Suomenpystykorva – Hiiden Hirven

Pohjoisen reissu 2025 ja muita kuulumisia

Eipä ole tullut mitään kirjoiteltua aikoihin, syytän tästä tätä koiralaumaa, joka pitää allekirjoittaneen koko ajan hyvin kiireisenä. Lisäksi neuvonnat (SPJ) vievät aikaa melko tavalla ja käsitöitäkin haluttaisi tehdä. Kaiken päälle olohuoneessa odottaa pöydällinen kaikkea keskeneräistä. Tätäkin tekstiä olen koettanut saada muotoiltua varmaan monta kuukautta.

Elokuussa -joka syksyiseen tapaamme- pakkasimme auton ja peräkärryn ääriään myöten täyteen, lisäsimme siihen neljä koiraa ja ajelimme pohjoiseen. Koirista mukana olivat suomenpystykorvat Sumu, Dolly, Dollyn pentu Uma ja lunnikoira Ronja. Muut jäivät kotiin lepäämään ja lepuuttamaan hermojaan.

Ruotsi oli, kuten aiemminkin, hieno kokemus. Lintuja saatiin pataan riittävästi, sillä tässä matkan vaiheessa kaikki saalis piti myös syödä – meillä ei telttaillessa ollut mahdollisuutta lintuja pakastaa.

Kuten aina, matkalla sattuu ja tapahtuu. Juoksemalla kiinni saatu lintu (Sumu), vieras pystykorva Dollyn haukulla. Dollyn hienoihin löytöihin, seuraamisiin ja haukkuihin ammutut vanha metso & koppelo samalla reissulla (minä), Sumun upeat seuraamiset erittäin peitteisessä maastossa, itse en päässyt siellä kunnolla etenemään.

Dolly toimi niin kuin ennenkin, aivan valtavan hienosti. Enempää en keksisi koiralta pyytääkään. Sumu työskenteli varmasti ja kokeneesti. Uma opetteli kulkemaan metsässä ja nukkumaan teltassa. Lunnikoira oli jo kokenut matkaaja ja äärettömän helppo kaveri – sen pystyi pitämään öisinkin ilman hihnaa, sillä se ei halunnut lähteä teltasta minnekään. Viime vuonnahan sen piti vielä nukkua häkissä.

Meillä oli tänä vuonna kaasulämmitin teltassa ja melkoista luksusta se olikin, sillä aamut olivat paljon kuivempia herätä kuin aiemmin. Toki se asetti hieman vaatimuksia sen suhteen, että kaasua piti aina olla ja sitä varten piti toisinaan lähteä kauppaan ja ihmisten ilmoille.

Tapasimme Ruotsissa Dollyn veljen Akun ja Akun ”pikkusiskon” Sagan. Aku komistuu vuosi vuodelta, sille kyllä toivoisi pentuetta – Aku toimii hienosti lintukoirana ja astuukin todistetusti. Akulle oli keväällä tulossa pentue, mutta pennut eivät selvinneet synnytyksestä.

Ruotsista jäi mieleen seuraavaa: Käärmeitä, minä melkein astuin yhden päälle, joka hengaili lähes suolla! Kai silläkin oli kuuma, kuka tietää. Erikoinen paikka kuitenkin. Hukattu ja löydetty lunnikoiran uniikki kaulapanta (ihme!), paljon porojen jäänteitä, lähes joka maastossa tavattuja karhun jätöksiä. Toivoin todella, etten yhteenkään yksilöön törmää.

Montako elämää on suomenpystykorvalla?

Uma tippui jokeen Ruotsin puolella. Leiriydyimme pienen lammen rannalla, siinä 100 metrin päässä oli joki. Uma oli ollut edellisellä leiripaikalla myös joen rannalla hyvin tuloksin, oli kovin kiinnostunut vedestä, mutta myös varovainen. Umalla oli onneksi paikannin koko ajan kaulassa.

Olimme juuri lopettaneet lintuateriaa ja ihmettelin siinä ääneen, että missähän Uma on, koska yleensä se oli ”pahanteossa” koko ajan. Eläväinen pentu, puhuttiinpa siinä jopa pirioravasta – ei se tietenkään pahaa tarkoita, mutta kuten kaikki pennut, kokeilee aivan kaikkea. Aloimme sitä huudella ja siinä samassa kuului karmea huuto joelta päin. Olin varma, että jokin oli käynyt sen kimppuun. Marko lähti juoksemaan ääntä kohti joelle päin ja tarkasti samassa, missä Uma näkyi paikantimensa kanssa. Se löytyi joesta, roikkumasta korkeasta penkasta, josta aikuinenkaan koira ei olisi pois päässyt ponnistamaan. Vain kuono ja silmät olivat veden pinnan päällä.

Uma parka! Se ei olisi kylmässä vedessä pentuturkkinsa kanssa kauaa pärjännyt. Uma käärittiin pyyhkeisiin ja kuivattiin, puettiin villapaita päälle ja otettiin nukkumaan makuupussiin. Unien jälkeen lähdettiin takaisin joelle, jossa se ei osoittanut mitään pelon merkkejä. Tässä kohtaa huoahdettiin helpotuksesta, mutta kyllä siitä pelkotila vaan jäi – tämä todettiin myöhemmin uimahallissa.

Väliviikko

Viikon Ruotsissa olon jälkeen pakkasimme taas kaiken kasaan ja lähdimme Savukoskea kohti. Siellä lähinnä lepäilimme, teimme pieniä muutaman tunnin pyrähdyksiä maastoihin, kävimme tiedustelemassa – hyvissä ajoin ennen koetta, jossa Marko oli tuomarina – pari maastoa laihoin tuloksin.

Löytyi sieltä Savukoskelta lintujakin sentään. Nimittäin pitkässä kokeessa, joka järjestettiin Dollylle. Viime vuoden huonon tuurin jälkeen nyt oli todella onnea maaston suhteen – sieltä saatiin se viimeinen ykkönen Dollyn käyttövalion arvoon.

Melkoisen kiitollinen kyllä tuon jälkeen oli olo, sillä Dollya ei nyt oltu ilmoitettu mihinkään yleisiin kokeisiin pentueen jälkeen – en halunnut vielä rasittaa sitä niin paljoa. Pitkä koe on kevyempi koiralle ja sitä sentään uskalsi kokeilla. Uma oli kuitenkin vasta 3 kk:n ikäinen reissuun lähdettäessä.

Dolly kävi vielä parissa kokeessa loppusyksystä, mutta niistä ei kerrottavaa jälkipolville jäänyt, ellei oteta lukuun hirvihaukkua (2 hirveä Dollyn haukussa), lunta ja vatsatautia, joka vaivasi kaksipäiväisessä kokessa. Muutama lintukohtaaminen oli, mutta lyhyiksi jäivät. Sen sijaan jänistä ajettiin kaikissa maastoissa. Lähes kilometrin lintuseuraaminenkin oli, vaikka sitä ei saatu todennettua kirjoihin ja kansiin. Raskaita päiviä ovat nuo kokeet täältä etelästä ajaa, mutta hyvien tulosten puutteesta huolimatta sen arvoisia, sillä saman lajin harrastajia on aina mukava tavata.

Lyhyeksi jäänyt Sallan viikko

Kovasti odotettu Naruska -Tuntsa -viikko valkeni sekin viimein. Alku olikin oikein mukavaa, oli kiva kävellä tuttuja maastoja, saalistakin tuli. Lintuja ei ollut entiseen tapaan, vaikka mistä kivenkolosta niitä yritti kaivaa. Kaivoimme kaikki paikat, sen voin sanoa. Maisemat korvasivat puuttuvat linnut. Umalle olisi ollut mukava saada lintukontakteja, mutta niitä ei juuri ollut. On sillä sentään viettiä; kaikki pikkulinnut se huomasi ja haukkui, seurasikin hienosti.

Sattumia unohtamatta: Minä löysin Sumun haukusta kaksi koppeloa samalla oksalla, johon en tietenkään ampunut. Samoin kävi sille mustalle metsolle, joka keikkui männyn latvassa, sillä lintua oli vielä syömättäkin. Toivottavasti pääsivät jatkamaan sukuaan ja ensi vuodelle olisi poikueita.

Valitettavasti muutamaa päivää enempää emme siellä saaneet nauttia olostamme, sillä vuosisadan flunssa kaatoi petiin molemmat. Teltassa ei ole mukava sairastaa, sen voin kertoa. Oli pakko pakata taas kerran kaikki tavarat ja koirat ja ajella kotiin. Harmillista, mutta eipä näin ole aiemmin käynytkään.

Liikaa ilokaasua?

Umasta muutama sananen. Uma on virallisesti Hiiden hirven Aamunkoin Aninka, Dollyn pentu. Umahan syntyi sektiolla ja olemme pohtineet, että se taisi saada leikkauksen aikaan aimo tujauksen ilokaasua, sillä näin iloista olentoa ei varmasti ole toista. Häntä heiluu koko ajan ja Uma rrrrrrakastaa kaikkia.

Uma on osoittanut hienoja metsästyskoiran elkeitä jo nuorella iällä, mutta jäämme odottamaan tulevaa, kunhan ikää tulee vähän enemmän. Uma pääsi Dollyn seurassa Pystykorva 2025/5 -lehden kanteenkin jo. (Artikkelin pääkuva.) Uma näyttää jäävän huomattavasti sirommaksi kuin Dolly, mutta antaa pikkuisen kasvaa ensin täyteen mittaansa, ennen kuin alamme tehdä päätelmiä. Se on kasvanut todella kauniin tasaisesti, johon olen tyytyväinen.

Uma on jäljestänyt hirveä ja saanut lyhyitä lintuhaukkuja. Toki jäniskevennykset kuuluvat asiaan myös. Pikkuinen on irronnut jäljen perässä yli 600 metriin, joten kovin aralta se ei vaikuta ainakaan. Luonne on tällä erilainen kuin Sumulla tai Dollyllä, vaikuttaako ainokaisuus siihen, ken tietää.

Kasvattien kuulumisia

Kesällä saimme todella surullisia uutisia Uukuniemeltä, jossa Hiiden hirven Taivaannaulan Hilda asui viimeiset kaksi vuotta. Hilda oli kuollut kyyn puremaan. Hilda pikkuinen, ikävä on kova sekä meillä että omistajalla. 💔

Hiiden hirven Taivaannaulan Havu kävi linnunhaukkukokeissa alkusyksystä ja pevisat todettiin puhtaiksi niillä main myös. Toivomme, että Havu saisi jälkikasvua jossain vaiheessa, Havu on kerrassaan valloittava uros. Havun töihin on kaadettu tänä syksynä myös hirvi, josta olemme erityisen ylpeitä kasvattajina. Havukin metsästää alueella, jossa suden kohtaamisen riski on suuri ja tiedän, että seuran ihmiset tekevät kaikkensa suojatakseen koirat niiltä. Havu haukkuu lintua ja pienriistaa myös, se on juuri sellainen pystykorva kuin pitääkin!

