ampumista – Sumulle. Sumulla oli pitkiä (30-60 min.) haukkuja sekä teeristä että metsoista, löydöt tulivat 250-400 metristä, neljään haukkuun pääsin ampumatilanteeseen hiipimään (ei mitään helppoja tilanteita: mm. aukkojen yli, risukossa jne.) ja neljä laukausta ohi linnuista. En ollut uskoa, kun se tapahtui ensimmäistä kertaa, mutta että vielä kolme siihen päälle. Täysin sama ase, panokset ja ampuja, kuin muutamia päiviä aikaisemminkin. Veikkaan, että vika ei nyt ole pelkästään ampujassa, mutta tutkimme tilanteen kotona. Kiikari on ainakin melko kelvoton kapistus, epäilen sen liittyvän tapahtuneeseen. Saivathan linnut ainakin vielä pitää henkensä, kaverin sanoin: C&R -metsästystä. 😂

Oli meillä vielä perjantaina erinomainen tunnin koppelohaukkukin Sumun kanssa, mutta sitä en olisi edes ampunut, vaikka käytännössä pääsin 15 metriin – sillä oli metsopojat siellä metsässä vielä. Tilanteen aluksi sain taas kerran yhden metsopojan suoraan syliini, siinä se keikkui 20 metrin päässä kuusessa, kun lähdin hiipimään Sumun haukulle reiluun 200 metriin. Vilkuttelin sille ja toivottelin pitkää elämää. 😉

Ruotsissa ollessamme Sumu oli kovin allapäin ja sen haku ei ollut normaalia johtuen valeraskaudesta. Sumu piristyi kyllä siellä jo loppuviikkoa kohden. Mutta nyt täällä Sallassa meillä on ollut taas normaali Sumu mukana; se hakee reippaasti 250-400 metristä, löytää helposti ja nopeasti linnut, haukkuu vaikka sen tunnin jos toisenkin ja on iloinen ja pirteä oma itsensä.

Sumun kanssa on erilaista kulkea metsässä kuin nuoren Dollyn; Sumu on helposti ohjattavissa suuntaan kuin suuntaan, se tulee pienimmästäkin sanasta luo ja pysyy tarvittaessa luona (ei mene vieraiden luo/toisten haukuille). Sen kanssa metsässä kulkeminen on stressitöntä ja helppoa.

Varsinaisesti samaa ei voi sanoa Dollysta. Dolly on kuin ping-pong -pallo, jota voi koettaa ohjata, mutta joka poukkoilee vähän joka suuntaan. Dolly hakee upeasti; laajasti ja nopeasti maastoa mukaillen. Ja löytää kyllä linnut hakulenkeiltä. On hyvin, hyvin sitkeä. Mutta se kiinni saaminen siellä metsässä tarpeen tullen ei nyt ihan ole vielä hanskassa, etenkään, jos lintutyöt ovat kesken. Autolle Dolly tulee kiltisti ja hyppää suoraan autoon, mutta meiltä on mitä ilmeisimmin jäänyt harjoittelematta koiran kytkeminen maastossa. 🤔 Ehkä me vielä tämänkin ongelman selvitämme. Ja totta puhuen, onhan se tietysti sielläkin kiinni saatu, mutta tottelevaisuus ja ohjattavuus ei ole Sumun tasolla.

Dollylle tuli Sallasta kolme lintua saaliiksi, kaksi teertä ja viimeisenä (Markon sille ampumana) sen ensimmäinen poika-metso. Viimeisen metsästyspäivän Dolly viettikin taas teltassa pakkolepoa – Sumu sen sijaan lähti vielä viimeisenäkin päivänä metsälle Markon kanssa ja sille niiden neljän ohiammutun lisäksi kaksi lintua viimeiseltä päivältä saaliiksi. Prosentuaalisesti linnut jäivät vielä voitolle C&R -tyyppisen lintuja säästävän metsästystapani johdosta. 😅

Kotiin käy lopulta tie taas; töihin on palattava, mutta kyllä pystykorvatytöt pohjoiseen pääsevät vielä pariin kertaan tänä vuonna.

Tänä vuonna ruska oli aikaisemmassa kuin mitä muistamme aiemmilta vuosilta. Lehdet tippuivat jo puista, mikä tekee linnuista arkoja. Yöpakkasia oli jo viikon loppupuolella, mutta onneksemme satoi tai tuuli vain vähän.

Koirat ovat hyvin tottuneet leirielämään. Sumu kaivoi kuopan retkisängyn alle ja nukkui siellä. Dolly pyysi päästä häkkiin nukkumaan ja nukkui siellä oikein hyvin. Meillä sen sijaan oli usein jo kylmäkin öisin, syksy saapuu.

Ystävämme kuukkelit pitivät meille seuraa leirissä. He ihastuivat kananmunaan, jota koirilla oli ruoan lisänä. Tässä ne ilmeisesti keräävät talvivarastoja ensi talvea varten, en kyllä yhtään tiedä miten kananmuna tai koiranruoka tulee säilymään puun kolossa. 🙈

Tähtisumun ja Taivaannaulan pentueiden pennuista ainakin osa on päässyt metsälle jo ja osa vielä odottelee omistajiensa lomia – hyviä haukkuja kaikille!