Lintuja on tiputettu useille koirille, aivan mielettömän ihana lukea niitä kuulumisia! Ensimmäisiä pudotuksia osalle, tarkkoja merkkauksia lopuille. Ovat omistajat hyvin kuunnelleet, kun ei kukaan ole huonoon merkkaukseen ampunut vaan vaaditaan koiraltakin tarkkuutta. Kuvat alla omistajilta ja tässä ei todellakaan ole kaikki! Roihu, joka vaihtoi kotia, on pitänyt perheen ruoassa. Seitalle ja Sukalle saatiin ensimmäiset pudotukset, muut ovatkin vanhoja tekijöitä.

Hiiden hirven Tähtisumun Hillalle toivotaan pentuja piakkoin, peukut pystyyn, että kaikki menee hyvin! 🐶

Koiria on viety metsään niiltä osin, mitä on uskallettu. Osa kasvateista pääsee pohjoiseen, jossa sudet ovat hieman pienempi riski, mutta tietenkään kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole käytettävissään. Nyt vain toivomme, että petojahdit käynnistyvät ja harrastaminen olisi turvallisempaa kaikille.

Sumun sterilisaatioyritys – kertomus siitä, kun mikään ei mene suunnitellusti

Meillä oli melkoinen vapun jälkeinen arki. Tai oikeastaan tämä tarina alkaa jo pari vuotta sitten, jolloin aloimme pyöritellä mielessämme ajatusta Sumun sterilisaatiosta.

Koiran sterilisaatio tai kastraatio on iso asia, jota ei tule tehdä kevein perustein. Olen jo pitkään halunnut linkittää seuraavan tekstin tänne ja nyt sain syyn tehdä sen. Lukekaa tämä, olkaapa hyvät!

Katariina Mäki: Koiran sterilisaatio – hyödyksi vai haitaksi?

Eli meillä oli punnittavana paljon koiran terveyteen liittyviä asioita. Kuitenkin pentujen jälkeen Sumun valeraskaudet ovat pahentuneet ja mielialan vaihtelut ovat olleet suuria – ei se ole koirallekaan kivaa. Lopulta teimme päätöksen, että varataan aika, kun edellisestä juoksusta on tarpeeksi aikaa.

Nyt kun katson taaksepäin, näen niin monta asiaa, jotka tukevat sitä, mitä tulen kohta kertomaan. Aloitetaan kuitenkin ensimmäisestä eläinlääkärikäynnistä.

Meillä eletään tässä remontin keskellä ja se vaikuttaa ihan kaikkeen, myös siihen, miten pystymme koiria huomioimaan. Mutta sen huomioimme, että Sumu ei syö ja on vetäytyvä, vaisu. Kävimme eläinlääkärissä, jossa eläinlääkäri totesi koiran olevan ”vain valeraskaana”. Ultrasimme sen, ei kohtutulehduksen merkkejä. Eläinlääkäri sanoi, että ”taitaa olla aamupissit tekemättä”, jota jäin ihmettelemään (kyllä Sumu oli käynyt pissalla), mutta jätin sen ajatuksen sitten. Koira oli siis terve. Närästystä ajattelimme ja annoimme sille kyllä närästyslääkettä. Sumu alkoikin syödä paremmin. Tässä on vielä mainittava, että Sumulta on myös mitattu kuumettakin ja sitä ei ole ollut.

Varasin sterilisaatioajan kolmen viikon päähän tuosta käynnistä. Saavuimme Sumun kanssa klinikalle myöhään iltapäivällä, aamulla oli käyty 12km:n lenkki ja Sumu oli käynyt vedessäkin. Sumu oli lenkkeillyt aivan normaalisti pitkiä lenkkejä koko ajan, komentanut muita koiria, tehnyt kuperkeikkoja ja syönyt hieman huonommin kuin normaalisti, mutta syönyt kuitenkin.

Eläinlääkäri teki yleistutkimuksen: Paino 11,2kg (laskenut kilon verran edellisestä eläinlääkärikäynnistä!), kuntoluokka 5/9 eli normaalipainoinen, lihasmassa hyvä. Korvat siistit, silmät siistit. Suu: hampaat siistit, limakalvot vaaleanpunaiset ja kosteat. Kuuntelu: Syke 100/min, sydänäänet normaalit, syke synkronoi reisivaltimopulssin kanssa, ääreispulssi kohtalainen, hengitysäänet normaalit. Tunnustelu: Imusolmukkeet normaalit, ei aristuksia. Iho/turkki: siistit.

Minä lähdin kauppaan ja jätin Sumun sinne leikattavaksi. Hain Tammistosta sille pentuaitauksen, jotta se ei leikkauksen jälkeen hyppisi sänkyyn ja saisi olla rauhassa ja puhtaassa tilassa. Olin ruokakaupassa, kun puhelin soi. Eläinlääkäri soitti kesken toimenpiteen ja halusi kertoa, mitä oli löytänyt ja halusi tietää, jatketaanko operaatiota.

Kun Sumun vatsaontelo oli avattu, oli heti havaittu, että vatsapaita oli ”voimakkaan ärtyneen näköinen ja vatsaontelossa epänormaalin paljon vapaata nestettä”. Neste oli punertavaa ja hieman sameaa. Tämä oli siis todellakin epänormaalia ja eläinlääkärin kanssa keskustelun aikana tein päätöksen, että kohtu ja munasarjat saivat jäädä, nyt otettaisiin näyte nesteestä ja verikokeet, huuhdottaisiin vatsaontelo ja ommeltaisiin Sumu kiinni. Tulehdustilan ollessa päällä ei ole järkevää tehdä enempiä toimenpiteitä. Toipuminen ei välttämättä olisi normaalia tulehduksen vuoksi. Puhelun aikana eläinlääkäri kertoi, että haiman seutu oli punertava ja siltä kohdin vatsapaitakin enemmän ärtynyt. Hän lupasi käydä elimet läpi niiltä osin kuin pystyisi ja jäin odottamaan lupaa hakea Sumu klinikalta.

Eläinlääkäri selitti todella kattavasti kaiken; verinäytteissä selvisi, että Sumulla oli CRP eli tulehdusarvo merkittävästi koholla, 102 (normaali: alle 10). Albumiini oli alhainen 19 (22-39), lymfosyytit myös alhaiset, molemmat voivat liittyä infektioon.

Leikkauksen yhteydessä oli huuhdeltu vatsaontelo puhtaaksi ja elimet oli käyty todella kattavasti läpi: ”voimakas punoitus haiman alueella, perna siisti, muutama plakki, maksa tunnusteltavin osin sileä, reunat terävät, sappirakko silmämääräisesti siisti, munuaiset silmämääräisesti siistit, vatsapaita voimakkaan ärtyneen näköinen, ohutsuoli silmämääräisesti siisti, mobiliteetti normaalia, vatsaontelon seinämissä verenpurkaumia”.

Eli ensisijaisena epäilynä oli haimatulehdus. Osa verikokeista (juurikin haimalipaasi) jäi vielä vastaamatta, samoin tulehdusnesteestä otettu näyte. Jäimme niiden suhteen odottamaan seuraavaa päivää.

Sumulle laitettiin klinikalla kauluri, jonka se poisti automatkalla kotiin. Kotona kiinnitin sen kunnolla pantaan ja nyt toivomme parasta haavan paranemisen suhteen; oliko se ehtinyt kotimatkalla nuolla haavaa?! Nyt tunnustan, että naurattaa se näky, joka minua oli vastassa, kun avasin auton takakontin: siellä istua törötti juuri leikattu Sumu kauluri nurin päin vieressään.

Sumu sai pahoinvointilääkkeen ja kahta eri kipulääkettä mukaan kotiin. Sumu ei ole samaa mieltä siitä, että sen kuuluu nyt levätä pentuaitauksessa vaan se haluaisi olla ilman kauluria siellä missä muutkin. Rakas Sumu parka! Nyt pitää kahden viikon ajan vain sairastaa. Sumu ei tunne itseään lainkaan sairaaksi.

Niistä nyt mieleen tulleista asioista, mitkä ovat voineet viitata tulehdukseen. Koirakurssi jäi kesken Sumun vaisuuden vuoksi (se valeraskaus oli ajatuksena)- lisäksi harjoitellessamme vapaaehtoista käsittelyä kosketuskepin avulla (esimerkkinä) huomasi kurssin vetäjä, että Sumu on jotenkin jäykkä.

Kerran joku oli oksentanut sisälle paljon sappinestettä ja tutkinnan jälkeen päättelimme sen olleen Sumu – mutta aivan varma ei siitä voinut olla. Ja sitten tietenkin se syömättömyys, johon reagoimme.

Haimatulehdus on koiralla yleinen ja alidiagnosoitu vaiva. Nythän me emme tienneet, oliko kyse kroonisesta vai akuutista tilanteesta vai oliko se haimasta ollenkaan. Koiran haimatulehduksesta voi lukea vaikkapa seuraavasta linkistä:

koiran haimatulehdus

Koiran kivusta sen verran, että vaikka sitä kuvittelee tietävänsä jotakin koiran kivusta (meillä asuu kaksi kipukroonikkoa), eipä tuota tiedäkään. Melko nöyräksi vetää taas, osin on kyllä syy remontissa, ettei ihan kaikkea huomaa. Eli nyt meni melkoisesti valeraskauden piikkiin.

Seuraavana päivänä Sumu söi, joi, otti lääkkeet ja olisi mielellään halunnut viettää aikaa ulkona. Vein sitä sinne aina, kun se vain niin halusi. Se ripuloi sitten vertakin; soitin taas klinikalle, ja eläinlääkäri kertoi, että oli analysoinut vatsaontelossa olleen nesteen ja se oli sisältänyt neutrofiilejä, leukosyyttejä, proteiinia ja verta, mutta ei bakteereja. Haimalipaasi oli normaali, mutta ylärajoilla. Nyt olimmekin melkoisen arvoituksen edessä; koiralla on vatsassa tulehdus, mutta missä? Ja mistä se johtuu? Eläinlääkärin arvaus oli, että joko haima tai suolisto. Ja asia saattaa vaatia lisätutkimuksia.

Tämä asia ei koskaan selvinnyt, sen sijaan olimme 1300€:a köyhempiä ja koiraa ei oltu steriloitu. Arvatkaa aiotaanko sitä enää steriloida? No ei varmasti.

Sumu 6.5.24, neljäntenä päivänä leikkauksesta – siinä haukutaan oravaa.

3 -vuoden terveystarkit

Jotakin positiivistakin viime aikoihin: Hiiden hirven Tähtisumun Aku ja Dolly ennättivät jo kolmen vuoden terveystarkkehinkin! Molemmilla terveet silmät ja polvet. Hieno juttu, jatkan muiden painostamista, kunnes kyllästyvät ja käyttävät Akun ja Dollyn sisaruksetkin siellä 😂

Me täällä kotona jatkamme Sumun toipumisen odottelua ja toivomme hyviä pyöräilykelejä kesäksi. Mehiläisten hoitokin odottaa.

Voihan Metsopoika 2023 … 😅

Koska en itse ollut paikan päällä, vaan seurasin kisaa kotisohvalta, annoin taas Markolle kynän ja paperia ja käskin kirjoitella Metsopoika-ottelusta. Näin se reissu sujui:

”Jo vuodesta 1995 on varhaiskypsille suomenpystykorville järjestetty Metsopoika-ottelu. Otteluun valitaan koiria, jotka eivät vielä kilpailuvuonna täytä kolmea vuotta ja ovat haukkuneet kuluvan kauden linnunhaukkukokeissa parhaimmat pisteet kautta maan. Otteluun ei myöskään pääse kuin yhtenä vuonna, vaikka olisikin jo ensimmäisenä vuotena haukkunut kokeeseen mahdollistavat pisteet. Metsopoika-ottelua voidaan pitääkin alle kolmevuotiaiden epävirallisena Suomen mestaruus -otteluna, kisapaikan suoraan siihen saa vain kymmenen koiraa koko maasta.

Dollyn kanssa osallistuttiin Savukoskella alkusyksyn metsästysreissujen yhteydessä kolmeen kokeeseen, joista kahdesta parhaimmasta kokeesta kahden LINT-1 tuloksen yhteenlaskettu pistemäärä oli 163 pistettä. Loppukaudeksi emme olleet suunnitelleet kokeita ja päätimme ottaa osaa Metsopoika-otteluun, mikäli vain pisteet siihen riittäisivät. Loppukautena, kun teeret parveutuvat ja koirat kehittyvät, haukuttiin todella kovia tuloksia ja kympin sakkiin tuli koiria kovilla pisteillä. Vasta viikkoa ennen kisan alkua varmistui myös Dollyn paikka otteluun, joka pääsi vain kolmella arpakoestartilla kymmenen parhaan koiran joukkoon!

Ottelu järjestettiin Kouvolassa ja kisapaikkana toimi Valkealan Kristillinen opisto. Ottelun järjestäjät olivat luoneet tapahtumalle hienot puitteet ja ilmassa oli suuren kenneltapahtuman tuntua. Kisapaikalle tuli saapua jo edellisenä päivänä, jolloin oli ylituomarin puhuttelu ja koemaastojen arvonta. Onneksi koirat sai tuoda opiston asuntolaan sisälle, ulkona oli pakkasta reilusti toistakymmentä astetta ja se tuntui vain kiristyvän. Lunta sen sijaan maastossa ei olisi haitaksi asti, ainoa asia joka oli arveluttanut kokeen kulussa, luotto Dollyyn oli kova ja onnistuessaan sillä olisi mahdollisuudet vaikka voittoon saakka.

Onnella ja epäonnella on suuri osuus tässä metsästyskokeen muodossa, silti Metsopoika-otteluun pääseminen on jo meriitti ja jokaisella sinne saakka päässeellä koiralla on mahdollisuus ottelun voittoon. Arvonnassa saimme hyvän maaston läheltä kisapaikkaa, eikä aamulla lähtöön ollut kiirettä. Huonosti nukutun yön jälkeen vein Dollyn heti pissalenkille ja sen jälkeen vasta itse aamupalalle. Keittiön väki oli tehnyt myös tuomarille ja oppaalle maastoeväät valmiiksi, täyttivätpä vielä termospullonkin mukaan otettavaksi.

Ja sitten maastoa kohti, koira ja tuomari mukaan, opas tulisi paikallisen metsästyseuran majalle vastaan. Oppaan rooli onnistuneessa kokeessa on merkittävä. Opas tuntee maaston, on seurannut lintujen liikkeitä syksyn mittaan, tietää mistä ne mahdollisti löytää ja mistä koiran kanssa kulkea. Opas oli omistautunut tehtävään tässäkin tapauksessa, meidän menestys kokeessa ei riippuisi maastosta tai oppaasta. Jo ensimmäiseltä hakulenkiltä Dolly alkoi kysellä suunnassa, jossa metsoja on aikaisemmin ollut. Kyselevä haukku oli normaalimpaa kimeämpää, kiljahtelevaa ja laajemmalla alueella etäisyyden ollen 250m paikkeilla. Kiljahtelun lakattua ja etäisyyden kasvettua 500:n metriin, odotin Dollyn jo pian kääntyvän takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Dolly oli ollut jo tovin poissa ja kallista koeaikaa oli hukattu, päätin alkaa viheltämään koiraa takaisin. Dolly vaan on omalla hienolla tavallaan jotenkin ”autistinen”, se ei kuule eikä siihen toisinaan saa mitään kontaktia, kun se löytää mielestänsä riistaa, ja varsinkin silloin kun se löytää sitä ensimmäistä kertaa elämässään. Oppaalle ja tuomarille olin juuri aikaisemmin vakuuttanut, että ”kyllä se sieltä tulee ja ikinä en ole Dollya autolla hakenut”.

Etäisyys vain kasvoi kasvamistaan, välillä se palasi jo omia jälkiään, kunnes se taas vaihtoi suuntaa etäisyyden kasvatessa. Tätä jatkui useita kertoja ja vaarana oli, että se ylittää koko ajan isompia teitä ollen kohta Kouvolan torilla. Vihellyksistä huolimatta etäisyys kasvoi pahimmillaan jo 2,5 kilometriin, siitä voisi jo moni hirvikoiran omistaja olla ylpeä. Pakko oli myöntää, että nyt ensimmäistä kertaa lähdetään Dollya hakemaan autolla. (Toim.huom. Dolly on haettu 2022 talvella autolla hirven jäljiltä, mutta Marko ei sitä ollut tehnyt.) Olimme kävelleet hyvän matkaa metsään, ennen kuin laskin Dollyn vapaaksi ja autollekin oli etäisyyttä useampi sata metriä. En tiedä mitä riistaa se siellä näki, jostakin se meni niin sekaisin ja jonkin perässä se kuitenkin ainakin osan matkaa meni. Matkalla autolle hangessa oli näädän jäljet, menisikö se näädän hajusta niin sekaisin, ettei tuntisi omaa nimeään. Saattaisi se kai mennäkin, sitä se ei tietääkseni ole aikasemmin löytänyt. Kisapaikalle palattuani opas soitti ja ”väänsi vielä puukkoa haavassa”, oli kuulemma laskenut 53:n teeren parven suunnassa, jonne olimme aikeissa suunnata. Voi Perkele!

Jo ensimmäisenä syksynä 5kk:n iässä Dolly haukkui teeriparvea ja perkasi niiden hajuja tunnin ajan. Heti ensimmäisistä kerroista metsässä saimme käsityksen, että tällä koiralla on uskomaton riistavietti, kun se saa riistan hajun nenäänsä, se on periksiantamaton. Silloin siihen on miltei mahdotonta saada kontaktia ja se ei välitä pätkän vertaa, missä ihminen sillä hetkellä on – ainoastaan haukulle tullessamme se kääntää linnun huomion itseensä antaen metsästäjälle täten mahdollisuuden päästä ampumaan.

Dolly on myös viime vuonna haukkunut ja ajanut hirviä matkojen ollessa 16km.n tietämillä. Oletan, että nyt se menee vielä nuoruuden piikkin ja vanhemmiten se tasaantuu. Isoissa metsissä se ei metsästyksen kannalta ole suuri ongelma, jos koira on poissa yli tunnin, täällä etelässä vaan on teitä joka suunnassa. Suomenpystykorva on jalostettu yhteyttäpitäväksi haukkuvaksi lintukoiraksi, sen kanssa yhteistyö sujuu vaikka ilman tutkaa, se palaa kyllä lenkiltään. Tutka on enemmänkin turvallisuustekijä metsällä ollessa, kuin koiran etsimistä varten.

Koesäännöissä on pykälä, jos koira ei ole yhteydessä ohjaajaan tunnin kuluessa se suljetaan kokeesta, jollei koira ole riistatyöskelyssä tavatessaan. Kertaalleen tämä sulkeminen kokeesta oli aikaisemmin jo lähellä, kun Piamaria (joka yleensä on kokeissa toiminut ohjaajana) sai Dollyn kiinni vasta 50 min. kokeen päättymisen jälkeen. Se oli heti erän päättymisen jälkeen löytänyt teeriparven, jota piti alkaa työstämään – tietenkin.”

Lohdutuspalkinnoksi kokeesta Dolly sai epäonnisimman koiran palkintona visakoivuisen juustohöylä/-veitsisetin ja sen piti saada Tommi-puukkokin, mutta ainakaan tätä kirjoitellessa ei sitä ole vielä näkynyt.

Itse olen sitä mieltä, että Dolly on voinut näätää jäljittää hyvinkin tuon matkan, vaikka ensin ajattelin, että se on löytänyt hirven. Oli mikä oli, joka tapauksessa se näytti tällä kertaa sen sinnikkään puolen itsestään, aiemmin olemme saaneet haun ja haukut paperille.

En tiedä, muuttuuko tuo sinnikkyys iän myötä vai ei, mutta se on ollut olemassa aina ja näkyy koirassa päivittäin – ihan lenkilläkin. Dolly on sitä mieltä, että sille kuuluu kaikki se riista, johon törmäämme lenkillä ja se ei ota mitään kuuleviin korviinsa, jos mieleinen riistan haju on nenässä.

Dollysta muutama kuva pihalta.