Päivänä eräänä pakkasimme auton ja peräkärryn, otimme mukaan kolme pystykorvaa, jätimme pinon ohjeita kotiin – ja toivoimme, että niitä noudatetaan – ja lähdimme ajamaan kohti pohjois-Ruotsia.

Meistä riippumattomista syistä pääsimme lähtemään niin myöhään, että olimme perillä vasta puolen yön jälkeen. Koirat olivat joutuneet matkustamaan pitkään ja ensimmäisenä päivänä laskimme ne kaikki kolme kerralla metsään.

Mitäpä siitä voi kuvitella seuraavan… Dollylla oli lintuhaukku (tai kaksikin), jonne Sumu sitten säntäsi perään ja haukku loppui siihen. Sumu ja Hilda löysivät riekkoja ja Hildalle ensimmäinen seuraaminen linnuille.

Dolly työskenteli itsenäisesti vaikka muut koirat olivat myös metsässä, aika huikeaa. Hilda vasta harjoitteli irtioloa ja unohti harjoitella kiinni antautumista.

Sumu ”synnytti” juuri paria päivää aiemmin, kuin lähtö reissuun oli. Se näkyi läpi koko reissun; Sumu kaivoi ensimmäisenä iltana poteron teltan ulkopuolelle ja makasi siinä. Se ei halunnut liikkua kuopastaan mihinkään.

Aamuisin, kun muut lähtivät iloisina autolle, pyrki Sumu takaisin telttaan nukkumaan. Metsässä se marjasteli ja myyrästeli siihen malliin, että päätimme kiikuttaa sen piakkoin eläinlääkäriin keskustelemaan steriloinnin hyödyistä ja haitoista. Oikeasti reissu ajoittui aivan pahimpaan mahdolliseen aikaan valeraskauden kannalta. Harmillista, mutta kyllä Sumullekin kaksi lintua ammuttiin hyvään haukkuun, sen elämän ensimmäinen pyy ja sen elämän aika mones koppelo. Eiköhän se tyttö loppusyksyä kohti ala piristyä, nyt ainakin loppuviikkoa kohden alkoivat palaset taas loksahdella paikoilleen.

Dolly oli reissun tähti; sille ammuttiin yhteensä kolme teertä, kaksi erillisistä parvityöskentelyistä. Ensimmäinen teeri tunnin työskentelyyn ja toinen hieman lyhyempään ja viimeinen noin kympin haukkuun (sitä oli edeltänyt parinkymmenen minuutin metsohaukku).

Dollyn haku on ilmiömäinen; edes kesäkuukaudet eivät olleet tehneet sille hallaa. Samasta jatkettiin, mihin jäätiin viime vuonna. Voi hyvä tavaton, miten ylpeä tästä koirasta olen.

Dolly hakee paitsi hyvin myös kulloisenkin maaston mukaan. Eli se osaa sopeuttaa haun maastoon ja kaivaa ne linnut lopulta esiin. Dolly osaa pysyttää linnut aloittamalla varovaisesti ja metsästäjän hiipiessä haukulle sen haukku peittää hyvin liikkumisen äänet. Aivan kuten emänsä.

Dollylla oli useita pitkiä haukkuja; yhtenäkin päivänä se löysi metson hakkuun laidalta. Minä olin tietysti sen aukon toisella laidalla. Oli sumua ja aurinko paistoi viistoon oikealta, aukon läpi ainoa tie haukulle kävi vasemmalta, jossa oli edes vähän suojaa puista. Tiesin jo haukulle mennessäni aika varmaksi, etten pääsisi lintua näkemään ja niin siinä kävi; aurinko peitti näkyvyyden puun latvaan, jossa lintu istui. Minä sen siitä sitten lopulta karkotin, kun koetin sitä tiirailla.

Hilda sai metsää saman kuin muutkin ja pääsi kokemaan metsästystä – haku ei ole iän mukainen (ei ole asunut meillä viime syksynä) ja vaatii vielä paljon kävelyä sen kanssa metsässä, mutta se on kiinnostunut linnuista, sillä oli pyyhaukku ja se osaa seurata löytämiään karkkoavia lintuja varsin reippaasti. Aivan lintukoiran ainekset kasassa siis.

Meillä oli telttamajoitus taasen – hyvä oli olla ja koirat nukkuivat nyt myös teltassa, yksi häkki oli mukana, lähinnä Hildalle. Hiljaista oli öisin, vain pissalle piti toisinaan päästä keskellä yötä, mutta muutoin koirat käyttäytyivät oikein mallikkaasti.

Aku (Hiiden hirven Tähtisumun Aku) oli myös Ruotsissa! Aku on ihana nuori uros, sellainen halinalle, joka näyttää hienoja metsästyskoiran merkkejä. Olen vakuuttunut, että tästä koirasta kuulemme vielä. Tällä reissulla Akullekin ammuttiin lintu!

Muutamia kännykkäräpsyjä reissusta:

Dollyn kanssa piti pitää väliin lepopäiviä, sillä matkat ja vauhti maastossa ovat melkoisia. Kokeisiin oli vielä tarkoitus reissun jälkeen päästä ja rättiväsyneen koiran kanssa se ei ole aivan ideaali tilanne.

Savukosken KV-kokeet

Metsästysviikon päätteeksi ajoimme Ruotsista Savukoskelle. Dolly osallistui siellä kaksipäiväisiin KV-kokeisiin, joista tuloksena LINT-1 lauantaina 2.9.23 ja LINT-2 sunnuntaina 3.9.23. Ensimmäisenä päivänä maastossa oli paljon lintuja, koira ja ohjaaja (allekirjoittanut) olivat molemmat aivan pyörryksissä siitä lintumäärästä. Hienosti Dolly sai haukkuja ja ensimmäinen ykkönen koiralle!

Toisena päivänä maasto oli hankala; suon reunaa oli mentävä ”yläkautta” (tuuli tuli etelästä eli suon ”alalaidalta”) ja Dollylla oli jo erän alussa lyhyet haukut suon ”alalaidalla”. Ja siellä puolen suota ne linnut lopulta olivat vaan eivät oikein jääneet haukuttavaksi (lauantaina samasta maastosta hakuttiin myös LINT-2 ja linnut olivat selkeästi kyllästyneet olemaan haukuttavana). Tulos tuli kuitenkin, se on hyvä! Mutta tässä kokeessa saimme Dollyn loistavan haun paperille, tuomarilta lähti ainakin haku täytenä kymppinä, tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt tuloksia, sillä lähdimme ajamaan kohti kotia kokeen jälkeen.

Hildalle uusi koti

Dolly ja Hilda eivät enää mahdu samalle tontille. Molempien parhaaksi on etsittävä Hildalle uusi koti; muutenkin se tarvitsee paljon metsää ja erityisen paljon huomiota – on kaikkien etu, että koira sitä silloin saa.

Puskaradion kautta koti löytyi, Hilda menee ainoaksi koiraksi ja luulen, että se on tytölle hyväksi. Ikävä tulee olemaan kova, mutta elämässä on hyväksi tunnustaa tosiasiat ja toimia vallitsevan tilanteen mukaan. Tätä kirjoittaessani on vielä auki, millä aikataululla Hilda muuttaa – se saa myös tulla meidän kanssamme vielä Sallaan linnustuksen aloitukseen, ei tässä niin kiire ole.

Syksy on melko pitkälle suunniteltu, mukavat ajat tulossa koirille. Toivottavastu muutkin Hiiden hirven kasvatit pääsevät paljon metsälle syksyllä!

Pieniä muistoja reissusta:

Ensimmäisenä päivänä Sumu kaivoi leiriin poteron ja makasi siinä, murisi muille koirille eikä suostunut liikkumaan. Sillä oli selvästi pentuja. 🙊

Sumu tippui lintujen perään syöksyttyään leveään ojaan eikä päässyt ylös. Kävin sen sieltä nostamassa. Mutta viisas on; oli ojan toisella reunalla ja pyysin uimaan takaisin sille puolelle, jolla minä olin ja niin se teki. Sitten nostin sen ylös. Sumu reppana. 🛟

Hildalla sorsahaukku. Kovasti yritti kerätä rohkeutta uidakseen sorsien luo, mutta ihan ei riittänyt. Lieneekö syy se, että sorsat pakenivat lammen toiselle puolelle ja liikkuivat koko ajan vastarannalla meihin nähden. 🦆

Dollyn tunnin lintuhaukun ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kävin koputtamassa sitä puuta, jota Dolly haukkui, koska en kertakaikkiaan lintua nähnyt. Sieltä se kynttiläkuusen latvasta lähti ja Dollylle seuraaminen ja puolta tuntia myöhemmin teeri hyvään haukkuun. 🪶

Hilda näki ensi kertaa poroja, kaksi alle 200 metrin seuraamista, onneksi ei pidemmälle. Tilanteesta on videokin, mutta en taida sitä tähän liittää. 😅

Vettä ei myyty kanistereissa lähikylässä, note to self. Piti ostaa ruotsalaista keskiolutta…🤣

6. päivänä alkoi jo näkyä Sumussa piristymisen merkkejä. Jäniskevennys lintuhaukkujen ohessa, jonka päätteeksi Sumu oli omatoimisesti päättänyt palata autolle. Jotta ei ehkä olekaan niin piristynyt kuin kuvittelin…🙈

Hildaa lähdettiin viemään illalla maastoon; Sumu ja Dolly jätettiin autoon, häkki kiinni ja takaluukku hakaan. Autolta noin 50m törmäsi Hilda metsoparveen ja millä vauhdilla tyttö niitä seurasikaan! Sumu ja Dolly kuulivat ja varmaan osin näkivätkin parven – mikä mekkala! Dolly oli jo pääsemässä jälleen pois takaluukusta (vrt. viime vuosi Ruotsissa) tällä kertaa Sumu vanavedessään, ehdin juuri juosta hätiin torppaamaan suunnitelmat. 🆘