Sitten kovin iloisia uutisia kasvatistamme; Hiiden hirven Tähtisumun Hilla (Dollyn sisko) on astutettu Kaunisjärven Brunolla ja odotettavissa on pieniä pystykorvan alkuja Tervakoskelle tammi-helmikuun 2024 vaihteeseen! Linkki paritukseen löytyy SPJ:n sivuilta: https://spj.fi/astutukset/kaunisjarven-bruno-hiiden-hirven-tahtisumun-hilla/

Seuraavaksi muutama kuva Hiiden hirven Taivaannaulan Roihusta, 1 1/2 vuotta.

Lunta on tullut tarpeeksi ja metsälle ei taida olla enää asiaa tällä kaudella, ellei lumi sula – harmin paikka. Muistelen lämmöllä talvea 2019-2020, jolloin meillä ei ollut lunta ollenkaan ja kävin Sumun kanssa metsässä aina helmikuun loppuun saakka. Seuraava kuva on otettu 3.1.2020 – se oli mieleinen talvi se. 🥰

Sallan reissu -23; onnistumisia ja ohiammuttuja lintuja

Matkustimme Ruotsin reissun jälkeen Sallaan, Savukosken kautta. Tässä välissä pyörähdimme Nurmijärvellä, joten ajamista on riittänyt. Mutta mitäpä sitä ei koirien eteen tekisi.

Savukoskella Dolly kävi kolmannessa kokeessa viikon sisään, melkoinen rutistus oli kaikille. Ajamista kotiin ja takaisin Savukoskelle siunaantui reilu 2000 kilometriä.

Koirien vuoksi lähdimme ajamaan aikaisin aamuyöllä. Hilda tiputettiin matkalla Juvan ABC:lle; tästä on saatu monet naurut aikaan. Jokainen varmaan tietää sen ohjeen, että koiraa ei tule ostaa huoltoasemalta auton takaluukusta…😅…eikä kai myydäkään, mutta näin vaan Hilda luovutettiin siellä.

Hilda pääsi uuteen metsästävään kotiin ja meistä tuntuu vahvasti, että ratkaisu oli erinomainen. Hildalle on siellä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia, kun sillä olisi ollut meillä (vaikka tytöt olisivat toimeen tulleetkin).

Perille Savukoskelle saavuimme alkuillasta. Saunan jälkeen kaaduimme suoraan petiin, samoin koirat.

Aamulla alkoi koe. Maastot ja tuomarit arvottiin ja lähdimme matkaan. Tuo maasto oli hieman hankala tuulen suunnan kannalta, sillä sinne ei päässyt kuin yhdeltä tieltä ja meillä oli myötätuuli joka tapauksessa, valitsisimme kumman sivun tahansa. Tarkoitus oli tehdä U:n muotoinen lenkki maastossa ja palata suon toista laitaa takaisin.

Dolly ei ollut samaa mieltä siitä, minne suuntaan meidän olisi pitänyt mennä. Se hakeutui koko ajan tuulen alapuolelle, sieltähän ne hajut tulivat. Sillä oli useita -ainakin kolme- toteamattomaksi jäänyttä haukkua erän aluksi. Aloin jo ajatella, että näinköhän tässä tänään käy.

Lopulta sieltä löytyi lintu, joka jaksoi kuunnella haukkua 10 minuuttia, ryhmän karkoitettua linnun, seurasi Dolly ja otti uusintahaukun. Siitäkin kymmenminuuttinen. Tästä ei enää uusintaa saatu.

Pohdittiin jo tuomarin kanssa, että mistä kohtaa ylitetään suo ja käännytään takaisin, kun Dolly löysi jälleen linnun, josta saatiin se viimeinen kymmenminuuttinen kasaan. Tässä kohtaa päätin, että käännymme omia jälkiämme takaisin ja koetamme olla löytämättä lisää lintuja, koeaikaa oli jäljellä enää 45 minuuttia – Dollyn tuntien se vielä niitä löytäisi varmasti ja kukaan ei tiedä, minne sen perässä päätyisimme.

Palailimme autolle ja koe-erä päättyikin ajallisesti melko tarkkaan siihen. Ajoimme kämpille, maastotuomari kävi ylituomarin juttusilla kokeen tapahtumista. Minä kävin vielä kerran saunassa (onhan kuulkaa aivan ihana sauna!) ja odottelimme pitkähkön tovin tuloksia – olihan koiriakin parikymmentä.

Dollyn tulokseksi kirjattiin 85 pistettä, jolla sai kisasta 2. sijan. Lähdimme jatkamaan matkaa Sallaa kohti ruuvinvääntimen kanssa. (Jatkossa saan kuulemma kiinnittää kukkavaloni itse. 🤔)

Dollyn isän omistaja Jouni sekä Dollyn isä Star tulivat juuri sopivasti palkintojen jakoon. Saimme perhepotretinkin otettua. Saanen viihdyttää teitä sillä:

Vikuri-Sumu, Marko, emäänsä ihmettelevä Dolly ja Jouni sekä Star.

Ehdimme nipin napin pystyttää teltan valoisan aikaan vielä lauantaina. Vieressä virtasi Naruskajoki, jossa pystyisi peseytymään.

Metsästystä ja pakkolepoa

Ensimmäinen päivä oli tuulinen (linnut eivät tuulessa puuhun istu), saalista ei saatu, mutta tulihan taas kilometreja maastossa ja pari oravahaukkua – sekä emälle että tyttärelle. Tänä vuonna oravia on ollut paljon, aiempina vuosina kummallakaan meistä ei ole muistissa yhtään oravahaukkua.

Toisena metsästyspäivänä halusin viedä Dollyn ”kuukkelimetsäksi” nimeämääni paikkaan (Dolly ei ole siellä vielä ollut), tiesin siellä ainakin aiemmin olleen teeriä. On siellä kuukkeleitakin, paljon, siitä nimi.

Dolly ottikin ihan alkuun haukun, seuraamista soiden yli, lisää haukkuja, lisää seuraamisia ja lopulta se haukkui kilometrin päässä minusta. Minä en kyennyt levitoimaan soiden yli, joten jouduin kulkemaan soiden reunoja haukun suuntaan. Olin hyvän tovin jo kulkenutkin, kun haukku loppui ja Dolly alkoi palata jälkiään takaisin – luonnollisesti sinne, jossa se oli minut edellisen kerran nähnyt eli 700 metrin päähän. Eräänlaisen etsimis- ja löytämistragedian päätteeksi lopulta löysimme toisemme ja jatkoimme yhdessä matkaa.

Tutka näyttää haukkutiheydeksi 10/minuutti. 🤣

Muutamia toteamattomia haukkuja myöhemmin teeri jäi kuin jäikin haukkua kuuntelemaan. Hiljakseen haukulle edeten (sinne oli yli 350m, en kiirehtinyt, sillä todella halusin koiralle saalista saada) pääsin Dollylle pudottamaan linnun – olin sitä toivonut kaikkien kokeiden jälkeen palkintona- ja siinä se tuli.

Tässä kohtaa olimme olleet metsässä neljä tuntia ja koira oli kulkenut 35 kilometria. Dollyn haku on sanoinkuvaamattoman upeaa; se kulkee ripeää laukkaa metsässä ja löytää linnut hakulenkeiltä (300-800 metriä on hakulenkkien ulottuvuus maaston mukaan) siten, että harvoin on haukkuun päättymätöntä hakulenkkiä, ainakaan täällä pohjoisessa. Dollyn seuraamiset ovat nyt olleet parhaimmillaan 350 metriä, aivan mahtavia siis.

Sanoin tuossa 35 kilometrin jälkeen, että nyt autolle ja luulin, että sillä saisin päivän päätökseen. Aivan hölmöjä luulin; Dollylla jos on työt (linnun etsiminen) kesken, se ei luovuta. Hetken sain sen kulkemaan jo autolle päin, kun se sai taas linnun hajut nenäänsä ja pian oli haukku päällä. Tässä kohtaa alkoi jo ehkä hieman harmittamaan, kun aloin talsia 400 metriä haukulle (täysin toiseen suuntaan kuin missä auto oli). Lintu karkkosi kuitenkin ennen kuin pääsin haukulle, minun suuntaani. Kuulin, kun se istui puuhun. Dolly seurasi ja aloitti uuden haukun. Pääsin haukulle, mutta vaikka miten koetin katsoa, en lintua nähnyt; se oli varsin korkean kynttiläkuusen latvassa, josta sen sitten karkotin (kun en kerran löytänyt).

Lopulta, kun Dolly oli kiinni ja autossa, oli tutkan mittarissa 46 kilometria – joista viimeisin kilometri hihnassa autolle kävelemistä.

Dollylle on aivan pakko pitää lepopäiviä – viimeinen, mitä haluan, on että se rasittaa itsensä niin, että menee ”rikki” ja lopettaa toimimisen. Dolly itse ei todellakaan halua pitää lepopäiviä, se haluaisi juosta lintujen perässä. Yritämme löytää kultaisen keskitien…⭐️

Seuraava päivä olikin sateinen ja Dolly vietti sitä kuuluisaa pakkolepoa. Oli kova tuuli, Sumu kävi vähän jaloittelemassa leirin lähellä, mutta ei sieltä mitään erityistä tullut.

Catch and release -metsästystä

Siitä sitten alkoikin kolme seuraava päivää merkillistä ohi ampumista – Sumulle. Sumulla oli pitkiä (30-60 min.) haukkuja sekä teeristä että metsoista, löydöt tulivat 250-400 metristä, neljään haukkuun pääsin ampumatilanteeseen hiipimään (ei mitään helppoja tilanteita: mm. aukkojen yli, risukossa jne.) ja neljä laukausta ohi linnuista. En ollut uskoa, kun se tapahtui ensimmäistä kertaa, mutta että vielä kolme siihen päälle. Täysin sama ase, panokset ja ampuja, kuin muutamia päiviä aikaisemminkin. Veikkaan, että vika ei nyt ole pelkästään ampujassa, mutta tutkimme tilanteen kotona. Kiikari on ainakin melko kelvoton kapistus, epäilen sen liittyvän tapahtuneeseen. Saivathan linnut ainakin vielä pitää henkensä, kaverin sanoin: C&R -metsästystä. 😂

Oli meillä vielä perjantaina erinomainen tunnin koppelohaukkukin Sumun kanssa, mutta sitä en olisi edes ampunut, vaikka käytännössä pääsin 15 metriin – sillä oli metsopojat siellä metsässä vielä. Tilanteen aluksi sain taas kerran yhden metsopojan suoraan syliini, siinä se keikkui 20 metrin päässä kuusessa, kun lähdin hiipimään Sumun haukulle reiluun 200 metriin. Vilkuttelin sille ja toivottelin pitkää elämää. 😉

Ruotsissa ollessamme Sumu oli kovin allapäin ja sen haku ei ollut normaalia johtuen valeraskaudesta. Sumu piristyi kyllä siellä jo loppuviikkoa kohden. Mutta nyt täällä Sallassa meillä on ollut taas normaali Sumu mukana; se hakee reippaasti 250-400 metristä, löytää helposti ja nopeasti linnut, haukkuu vaikka sen tunnin jos toisenkin ja on iloinen ja pirteä oma itsensä.