Lauantain kokeen päättyessä kytkin koiran ja noin 50 metrin päässä tuomarin ja tuomariharjoittelijan ohi vilisti kaksi saukkoa – Dolly olisi todellakin mennyt niihin tutustumaan, jollei olisi ollut hihnassa. Kreivin aikaan tehty koiran kytkeminen, etten sanoisi. 🦦

Pystykorvatytöt Sumu ja Dolly pääsivät nyt Posiolle. Ja taas pelkästään Markon kanssa, koska allekirjoittaneella ei sitä lomaa ole. Pyysin Markoa kirjoittamaan viikon kulusta jälleen, niin ei tarvitse leikkiä rikkinäistä puhelinta, vaan saadaan asiat siten, kun ne tapahtuivat. Ja seuraavasti ne tapahtuivat:

”Kolmas ja tälle syksylle viimeinen kanalinnustusreissu pohjoiseen on suoritettu. Seuraavaksi odotellaan Sumun ja Dollyn ennustettujen juoksujen alkamista. Reissuun sisältyi onnistumisia ja epäonnistumisia, hyviä sekä huonoja ilmoja. Saavuttuamme Posiolle kahtena ensimmäisenä yönä satoi kovasti ja päivällä tuuli muistutti lähinnä syysmyrskyä, siis kerta kaikkisen ”hieno” aloitus reissuun ja telttailuun. Lintujen löytyminen aluksi oli erittäin vaikeaa. Löytömahdollisuuksista tai löydöistä on vaikea sanoa, kun en edes koiran haukkua olisi kuullut niille etäisyyksille mille Dolly hakureissunsa ulotti. Dollyn haku on kyllä reipasta, kulkee laukaten ja ulottuvuutta jopa 800m:n saakka, parhaana päivänä matkojakin tuli 34km. Välipäiviä ei pidetty, vaan yritin saada väliin kevyempiä ja lyhempiä päiviä, jotta hihnalenkkeilyyn ei olisi ollut tarvetta. 

Poroja alueella oli todella paljon. Yksikin tuli Perä-Posion kohdalla vastaan pyykkiteline sarvissaan. Hirvisonnit ainakin kiima-aikaan hankaavat sarviaan mm. oksiin ja koristelevat sarviaaan näillä. Poroilla on juuri nyt meneillään rykimäaika ja hirvaat saattavat olla kiukkuisia, ainakin niistä on niin varoiteltu. Tiedä sitten minkälaisen vaikutuksen vastakkaisen sukupuolen edustajiin tekee porohirvas pyykkiteline sarvissaan mutta auton ratissa ilmestys ainakin oli ikimuistoinen, ja saattaapa mökin mummokin olla ihmeissään pöllitystä pyykkitelineestään.

Teeret olivat arkoja, eikä niistä pitkiä haukkuja juurikaan saatu. Useimmiten ne lymyilivät nuorissa tiheissä männiköissä parvissa, jonne haukulle pääseminen on haastavaa ellei mahdotonta. Viikon puolivälistä alkaen aamuisin oli jo hieman pakkasta ja soiden reunoille nousseet teeret olivatkin alkaneet jo kukertelemaan. Tällä reissulla Dolly todennäköisesti oppi yhdistämään tuon kukertelun haukkumiinsa lintuihin, ainakin niiden perässä keskiviikkoaamuna juostiin. Ensihaukkuja ja 200-300 metrin seuraamisen jälkeen saatiin myös uusintahaukkuja.

Samaisella suonlaidalla Dolly onnistui saamaan riekon kiinni. Tutkaa seuratessa Dolly oli reilussa 300 metrissä josta kuului kotkotusta ja yksi haukahdus. Aluksi luulin teeren lähteneen liikkeelle. Ihmetyksekseni koira ei kuitenkaan seurannut perässä, vaan jäi paikoilleen. Lähdin kohti tapahtumapaikkaa pieni epäilys mielessä mitä oli tapahtunut. Siellä Dolly olikin jo täydessä touhussa suu täynnä valkoisia höyheniä, oli aloittanut rintalihoista ja toisesta takajalasta. Nyljin loputkin linnusta ja annoin Dollylle, itseppähän oli sen metsästänyt ja siten sen ansainnut. 

Keskiviikko on hyvä päivä, näin olin jo sen suunnitellut. Sää oli poutainen, pieni tuulenvire ja iltapäivästä maa ei ollut enää jäässä, jolloin haukulle pääseminen olisi aamua helpompaa. Suuntasimme Sumun kanssa tuttuun ja hyväksi havaittuun maastoon. Maasto on kuin luonnon muovaama taideteos, pohjoispuolella vanhaa suojeltua aarnimetsää ja eteläosassa nuorta männikköä, suoalueita metsäsaarekkeineen joiden halki kiemurtelee kapeita kannasmaisia harjuja. Tuolla kävellessäni ja maisemia sekä koiran menoa katsellessa tuli mieleen, että jos ei olis suomenpystykorvaa ei olis mettiäkään. [Toim. huom. vs. Nummisuutarien Esko: ”Jos ei olis kenkiä ei olis jalkojakaan.”]

Heti autolta lähdettyämme männiköstä kuului ääniä karkkoavista linnuista. Sumu sai parven linnusta ensihaukun, joka tosin ei minuuttia tai kahta kauempaa kestänyt. Ensihaukustakin vielä 200 metrin seuraamisen jälkeen lyhyen uusintahaukun ja sen jälkeen vielä pari lyhyempää haukkusarjaa kuulin. Teeren jääminen koiran haukkua kuuntelemaan oli hankalaa, niin arkoja olivat tähän aikaan vuodesta. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, niinhän sitä sanotaan. Jatkoimme matkaa ja maasto muuttui avarammaksi, ajattelin että olisi mahdollisuus kauempaa ampua luotipiipulla kun lähelle ei kerta tunnu pääsevän. Sumu selkeästi sai virtaa edellisistä lintulöydöistään haki uutta lintua innolla. Tutkaa seuratessani näin Sumun karkkoavan määrätietoisesti kauemmas jo hyvää vauhtia. Olen aina ihmetellyt lintukoiran kykyä löytää lintu puusta ja sen aistien herkkyyttä, parhaimmillaan Sumu on suoraviivaisesti mennyt 760m:n päähän ja haukkunut lintua puuhun paikalle hiivittyäni. Tälläkin kertaa haukku alkoi varovaisen tasaisesti. Lähdin kävelemään heti perään harjujen polkuja pitkin, sillä matkaa oli vielä reilu 300 metriä välillämme. Viimeiset 150 metriä hiipien varovasti askeleiden paikkaa etsien. Näen Sumun suoaukon laidalla, tästä pystyisi luotipiipulla ampumaan, mikäli vain linnun näkisi. Haukku oli jo tiheää kiinteätä lintuhaukkua ja sen turvin olisi mahdollista siirtyä vieläkin lähemmäs. Tämä ei ollut teeri, koska oli haukkua jäänyt kuuntelemaan, niinpä päätin hiipiä vielä lähemmäs suon reunaa seuraten haulikkohollille. Risun päälle astuminen tällä hetkellä muistuttaa ääntä, jonka puun kaatuminen aiheuttaa, ainakin siltä se tuntuu, jos se sattuu vielä niin ettei haukku sitä peitä alleen. Haukulle päästyäni alan etsimään lintua puusta, hieman eri kulmasta kuin viimeksi. Suon reunassa on tiheitä kynttilän mallisia kuusia ja harvempia harmaa runkoisia kuusia pienessä rykelmässä, jota sumu haukkuu. Puiden lomasta paistava valo ei yhtään tee asiaa helpommaksi ja lopulta jostakin näistä puista harmaita puunrunkoja vasten näen harmaan koppelon lentävän tiehensä. Toisaalta oli hyvä, että se oli koppelo, jatkakoon sukuaan.

Aloin jo maani myyneenä kääntyä autolle päin, hämäräkin oli kohta tulossa. Aluetta jakaa ajoura, jonka pohjoispuolen kautta oli tarkoitus koukata auton suuntaa. Leveämpää ojan ylitystä väistäen siirryin kävelemään uralle, mistä Sumu minut huomasi juosten täyttä laukkaa ohi kohti uran päässä sijaitsevaa autoa, taisipa se jo autolla käydäkin. Tässä vaiheessa puhuin jo puhelimessa, valittaen ettei mistään tule mitään. Samalla juuri takavasemmalta kuusen latvasta ukkometso rysähtää lentoon. Jotenkin tämäkin sopi kuvaan täydellisesti. Eipä voi oikein Sumuakaan syyttää, oli minut nähdessään riemastunut ja kirmannut linnun ohi ja tuulikin oli myötäinen. Jäin paikoilleni miettimään seuraavaa siirtoa ja odottelin oliko se kuullut lentoonlähdön äänet. Aloin seuraamaan tutkaa, nyt oli tuulen suuntakin Sumulle suotuisa linnun löytöön. Hirven löytäminenhän koiralle ei ole kovin vaikeaa, se kun jättää jäljet maahan ja haisee voimakkaalle, jopa niin että sen märässä metsässä voi jopa itsekin haistaa. Linnulla on siivet ja se osaa kätkeytyä mestarillisesti puun kätköihin ja on sieltä karkkoava jopa kilometrien päähän. Tässä metsästyksen kuninkuuslajissa kertoimet ovat vahvasti linnun puolella. Sumu kuitenkin oli matkalla suuntaan johon lintu oli lentänyt. Tutkan näyttäessä 425m Sumu pysähtyi ja haukku raikasi. Äänestä jo kuuli, nyt oli haukussa iso lintu ja se kestää haukkua. 