Sumun kanssa on erilaista kulkea metsässä kuin nuoren Dollyn; Sumu on helposti ohjattavissa suuntaan kuin suuntaan, se tulee pienimmästäkin sanasta luo ja pysyy tarvittaessa luona (ei mene vieraiden luo/toisten haukuille). Sen kanssa metsässä kulkeminen on stressitöntä ja helppoa.

Varsinaisesti samaa ei voi sanoa Dollysta. Dolly on kuin ping-pong -pallo, jota voi koettaa ohjata, mutta joka poukkoilee vähän joka suuntaan. Dolly hakee upeasti; laajasti ja nopeasti maastoa mukaillen. Ja löytää kyllä linnut hakulenkeiltä. On hyvin, hyvin sitkeä. Mutta se kiinni saaminen siellä metsässä tarpeen tullen ei nyt ihan ole vielä hanskassa, etenkään, jos lintutyöt ovat kesken. Autolle Dolly tulee kiltisti ja hyppää suoraan autoon, mutta meiltä on mitä ilmeisimmin jäänyt harjoittelematta koiran kytkeminen maastossa. 🤔 Ehkä me vielä tämänkin ongelman selvitämme. Ja totta puhuen, onhan se tietysti sielläkin kiinni saatu, mutta tottelevaisuus ja ohjattavuus ei ole Sumun tasolla.

Dollylle tuli Sallasta kolme lintua saaliiksi, kaksi teertä ja viimeisenä (Markon sille ampumana) sen ensimmäinen poika-metso. Viimeisen metsästyspäivän Dolly viettikin taas teltassa pakkolepoa – Sumu sen sijaan lähti vielä viimeisenäkin päivänä metsälle Markon kanssa ja sille niiden neljän ohiammutun lisäksi kaksi lintua viimeiseltä päivältä saaliiksi. Prosentuaalisesti linnut jäivät vielä voitolle C&R -tyyppisen lintuja säästävän metsästystapani johdosta. 😅

Kotiin käy lopulta tie taas; töihin on palattava, mutta kyllä pystykorvatytöt pohjoiseen pääsevät vielä pariin kertaan tänä vuonna.

Tänä vuonna ruska oli aikaisemmassa kuin mitä muistamme aiemmilta vuosilta. Lehdet tippuivat jo puista, mikä tekee linnuista arkoja. Yöpakkasia oli jo viikon loppupuolella, mutta onneksemme satoi tai tuuli vain vähän.

Koirat ovat hyvin tottuneet leirielämään. Sumu kaivoi kuopan retkisängyn alle ja nukkui siellä. Dolly pyysi päästä häkkiin nukkumaan ja nukkui siellä oikein hyvin. Meillä sen sijaan oli usein jo kylmäkin öisin, syksy saapuu.

Ystävämme kuukkelit pitivät meille seuraa leirissä. He ihastuivat kananmunaan, jota koirilla oli ruoan lisänä. Tässä ne ilmeisesti keräävät talvivarastoja ensi talvea varten, en kyllä yhtään tiedä miten kananmuna tai koiranruoka tulee säilymään puun kolossa. 🙈

En tiedä miten näkyy vai näkyykö ollenkaan,
mutta yritän.

Teltan oven raosta kuvattuna – kuukkeli koirien ruokakupeilla.

Tähtisumun ja Taivaannaulan pentueiden pennuista ainakin osa on päässyt metsälle jo ja osa vielä odottelee omistajiensa lomia – hyviä haukkuja kaikille!

Ruotsissa aloituksessa, Savukosken kokeet ja Hildalle uusi koti

Päivänä eräänä pakkasimme auton ja peräkärryn, otimme mukaan kolme pystykorvaa, jätimme pinon ohjeita kotiin – ja toivoimme, että niitä noudatetaan – ja lähdimme ajamaan kohti pohjois-Ruotsia.

Meistä riippumattomista syistä pääsimme lähtemään niin myöhään, että olimme perillä vasta puolen yön jälkeen. Koirat olivat joutuneet matkustamaan pitkään ja ensimmäisenä päivänä laskimme ne kaikki kolme kerralla metsään.

Mitäpä siitä voi kuvitella seuraavan… Dollylla oli lintuhaukku (tai kaksikin), jonne Sumu sitten säntäsi perään ja haukku loppui siihen. Sumu ja Hilda löysivät riekkoja ja Hildalle ensimmäinen seuraaminen linnuille.

Dolly työskenteli itsenäisesti vaikka muut koirat olivat myös metsässä, aika huikeaa. Hilda vasta harjoitteli irtioloa ja unohti harjoitella kiinni antautumista.

Sumu ”synnytti” juuri paria päivää aiemmin, kuin lähtö reissuun oli. Se näkyi läpi koko reissun; Sumu kaivoi ensimmäisenä iltana poteron teltan ulkopuolelle ja makasi siinä. Se ei halunnut liikkua kuopastaan mihinkään.

Aamuisin, kun muut lähtivät iloisina autolle, pyrki Sumu takaisin telttaan nukkumaan. Metsässä se marjasteli ja myyrästeli siihen malliin, että päätimme kiikuttaa sen piakkoin eläinlääkäriin keskustelemaan steriloinnin hyödyistä ja haitoista. Oikeasti reissu ajoittui aivan pahimpaan mahdolliseen aikaan valeraskauden kannalta. Harmillista, mutta kyllä Sumullekin kaksi lintua ammuttiin hyvään haukkuun, sen elämän ensimmäinen pyy ja sen elämän aika mones koppelo. Eiköhän se tyttö loppusyksyä kohti ala piristyä, nyt ainakin loppuviikkoa kohden alkoivat palaset taas loksahdella paikoilleen.

Dolly oli reissun tähti; sille ammuttiin yhteensä kolme teertä, kaksi erillisistä parvityöskentelyistä. Ensimmäinen teeri tunnin työskentelyyn ja toinen hieman lyhyempään ja viimeinen noin kympin haukkuun (sitä oli edeltänyt parinkymmenen minuutin metsohaukku).

Siellä on Dollylla teeri haukussa.

Dollyn haku on ilmiömäinen; edes kesäkuukaudet eivät olleet tehneet sille hallaa. Samasta jatkettiin, mihin jäätiin viime vuonna. Voi hyvä tavaton, miten ylpeä tästä koirasta olen.

Dolly hakee paitsi hyvin myös kulloisenkin maaston mukaan. Eli se osaa sopeuttaa haun maastoon ja kaivaa ne linnut lopulta esiin. Dolly osaa pysyttää linnut aloittamalla varovaisesti ja metsästäjän hiipiessä haukulle sen haukku peittää hyvin liikkumisen äänet. Aivan kuten emänsä.

Dollylla oli useita pitkiä haukkuja; yhtenäkin päivänä se löysi metson hakkuun laidalta. Minä olin tietysti sen aukon toisella laidalla. Oli sumua ja aurinko paistoi viistoon oikealta, aukon läpi ainoa tie haukulle kävi vasemmalta, jossa oli edes vähän suojaa puista. Tiesin jo haukulle mennessäni aika varmaksi, etten pääsisi lintua näkemään ja niin siinä kävi; aurinko peitti näkyvyyden puun latvaan, jossa lintu istui. Minä sen siitä sitten lopulta karkotin, kun koetin sitä tiirailla.

Hilda sai metsää saman kuin muutkin ja pääsi kokemaan metsästystä – haku ei ole iän mukainen (ei ole asunut meillä viime syksynä) ja vaatii vielä paljon kävelyä sen kanssa metsässä, mutta se on kiinnostunut linnuista, sillä oli pyyhaukku ja se osaa seurata löytämiään karkkoavia lintuja varsin reippaasti. Aivan lintukoiran ainekset kasassa siis.

Meillä oli telttamajoitus taasen – hyvä oli olla ja koirat nukkuivat nyt myös teltassa, yksi häkki oli mukana, lähinnä Hildalle. Hiljaista oli öisin, vain pissalle piti toisinaan päästä keskellä yötä, mutta muutoin koirat käyttäytyivät oikein mallikkaasti.

Aku (Hiiden hirven Tähtisumun Aku) oli myös Ruotsissa! Aku on ihana nuori uros, sellainen halinalle, joka näyttää hienoja metsästyskoiran merkkejä. Olen vakuuttunut, että tästä koirasta kuulemme vielä. Tällä reissulla Akullekin ammuttiin lintu!

Muutamia kännykkäräpsyjä reissusta:

Dollyn kanssa piti pitää väliin lepopäiviä, sillä matkat ja vauhti maastossa ovat melkoisia. Kokeisiin oli vielä tarkoitus reissun jälkeen päästä ja rättiväsyneen koiran kanssa se ei ole aivan ideaali tilanne.

Savukosken KV-kokeet

Metsästysviikon päätteeksi ajoimme Ruotsista Savukoskelle. Dolly osallistui siellä kaksipäiväisiin KV-kokeisiin, joista tuloksena LINT-1 lauantaina 2.9.23 ja LINT-2 sunnuntaina 3.9.23. Ensimmäisenä päivänä maastossa oli paljon lintuja, koira ja ohjaaja (allekirjoittanut) olivat molemmat aivan pyörryksissä siitä lintumäärästä. Hienosti Dolly sai haukkuja ja ensimmäinen ykkönen koiralle!

Toisena päivänä maasto oli hankala; suon reunaa oli mentävä ”yläkautta” (tuuli tuli etelästä eli suon ”alalaidalta”) ja Dollylla oli jo erän alussa lyhyet haukut suon ”alalaidalla”. Ja siellä puolen suota ne linnut lopulta olivat vaan eivät oikein jääneet haukuttavaksi (lauantaina samasta maastosta hakuttiin myös LINT-2 ja linnut olivat selkeästi kyllästyneet olemaan haukuttavana). Tulos tuli kuitenkin, se on hyvä! Mutta tässä kokeessa saimme Dollyn loistavan haun paperille, tuomarilta lähti ainakin haku täytenä kymppinä, tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt tuloksia, sillä lähdimme ajamaan kohti kotia kokeen jälkeen.