Haukku oli peittävää ja sinne oli mahdollista edetä alkumatka ripeästi maaston mukaisesti, väistellen soistumia, pahempia tiheikköjä, eikä liian aukeallekaan ole hyvä ajautua, ettei altistu puussa istuvan linnun ilmatiedustelulle. Haukku oli jo kestänyt useamman minuutin, kun suoraan haukulle on vaikea päästä, olin matkaa sinne tehnyt jo tovin. Vielä yhden soistuman kiertäen olin jo etäisyydellä josta oli pakko alkaa hiipimään. Hiipimistä ei ainakaan nopeuta puusta tippuneet kuivat oksat, kaatuneet puut ja suojaakin omalle liikkeelle olisi hyvä olla. Silti haukulle olisi hyvä mennä loppumatka mahdollisimman suoraan, puulta puulle edeten, sivuttaisliike viime metreillä paljastaa linnulle hiipijän. (Eipä ole muuten ihme, että monien sodissa kunnostautuneiden veteraaniemme harrastus tai silloin elämäntapa oli juurikin metsästys.) Sumulla on tapana merkata puussa istuva lintu haukkumalla puuta eri suunnasta, kuitenkin katsoen lintua koko ajan, tästä pystyy liki oksan tarkkuudella päättelemään missä lintu istuu. Haukun ollessa tiheätä, on lintu siinä mihin Sumun kuono osoittaa. Tällä kertaa se osoitti nuoren männyn puolen välin oksistoon. Mänty oli pienen jyrkänteen reunalla ja Sumu kävi välillä haukkumassa lintua notkon pohjalla, jolloin en sen silloista kuonon suuntaa nähnyt. Taas oltiin etäisyydellä, jotta voitaisiin haulipiippua käyttää. Koira näkyy, lintua vaan ei missään. Ihan kuin Sumukin olisi jo vähän hermostunut, katsoo minua, ja sitten puuta, ja haukkuu. Pakkohan sen on siinä olla, nyt silmä käteen! Tarkkaan kuin katsoo niin ihan kuin oksan alapuolella olisi pitkät metson pyrstösulat, pakko sen on tuossa olla. Tästä jos otan askeleenkin sivulle päin, varmasti paljastan itseni, ajattelin. Päätän ottaa tietoisen riskin ja ampua, onhan kaikki mennyt tähänkin asti todella mallikkaasti. Ristikko pyrstösulkien yläpuolelle ja laukaus. Mitään ei tapahdu, tämä ei voi olla todellista! Sumu jatkaa haukkua ja katsoo minua. Ihan kuin se olisi sanonut: ”S**tanan kierosilmä, tähtää alemmas!” [Toim. huom. vs. Tuntematon sotilas, alikersantti Lehto] Uutta paukkua piippuun ja uusi yritys, pakkohan sen ensimmäisenkin oli osua. Toisen laukauksen jälkeen lintu kierähtää oksaltaan vierien alarinteeseen. Aseen tyhjennettyäni (luotipiipussa oli vielä patruuna) juoksen paikalle, jossa Sumu ylpeänä seisoo maassa metson vieressä, välillä sitä möyhentäen, sen se oli todellakin ansainnut.

Sumulle siis saatiin tiputus, se olikin sille kuudes tälle syksylle. Dollylle saatiin ensimmäiset kaksi tiputusta heti kauden alkuun Ruotsissa ja kokeestakin saatiin tulos. Dolly on nuori ja erittäin lupaava ja olen päättänyt, että huonoon haukkuun en sille ammu, vaikka tilaisuuksia siihenkin on ollut. Puustalöytöjä Dollyn kanssa harjoitellaan ja niitäkin on jo tullut. Lintu kun on arka eikä anna merkkiä olemassaolostaan puussa, saattaa se vielä jäädä löytymättä. Perjantaina ennen lähtöä saatiin vielä kuulla komea metsohaukku ja puustalöytö yli 400 metristä Dollyn toimesta. Tiputus ei yllättäen onnistunutkaan mutta haukku oli komea ja pitkä juurikin tuolla em. alueella. Epäonnistumiset ovat olennainen osa tätä lajia mutta tämä syksy on ollut varsin onnistunut. Seuraavaksi odotellaan onnistumisia näyttelykehistä.”

-Marko

Olipa mukava saada taas kaikki kotiin reissun jälkeen; ilman pystykorvia meillä on hyvin hiljaista ja rauhallista. Jotakin puuttuu siis.

Hiiden hirven Tähtisumun Hilla (Hilipan Lone Star of Texas X Kilpisuon Loimu) kävi eilen ensimmäisessä kokeessaan ja haukkui sieltä tuloksen! Olen niin käsittämättömän iloinen asiasta – usein sieltä metsästä palataan ilman tulokseen oikeuttavia pisteitä monen monta kertaa varsinkin näin nuorena. Mutta Hillapa onkin varsin toimiva nuori neito, jolle ensimmäinen ukkometso ammuttiin jo reilu vuosi takaperin viiden kuukauden iässä. Hilla on käynyt näyttelyissä ja terveystarkeissakin ja kaikki tulokset ovat erinomaisia.

Koirien jalostuksessa jälkeläisnäytöt ovat sillä tavalla tärkeitä, että niiden perusteella voi kasvattaja nähdä niin sanotusti kättensä työn tuloksen (tai ehkä sille olisi parempikin termi, mutta se ei nyt tule mieleen). Olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki pentujen omistajat näin tekisivät, mutta näillä on suuri merkitys kasvatustyölle, jos kulloisenkin yhdistelmän takana on ollut joku ajatus. Toki jos pentuja on tehty vain siksi, että saadaan pentuja, ei näytöillä ole mitään merkitystä.

Sumu ja Dolly siis palasivat reissusta kotiin perjantaina odottelemaan juoksujen alkamista. Kauaa ei tarvinnut odotella, sillä Dolly aloitti juoksunsa tänään sunnuntaina. Melkoisen hyvä ajoitus, etten sanoisi.

Dollyyn on todenteolla kesällä iskenyt The Mu_kkuikä. Se on kiukutellut ja kieltätynyt yhteistyöstä, haastanut emäänsä ja ollut huonotuulinen.

Voihan olla, että sitä on ärsyttänyt se, ettei se enää ollut ainoa Wauva talossa. Kerran, kun en sitä pystynyt huomioimaan pentujen vuoksi, se napsi huolella hoivaamastani alocasiasta lehdet. Kaksi jätti ja niistäkin toinen putosi pois.

Olen sitä paijannut kovasti ja koettanut kertoa, että kyllä se on edelleen minun oma Wauvani, jotta eiköhän se tästä taas, kun on palattu normaaliin arkeen.

Se on kokeillut nyt kaiken. Jos sitä kutsuu luokse, lähtee se 180 astetta juuri siihen toiseen suuntaan. Jos sitä käskee lopettamaan jonkin, ei varmasti lopeta. Ja mikä on todennäköisyys tämän kanssa, että antaisi metsässä hyvin kiinni? Meillä oli villi veikkaus, mutta se todistettiin vääräksi. Kuten sekin veikkaus, että Dolly olisi liian raju linnulla.

Dolly ja Sumu siis kävivät Ruotsissa menneellä viikolla kanalintujahdissa ja saivat mukaansa Aku -veljen myös!

Marko kertoi reissusta pyynnöstäni, joten tässä se kertomus.

”Lähdimme Ruotsiin elokuussa linnustuksen aloitukseen Mikan, Akun ja omien pikinokkien Dollyn ja Sumun kanssa. Ruotsissahan linnustus alkaa jo 25.8, eikä siellä ole ruuhkaa silloin, ruotsalaiset kun eivät oikein ymmärrä, että joku syö kanalintuja – noh eiväthän he ymmärrä juuri koiristakaan ;). Hirvijahti on se heidän juttunsa, se alkaa syyskuun ensimmäinen ja sitä aikaa on ehkä parempi välttää pystykorvien kanssa.

Tarkoituksena oli antaa nuorille koirille mahdollisuuksia lintutöihin ja uusia maastoja tutkittaviksi, molemmissa onnistuttiin mielestäni erittäinkin hyvin. Mika oli sateliittikuvista tiedustellut potentiaalisia maastoja alueen sisältä, onnistuen siinä erinomaisesti ja koirille oli joka päivä tarjota uusi maasto. Ilmat olivat kahtena ensimmäisenä päivänä melkeinpä helteiset, elokuun loppua kun vielä elettiin, minkä takia koiria ei voitu vielä pitkään metsässä juoksuttaa.

Hellettä oli ollut kotonakin eikä koiria oltu laskettu ennen reissua irti ollenkaan, joten suuria odotuksia ei hakutyöskentelystä ollut. Ruotsissa ei kanalintuihin kohdistu suurta metsästyspainetta, eikä siellä myös pienpetojen osalta ole ainakaan supikoiraa. Syystä tai toisesta lintukanta ei ollut ihan sen veroista mitä yleensä Ruotsista hehkutetaan, vaan löytyipä niitä lintuja siitä huolimatta.

Ensimmäisenä päivänä oli tarkoitus tarjota mahdollisuus Sumulle lintuhaukkuun, joka vielä edellisellä viikolla oli imettänyt pentujaan. Otin Sumun autosta ja lähdimme kävelemään maastoon, Dollyn protestoidessa armottomasti takaluukun koirahäkissä. Takaluukun jätin tuuletushakaan, jotta ilma kiertäisi auton sisällä, jättäen noin kymmenen sentin raon siihen. Muutaman sata metriä käveltyämme yllätys oli melkoinen, kun matkassa olikin kaksi pystykorvaa.

Dolly oli murtautunut ensin häkistään avaten jollain ihmeen keinolla ensin koirahäkin salvat ja sitten luukun pienestä raosta tunkenut itsensä ulos. Jotta Dolly ei rikkoisi hampaitaan koirahäkkiin, päätin vaihtaa marssijärjestystä, sillä Sumu on tottunut reissaaja ja tietää pääsevänsä kyllä metsään, vaikka aamusta jäisikin vielä autoon.

Maastot Sveaskogin mailla eivät juurikaan eroa Metsähallituksen maista, lappilaista talousmetsää enimmäkseen. Dollyn haun ulottuvuus oli viime syksynä ollut n 100-200 metrin tietämillä ja sitä se olikin ensimmäisenä päivänä, toki lämmin ilma pehmitti koiraa vielä nopeasti. Tarkoituksena oli olla noin kaksi tuntia ja kiertää ennalta suunniteltu lenkki maastossa mikä hieman venähti hitaasta tahdista johtuen.