Hildalle uusi koti

Dolly ja Hilda eivät enää mahdu samalle tontille. Molempien parhaaksi on etsittävä Hildalle uusi koti; muutenkin se tarvitsee paljon metsää ja erityisen paljon huomiota – on kaikkien etu, että koira sitä silloin saa.

Puskaradion kautta koti löytyi, Hilda menee ainoaksi koiraksi ja luulen, että se on tytölle hyväksi. Ikävä tulee olemaan kova, mutta elämässä on hyväksi tunnustaa tosiasiat ja toimia vallitsevan tilanteen mukaan. Tätä kirjoittaessani on vielä auki, millä aikataululla Hilda muuttaa – se saa myös tulla meidän kanssamme vielä Sallaan linnustuksen aloitukseen, ei tässä niin kiire ole.

Syksy on melko pitkälle suunniteltu, mukavat ajat tulossa koirille. Toivottavastu muutkin Hiiden hirven kasvatit pääsevät paljon metsälle syksyllä!

Pieniä muistoja reissusta:

Ensimmäisenä päivänä Sumu kaivoi leiriin poteron ja makasi siinä, murisi muille koirille eikä suostunut liikkumaan. Sillä oli selvästi pentuja. 🙊

Sumu tippui lintujen perään syöksyttyään leveään ojaan eikä päässyt ylös. Kävin sen sieltä nostamassa. Mutta viisas on; oli ojan toisella reunalla ja pyysin uimaan takaisin sille puolelle, jolla minä olin ja niin se teki. Sitten nostin sen ylös. Sumu reppana. 🛟

Hildalla sorsahaukku. Kovasti yritti kerätä rohkeutta uidakseen sorsien luo, mutta ihan ei riittänyt. Lieneekö syy se, että sorsat pakenivat lammen toiselle puolelle ja liikkuivat koko ajan vastarannalla meihin nähden. 🦆

Dollyn tunnin lintuhaukun ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kävin koputtamassa sitä puuta, jota Dolly haukkui, koska en kertakaikkiaan lintua nähnyt. Sieltä se kynttiläkuusen latvasta lähti ja Dollylle seuraaminen ja puolta tuntia myöhemmin teeri hyvään haukkuun. 🪶

Hilda näki ensi kertaa poroja, kaksi alle 200 metrin seuraamista, onneksi ei pidemmälle. Tilanteesta on videokin, mutta en taida sitä tähän liittää. 😅

Vettä ei myyty kanistereissa lähikylässä, note to self. Piti ostaa ruotsalaista keskiolutta…🤣

6. päivänä alkoi jo näkyä Sumussa piristymisen merkkejä. Jäniskevennys lintuhaukkujen ohessa, jonka päätteeksi Sumu oli omatoimisesti päättänyt palata autolle. Jotta ei ehkä olekaan niin piristynyt kuin kuvittelin…🙈

Hildaa lähdettiin viemään illalla maastoon; Sumu ja Dolly jätettiin autoon, häkki kiinni ja takaluukku hakaan. Autolta noin 50m törmäsi Hilda metsoparveen ja millä vauhdilla tyttö niitä seurasikaan! Sumu ja Dolly kuulivat ja varmaan osin näkivätkin parven – mikä mekkala! Dolly oli jo pääsemässä jälleen pois takaluukusta (vrt. viime vuosi Ruotsissa) tällä kertaa Sumu vanavedessään, ehdin juuri juosta hätiin torppaamaan suunnitelmat. 🆘

Lauantain kokeen päättyessä kytkin koiran ja noin 50 metrin päässä tuomarin ja tuomariharjoittelijan ohi vilisti kaksi saukkoa – Dolly olisi todellakin mennyt niihin tutustumaan, jollei olisi ollut hihnassa. Kreivin aikaan tehty koiran kytkeminen, etten sanoisi. 🦦

Taivaannaulan pentue 1 vuotta

Taivaannaulan Roihu, Häyhä, Havu, Seita ja Hilda syntyivät tasan vuosi takaperin keskikesän helteeseen. Muistan vielä elävästi mammakoiran ahdistuksen kuumuuden ja lähestyvän synnytyksen vuoksi.

Pennut syntyivät yöllä ja olin vähän kauhuissani niiden suuren koon vuoksi, mutta onneksi Sumu sai ne omin voimin synnytettyä. Synnytys oli joutuisa ja kaikki meni hyvin – vaikka olisi voinut mennä toisinkin.

Vastasyntyneet pikkuiset

Hienoja pentuja niistä on tullut; ovat olleet omistajilleen ilon – ja vähän tuskankin 😅- aiheena, oppineet tonneittain uusia taitoja ja esittäneet jo jonkin verran vakuuttavaa työskentelyä metsässä. Ensi syksynä pääsevät jälleen harjoittelemaan metsästystä ja luulen, että alkaa sieltä jo saalistakin tulla.

Pyysin pennuista kuvia ja miten ihania kuvia sainkaan! Ja miten monia – oli todellinen vaikeus valita vain yhdet kuvat tähän, mutta näihin seuraaviin päädyin.

Havua olemme nähneet ja voi hyvänen aika miten ihana poika se on! Vilkas, kiltti, utelias ja rohkea – olen aivan myyty tämän pojan kohdalla. Havusta voisi olla isommallekin riistalle, aika näyttää.

Hiiden hirven Taivaannaulan Havu. Omistaja Tuomas Koskiniemi.

Roihusta olemme nähneet paljon kuvia ja kuulleet kuulumisia – tiedän, että Roihua rakastetaan kovasti ja sen luonteeseen ollaan tyytyväisiä – sekä odotellaan jo ensi syksyä.

Hiiden hirven Taivaannaulan Roihu. Kuva@meribethmedia. Omistaja Elina Kinnunen.

Häyhää minun piti mennä jo katsomaankin, mutta jos nyt kesällä pääsisin oikeasti. Häyhä on myös arvostettu perheen jäsen ja tästäkin pojasta oletan kuulevani myös metsästyksen tiimoilta. Häyhästä pitää mainita erikoinen seikka; sen perheeseen kuuluvat ihmisten lisäksi kanat, joka asettaa tietynlaisia haasteita ja on kirvoittanut monet naurut. Pitkää ikää kanoille tietysti toivon ja tiedän, että niistäkin pidetään hyvää huolta eikä altisteta turhaan Häyhälle. 😅

Hiiden hirven Taivaannaulan Häyhä. Omistaja (&kuva) Mikko Niskanen.

Seita asuu niin kaukana, että ehkä me jonain vuonna sinne päin pääsemme ajelemaan ja näkemään poikaa- mutta metsästyskoiran elkeet ovat jo tulleet ilmi viime syksynä. Miten komealta se näyttääkään saamissani kuvissa!

Hiiden hirven Taivaannaulan Seita. Omistaja (&kuva) Markku Piipponen.

Ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Hilda, jonka osoite löytyy tätä nykyä meidän luotamme; toivomme, että Hildastakin tulisi oiva metsäkoira emänsä ja siskonsa tapaan, sen näyttää ensi syksy.

Nämä ovat lähes ”vauvoja” vielä sinne kahteen ikävuoteen saakka (ainakin omasta mielestäni) ja niin niitä kannattaa kohdella; lempeästi. Urokset etenkin saattavat kokeilla mitä omituisempia juttuja, mutta kärsivällisyydellä ja pitkällä pinnalla niiden kanssa selviää kyllä.

Mamman maito maistui viime kesänä.

Olemme taas onnistuneet löytämään mitä parhaimmat perheet pennuille – mikään titteli tai saavutus ei koskaan tule menemään sen edelle. Kaikista tärkeintä on, että koira saa hyvän kodin, sen kanssa vietetään aikaa ja se saa toteuttaa rotutyypillistä käyttäytymistä. Tiedän, että kaikista pennuista pidetään erinomaista huolta ja ne ovat rakastettuja perheenjäseniä.

Tämän lisäksi on vielä mainittava, että katsokaa nyt noita poikia; yhden vuoden iässä ne näyttävät jo noin komeilta! Ja nuo korvat, jotka meidän tytöillä ovat aina ”liian isot” ja sojottavat ”haja-asentoisesti” ovat näillä pojilla oikeilla paikoillaan.

Hilda hyttysjahdissa.

Dolly mökillä.

Sumu voitti! 🤣

Kesä menee töitä tehden, mutta koetamme ehtiä nauttimaan myös kesäisistä päivistä ja lämpimistä illoista. Tunnustan, että lasken kuitenkin koko ajan päiviä elokuuhun. 😅 Mukavia kesäpäiviä kaikille Hiiden hirven koirille perheineen!

Dolly ja Hilda uimassa juhannuksena.

Syksyä odottelemaan ja Tähtisumun pentue 2 vuotta!

Kaksi vuotta sitten – ylpeä koiraemo vastasyntyneen pesueensa kanssa. ❤️

Niin on koittanut se aika vuodesta, kun alamme taas odottamaan seuraavaa syksyä. Ja pitkät ovat odottavan päivät. Kaikeksi onneksi kesä on melkoisen mukavaa vuodenaikaa, joten eiköhän se odottaminen taas kohtuullisen siedettävää tule olemaan.

Sillä lailla meille kuitenkin tässä alkuvuodesta kävi, että Dollyn karva alkoi lähteä liian pian ja suunniteltu ulkomaan näyttelyreissu jäi välistä. Mutta onhan mitä odotella sitten taas ensi vuonna. Karvanlähdön kanssa samaan aikaan alkoivat salukin juoksut ja juoksuissakaan ei ole asiaa ulkomaille näyttelyihin. Sen verran pitää mainita, että kohtuullisen kalliiksi tulivat ne juoksut ja karvanlähtö.

Ja juoksut tosiaan, niitä on keväälle riittänyt. Kaikenlaista touhotusta niiden tiimoilta, mutta ohitse alkaa pian olla tämä aika. Eivätköhän ne tällä erää ole tässä ja Sumun juoksu tulee sitten kesällä.

Tähtisumun pentue täyttää 8.4. kaksi vuotta! Onnea tenaville ja pitkiä hermoja etenkin urosten omistajille – niitä voidaan tarvita seuraavana vuonna. Nuoret koirat saattavat kokeilla yhtä ja toista, mutta määrätietoisella kasvattamisella ja opastamisella pärjäätte kyllä, mikäli kokeilunhalua eri asioiden suhteen ilmenee.

Alla olevassa kuvassa Tähtisumun pennut syntymäjärjestyksessä.

Sumu kävi luustokuvauksessa tässä vähän aikaa sitten – omasta tiedonhalusta ja tiedon tuottamisesta samalla myös rotujärjestölle lähti tämä idea. Ja koska joku kuitenkin kysyy, niin ei, koira ei ole koskaan oireillut mitenkään. Metsästyskoira kulkee melkoisia matkoja tuolla metsässä syksyisin, meillä lenkkeillään paljon ja muutoinkin on hyvä tietää, että missä tilassa koiran luusto ja nivelet ovat.

Sumu on täysin terve luustonkin osalta – ja tässä iässä ne muutokset kyllä jo näkyisivät, jos niitä olisi. En voisi iloisempi tästä asiasta olla – pyydän nykyään kaikki luustokuvat myös itselleni tallennettaviksi, koska jos jotakin myöhemmin tulee – vaikkapa onnettomuuden muodossa – on niistä helppo sitten todeta, miten asiat ovat ainakin joskus olleet. Toki tulee muistaa, että pystykorva on suhteellisen pienikokoinen koira, jolla ei sen suhteen pitäisi ollakaan luusto-ongelmia.

Pystykorvia on kuvattu kovin vähän, ja siitä otannasta luustossa on ilmennyt hieman ongelmia. Mutta kuvatuista koirista ei voi tietää, onko ne kuvattu ns. huvin päiten vai sen vuoksi, että ovat oireilleet. Oireilevat usein kuvataan kuitenkin samoin tein, jolloin kuvat jäävät epävirallisiksi. Vuonna 2022 on kuvattu 9 koiraa, joista yhdellä on C/C lonkat ja yhdellä LTV1 – muutokset ovat vielä hyvin lieviä, mutta pitäisin silti silmät ja korvat auki tilanteen suhteen. Toivottavasti myös pystykorvia aletaan luustokuvata enenevässä määrin, jotta saadaan tietää enemmän niiden terveydestä.

Koirista tulee koko ajan valtavasti tutkimustietoa, niin käyttäytymisestä kuin terveydestäkin. Suosittelen hakeutumaan tiedon äärelle, kuunnelkaa asiantuntijoita, joilla on se viime käden tieto, lukekaa tutkimuksia, opiskelkaa. Melkoinen määrä myyttejä on kumottu viimeisen parin kymmenen vuoden aikana, niin koulutuksellisisti kuin terveysasioissakin.

Dayhill’s Halti muutamaa päivää vaille 13-vuotiaana.

Pitkäikäistä sukua tulee ainakin Sumun isän takaa, se täytti 13 vuotta tänä keväänä ja osallistui vielä tammikuussa jalostuspäivänäyttelyyn. Ihana pappa-koira, kertakaikkiaan!

Jalostuksen näkökulmasta pitkä ikä on osoitus terveydestä, joka on luonteen ohella se kaikkein tärkein näkökulma. Mutta kuten kaikki tietävät, geenejä emme voi valita, vaikka miten yritämme. Toivomme vain, että geenilottopallo pyörähtäisi koirien eduksi ja saisimme maailmaan juuri ne terveimmät ja elinvoimaisimmat yksilöt.

Tässä alempana on yksi geeniloton tulos; Dolly tammikuun jalostuspäivänäyttelyssä. Täytyy sanoa, että tämän kohdalla on useampikin palikka ollut toistaiseksi paikoillaan; toivottavasti tulevaisuudessakin.

Dolly jalostuspäivänäyttelyssä 2023, kuva Marika Tuomela.

Dolly jalostuspäivänäyttelysä 2023, kuva Marika Tuomela.

Kevät on alkanut ja siihen kuuluvat niin rusakot, kauriit kuin fasaanitkin täällä meidän kulmilla. Se tietää lenkeillä joka suuntaan singahtelevia koiria, haukuntaa ja omistajan lihasjumeja…

Lunta ja pari näyttelyä- anyone going to Crufts?

Etelään on saatu lunta. Reilusti. Sanoisin, että ei tarvita enempää. Pystykorvatytöt kävivät metsässä ja seuraavasta videosta saa kiinni, mitä tarkoitan. Hirveen ei olisi tuossa lumen syvyydessä hyvä törmätä.

Kyllä riittää lunta…

Käytiin Latvian Vilnassa. Itse asiassa tätä kirjoittaessa ollaan paluumatkalla sieltä. Vilnassa oli kolmipäiväinen kansainvälinen koiranäyttely. Dolly oli ainoa suomenpystykorva. Dollyn olin ilmoittanut käyttöluokkaan, vaikka se onkin näyttelyn aikaan vasta 20 kuukautta vanha. Mutta käyttökoirahan se on.

2. päivän saldo – huomaa myös kieli…😂 Ehkä se yrittää sanoa jotakin…

Perjantaina Dolly voitti rotunsa ja sai tiketin Cruftsiin! 🇬🇧 No jaa, ei me taideta sinne saakka lähteä kuitenkaan. Mutta onpahan ensimmäinen oma koira, joka sinne pääsisi. Ellei sitten joku haluaisi ottaa Dollya kyytiin jos aikoo matkustaa kanaalin yli? 🤔

Crufts on kansainvälinen vuosittain Iso-Britanniassa järjestettävä koiranäyttely. Ensimmäinen Crufts järjestettiin 1891. Cruftsia seurataan ympäri maailmaa – ja siitä puhutaan.

Cruftsiin päästäkseen tulee voittaa tietyissä näyttelyissä, kuten nyt Vilnassa 16.12.22. Suomesta Cruftsiin pääsee esimerkiksi voittamalla rodun pääerikoisnäyttelyssä tai vastaavassa.

Kolmen näyttelyn, kolmen sertin ja cacibin jälkeen Dolly valioitui Liettuaan. Samalla reissulla saimme kaksi muutakin titteliä, kun saluki Leiasta tuli sekä Liettuan että Baltian muotovalio.

Kaksi koiraa oli siis reissussa mukana; saluki ja ”pikkusisko” Dolly. Matka meni hyvin ja huomasimme, että matkustelu alkaa tuottaa tulosta Dollynkin kanssa. Ei tarvinnut joka rasauksesta hälyttää, siinä se nukkui umpiunessa meidän keskellä parisängyssä… kyllä sen kanssa on oltukin eri paikoissa ja tulos näkyy. Voimme taputtaa itseämme olkapäälle. Well done!

Laivalla – Superman lakanoissa – meillä on aina omat lakanat mukana koiria varten reissussa, että ei jätetä karvoja tai tassunjälkiä minnekään jälkeemme.

Aina pitää koettaa kaverin luuta – se on paljon parempaa kuin oma samanlainen.

Ennen Liettuaa kävimme lähes ”kotinäyttelyssä” Helsingin Messukeskuksessa saamassa käyttöluokasta sileän ERI:n sekä EH:n. Erittäin hyvä johtui Dollyn hammaspuutoksista; siltähän puuttuu oikealta P3:set.

Hiiden hirven Taivaannaulan Hildakin kävi meillä kylässä marraskuussa! Hilda oli silloin karvan vajaa 5kk vanha ja ihastutti meitä kovasti.

Hilda on, kuten jo pentuna siitä pystyi sanomaan, hyvinkin lyhytrunkoinen ja sopivasti kulmautunut pieni tytön tyllerö. Hilda on luonteeltaan pystykorvamaisen virkeä ja toiminnallinen tyttö.

Hildalla oli mukanaan sellainen ihana pyöreä ja pehmeä karvapeti. Olen aina niitä ihastellut, mutta ajatellut, että eivät nämä meidän aluskarvalliset koirat niissä suostu nukkumaan. Ja miten väärässä olinkaan!

Sumu ihastui Hildan petiin aivan valtavasti. Se nukkui siellä niin onnellisen näköisenä, että päätin tilata omille koirille kokeeksi omat pedit. Pystykorvan ja salukin kokoa.

Sillä lailla niille pedeille kutenkin kävi, että niitä piti vähän paikata, kun sekä laika että saluki innostuivat niitä tuunaamaan. Mutta Sumu nukkuu nyt tuollaisessa pedissä joka yö, vaikka on jo useamman vuoden nukkunut talvetkin ulkona kuistilla.

Sekä Dollylla että Sumulla oli juoksut nyt loppusyksystä. Sen jälkeen ne molemmat ovat olleet vallan mahdottoman läheisyydenkipeitä. Kainalossa koko ajan – yötä päivää.

Ja vielä muutama Erittäin Tärkeä Asia: Hiiden hirven Tähtisumun Hilla ja Aku kunnostautuivat käymällä kokeissa nyt loppusyksystä ja molemmilla komeilee tulokset jalostustietojärjestelmässä! Aivan huikeaa; Tähtisumun pentueesta on nyt 1 1/2 vuoden iässä käynyt kolme koira kokeessa!

Seuraavaksi jäämme odottamaan vesisateita; jos edes osa lumesta sulaisi pois, voisi sinne metsäänkin vielä päästä! 😇

Pystykorvat Posiolla ja jälkeläisnäytöt

Pystykorvatytöt Sumu ja Dolly pääsivät nyt Posiolle. Ja taas pelkästään Markon kanssa, koska allekirjoittaneella ei sitä lomaa ole. Pyysin Markoa kirjoittamaan viikon kulusta jälleen, niin ei tarvitse leikkiä rikkinäistä puhelinta, vaan saadaan asiat siten, kun ne tapahtuivat. Ja seuraavasti ne tapahtuivat:

”Kolmas ja tälle syksylle viimeinen kanalinnustusreissu pohjoiseen on suoritettu. Seuraavaksi odotellaan Sumun ja Dollyn ennustettujen juoksujen alkamista. Reissuun sisältyi onnistumisia ja epäonnistumisia, hyviä sekä huonoja ilmoja. Saavuttuamme Posiolle kahtena ensimmäisenä yönä satoi kovasti ja päivällä tuuli muistutti lähinnä syysmyrskyä, siis kerta kaikkisen ”hieno” aloitus reissuun ja telttailuun. Lintujen löytyminen aluksi oli erittäin vaikeaa. Löytömahdollisuuksista tai löydöistä on vaikea sanoa, kun en edes koiran haukkua olisi kuullut niille etäisyyksille mille Dolly hakureissunsa ulotti. Dollyn haku on kyllä reipasta, kulkee laukaten ja ulottuvuutta jopa 800m:n saakka, parhaana päivänä matkojakin tuli 34km. Välipäiviä ei pidetty, vaan yritin saada väliin kevyempiä ja lyhempiä päiviä, jotta hihnalenkkeilyyn ei olisi ollut tarvetta.