Autolle päin käännyttäessä saavuimme vaaran rinteen ja jängän rajamaastoon, sellaiselle hieman märälle nuorta sekametsää kasvavalle vyöhykkeelle. Dolly oli tässä vaiheessa jo hieman väsynyt, ja haki noin 50 metrin ulottuvuudessa. Aina sen koiran ei tarvitse kuitenkaan olla kovin kaukana ja niinpä Dollyn ylösajamana maasta nousi metsopoikue.

Poikue ei ollut kovin iso, siinä oli kahdesta kolmeen lintua, joista yhdestä Dolly sai ensihaukun. Haukku oli noin sadassa metrissä minusta ja aloin hiipiä heti haukulle, Dollylle kun ei vielä ollut lintua pudotettu. Haukulle pääsemisessä on aina haasteita ja paljonkin riippuu tuurista minkälaiseen tiheikköön lintu karkkoaa ja kummalle puolelle puun runkoa se päättää istua.

Haukkua oli jo kestänyt muutaman minuutin ja tiesin olevani jo sillä etäisyydellä, että pystyisin haulipiipulla linnun pudottamaan. Dollyn näin kyllä mutta ei havaintoa linnusta. Muutaman minuutin haukun ja tiirailun jälkeen se taas karkkoaa puusta. Maasto oli tiheää, mikä osittain olikin myös onni, sillä lintu karkkosi vain sata metriä jääden liki oksattoman koivun karahkaan istumaan.

Dollylle sadan metrin seuraaminen ei sinänsä ole juttu eikä mikään ja nopeasti se jo olikin oletetulla paikalla johon lintu oli laskeutunut. Nopeasti pienen kyselevän haukun jälkeen lintu paljastaa istumapuunsa ja Dolly saa linnusta haukun uudelleen. Pienen sivuttaissiirtymisen jälkeen näen koivun oksalla istuvan koppelon, jonka tiputtaminen siitä Dollyn haukkuun olikin jo varsin helppoa. Dollyn ensimmäinen tiputus oli siinä ja eipä se olisi hienommin voinut tullakaan, siltä se ainakin aina tuntuu! [Toim.huom. Myös Sumun ensimmäinen lintu on pudotettu uusintahaukkuun.]

Tätä vartenhan tänne oltiin tultu ja nopeasti Dolly ottikin kehitys askeleita eteen päin. Lintuja löytyi jatkossakin ja haukkuun saatiin pudotettua vielä toinenkin lintu. Haku kehittyi roimasti, ulottuen välillä yli neljän sadan metrin! Säännöllisesti haku ulottui 150-350 metrin välille, tyypillisesti 250 metrin paikkeilla ja se oli nopeaa. Dolly laukkaa koko ajan metsässä ja seuraamista voisi kuvailla, kuin metsässä lentäisi pieni punainen nuoli.

Saatiin niitä lintuja myös Sumulle, jonka pennut olivat siis luovutettu edellisellä viikolla, sen kärsiessä vielä hormonien vaikutuksesta. Vaikka Sumu ei vielä kunnossa ollutkaan, sen löytökyky on silti kyllä ilmiömäinen. Haukkuja saatiin, niistä kolme tiputusta ja paras näistä 20 minuutin koppelohaukku 600 metrissä, sinne haukulle joutui jo hieman kävelemään, varsinkin kun en suoraa osaa metsässä kävellä lainkaan.

Sumun haukkutyöskentely on myös erittäin hyvää, se aloittaa harvakseltaan ja linnun kuunnellessa tihentää sitä, merkaten istumapaikan oksan tarkkuudella.

Aku, Dollyn veli, sai myös paljon löytöjä ja haukkuja aikaan, ainakin kaksi 10 min haukkua tuli. Aku on varsin lupaava niin ulkomuodon kuin metsästysominaisuuksien puolesta mutta myös varsin energinen pakkaus. Näistä haukuista Mika ei tiputtanut lintua Akulle, eikä siihen tarvetta ollutkaan. Akullehan lintu pudotettiin jo viime syksynä. Haku myös Akulla kehittyi roimasti ja lintuja löytyy, se on tärkeätä. Kokemuksen myötä, kun haukulla vähän rauhoitutaan, alkaa reppu täyttymään linnuista. Kaiken kaikkiaan reissu oli varsin onnistunut, sää viileni loppua kohden ja koirat olivat väsyneitä sekä tyytyväisiä, seura oli hyvää, siitä kiitokset Mikalle ja Akulle!”

Oletuksemme osoittautuivat siis vääriksi. Dolly antoi hyvin kiinni autollakin (kuten myös viime vuonnakin) eikä ollut liian raju. Aloitti haukun varovasti, lintu pysyi siinä.

Reissu oli siis kaiken kaikkiaan menestys, nyt vain toivomme lisää samanlaisia. Suomessa jahti alkaa tulevalla viikolla, ajamista siis riittää.