Poroja alueella oli todella paljon. Yksikin tuli Perä-Posion kohdalla vastaan pyykkiteline sarvissaan. Hirvisonnit ainakin kiima-aikaan hankaavat sarviaan mm. oksiin ja koristelevat sarviaaan näillä. Poroilla on juuri nyt meneillään rykimäaika ja hirvaat saattavat olla kiukkuisia, ainakin niistä on niin varoiteltu. Tiedä sitten minkälaisen vaikutuksen vastakkaisen sukupuolen edustajiin tekee porohirvas pyykkiteline sarvissaan mutta auton ratissa ilmestys ainakin oli ikimuistoinen, ja saattaapa mökin mummokin olla ihmeissään pöllitystä pyykkitelineestään.

Teeret olivat arkoja, eikä niistä pitkiä haukkuja juurikaan saatu. Useimmiten ne lymyilivät nuorissa tiheissä männiköissä parvissa, jonne haukulle pääseminen on haastavaa ellei mahdotonta. Viikon puolivälistä alkaen aamuisin oli jo hieman pakkasta ja soiden reunoille nousseet teeret olivatkin alkaneet jo kukertelemaan. Tällä reissulla Dolly todennäköisesti oppi yhdistämään tuon kukertelun haukkumiinsa lintuihin, ainakin niiden perässä keskiviikkoaamuna juostiin. Ensihaukkuja ja 200-300 metrin seuraamisen jälkeen saatiin myös uusintahaukkuja.

Samaisella suonlaidalla Dolly onnistui saamaan riekon kiinni. Tutkaa seuratessa Dolly oli reilussa 300 metrissä josta kuului kotkotusta ja yksi haukahdus. Aluksi luulin teeren lähteneen liikkeelle. Ihmetyksekseni koira ei kuitenkaan seurannut perässä, vaan jäi paikoilleen. Lähdin kohti tapahtumapaikkaa pieni epäilys mielessä mitä oli tapahtunut. Siellä Dolly olikin jo täydessä touhussa suu täynnä valkoisia höyheniä, oli aloittanut rintalihoista ja toisesta takajalasta. Nyljin loputkin linnusta ja annoin Dollylle, itseppähän oli sen metsästänyt ja siten sen ansainnut.

Dollyn saalis

Keskiviikko on hyvä päivä, näin olin jo sen suunnitellut. Sää oli poutainen, pieni tuulenvire ja iltapäivästä maa ei ollut enää jäässä, jolloin haukulle pääseminen olisi aamua helpompaa. Suuntasimme Sumun kanssa tuttuun ja hyväksi havaittuun maastoon. Maasto on kuin luonnon muovaama taideteos, pohjoispuolella vanhaa suojeltua aarnimetsää ja eteläosassa nuorta männikköä, suoalueita metsäsaarekkeineen joiden halki kiemurtelee kapeita kannasmaisia harjuja. Tuolla kävellessäni ja maisemia sekä koiran menoa katsellessa tuli mieleen, että jos ei olis suomenpystykorvaa ei olis mettiäkään. [Toim. huom. vs. Nummisuutarien Esko: ”Jos ei olis kenkiä ei olis jalkojakaan.”]

Heti autolta lähdettyämme männiköstä kuului ääniä karkkoavista linnuista. Sumu sai parven linnusta ensihaukun, joka tosin ei minuuttia tai kahta kauempaa kestänyt. Ensihaukustakin vielä 200 metrin seuraamisen jälkeen lyhyen uusintahaukun ja sen jälkeen vielä pari lyhyempää haukkusarjaa kuulin. Teeren jääminen koiran haukkua kuuntelemaan oli hankalaa, niin arkoja olivat tähän aikaan vuodesta. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, niinhän sitä sanotaan. Jatkoimme matkaa ja maasto muuttui avarammaksi, ajattelin että olisi mahdollisuus kauempaa ampua luotipiipulla kun lähelle ei kerta tunnu pääsevän. Sumu selkeästi sai virtaa edellisistä lintulöydöistään haki uutta lintua innolla. Tutkaa seuratessani näin Sumun karkkoavan määrätietoisesti kauemmas jo hyvää vauhtia. Olen aina ihmetellyt lintukoiran kykyä löytää lintu puusta ja sen aistien herkkyyttä, parhaimmillaan Sumu on suoraviivaisesti mennyt 760m:n päähän ja haukkunut lintua puuhun paikalle hiivittyäni. Tälläkin kertaa haukku alkoi varovaisen tasaisesti. Lähdin kävelemään heti perään harjujen polkuja pitkin, sillä matkaa oli vielä reilu 300 metriä välillämme. Viimeiset 150 metriä hiipien varovasti askeleiden paikkaa etsien. Näen Sumun suoaukon laidalla, tästä pystyisi luotipiipulla ampumaan, mikäli vain linnun näkisi. Haukku oli jo tiheää kiinteätä lintuhaukkua ja sen turvin olisi mahdollista siirtyä vieläkin lähemmäs. Tämä ei ollut teeri, koska oli haukkua jäänyt kuuntelemaan, niinpä päätin hiipiä vielä lähemmäs suon reunaa seuraten haulikkohollille. Risun päälle astuminen tällä hetkellä muistuttaa ääntä, jonka puun kaatuminen aiheuttaa, ainakin siltä se tuntuu, jos se sattuu vielä niin ettei haukku sitä peitä alleen. Haukulle päästyäni alan etsimään lintua puusta, hieman eri kulmasta kuin viimeksi. Suon reunassa on tiheitä kynttilän mallisia kuusia ja harvempia harmaa runkoisia kuusia pienessä rykelmässä, jota sumu haukkuu. Puiden lomasta paistava valo ei yhtään tee asiaa helpommaksi ja lopulta jostakin näistä puista harmaita puunrunkoja vasten näen harmaan koppelon lentävän tiehensä. Toisaalta oli hyvä, että se oli koppelo, jatkakoon sukuaan.

Aloin jo maani myyneenä kääntyä autolle päin, hämäräkin oli kohta tulossa. Aluetta jakaa ajoura, jonka pohjoispuolen kautta oli tarkoitus koukata auton suuntaa. Leveämpää ojan ylitystä väistäen siirryin kävelemään uralle, mistä Sumu minut huomasi juosten täyttä laukkaa ohi kohti uran päässä sijaitsevaa autoa, taisipa se jo autolla käydäkin. Tässä vaiheessa puhuin jo puhelimessa, valittaen ettei mistään tule mitään. Samalla juuri takavasemmalta kuusen latvasta ukkometso rysähtää lentoon. Jotenkin tämäkin sopi kuvaan täydellisesti. Eipä voi oikein Sumuakaan syyttää, oli minut nähdessään riemastunut ja kirmannut linnun ohi ja tuulikin oli myötäinen. Jäin paikoilleni miettimään seuraavaa siirtoa ja odottelin oliko se kuullut lentoonlähdön äänet. Aloin seuraamaan tutkaa, nyt oli tuulen suuntakin Sumulle suotuisa linnun löytöön. Hirven löytäminenhän koiralle ei ole kovin vaikeaa, se kun jättää jäljet maahan ja haisee voimakkaalle, jopa niin että sen märässä metsässä voi jopa itsekin haistaa. Linnulla on siivet ja se osaa kätkeytyä mestarillisesti puun kätköihin ja on sieltä karkkoava jopa kilometrien päähän. Tässä metsästyksen kuninkuuslajissa kertoimet ovat vahvasti linnun puolella. Sumu kuitenkin oli matkalla suuntaan johon lintu oli lentänyt. Tutkan näyttäessä 425m Sumu pysähtyi ja haukku raikasi. Äänestä jo kuuli, nyt oli haukussa iso lintu ja se kestää haukkua.

Haukku oli peittävää ja sinne oli mahdollista edetä alkumatka ripeästi maaston mukaisesti, väistellen soistumia, pahempia tiheikköjä, eikä liian aukeallekaan ole hyvä ajautua, ettei altistu puussa istuvan linnun ilmatiedustelulle. Haukku oli jo kestänyt useamman minuutin, kun suoraan haukulle on vaikea päästä, olin matkaa sinne tehnyt jo tovin. Vielä yhden soistuman kiertäen olin jo etäisyydellä josta oli pakko alkaa hiipimään. Hiipimistä ei ainakaan nopeuta puusta tippuneet kuivat oksat, kaatuneet puut ja suojaakin omalle liikkeelle olisi hyvä olla. Silti haukulle olisi hyvä mennä loppumatka mahdollisimman suoraan, puulta puulle edeten, sivuttaisliike viime metreillä paljastaa linnulle hiipijän. (Eipä ole muuten ihme, että monien sodissa kunnostautuneiden veteraaniemme harrastus tai silloin elämäntapa oli juurikin metsästys.) Sumulla on tapana merkata puussa istuva lintu haukkumalla puuta eri suunnasta, kuitenkin katsoen lintua koko ajan, tästä pystyy liki oksan tarkkuudella päättelemään missä lintu istuu. Haukun ollessa tiheätä, on lintu siinä mihin Sumun kuono osoittaa. Tällä kertaa se osoitti nuoren männyn puolen välin oksistoon. Mänty oli pienen jyrkänteen reunalla ja Sumu kävi välillä haukkumassa lintua notkon pohjalla, jolloin en sen silloista kuonon suuntaa nähnyt. Taas oltiin etäisyydellä, jotta voitaisiin haulipiippua käyttää. Koira näkyy, lintua vaan ei missään. Ihan kuin Sumukin olisi jo vähän hermostunut, katsoo minua, ja sitten puuta, ja haukkuu. Pakkohan sen on siinä olla, nyt silmä käteen! Tarkkaan kuin katsoo niin ihan kuin oksan alapuolella olisi pitkät metson pyrstösulat, pakko sen on tuossa olla. Tästä jos otan askeleenkin sivulle päin, varmasti paljastan itseni, ajattelin. Päätän ottaa tietoisen riskin ja ampua, onhan kaikki mennyt tähänkin asti todella mallikkaasti. Ristikko pyrstösulkien yläpuolelle ja laukaus. Mitään ei tapahdu, tämä ei voi olla todellista! Sumu jatkaa haukkua ja katsoo minua. Ihan kuin se olisi sanonut: ”S**tanan kierosilmä, tähtää alemmas!” [Toim. huom. vs. Tuntematon sotilas, alikersantti Lehto] Uutta paukkua piippuun ja uusi yritys, pakkohan sen ensimmäisenkin oli osua. Toisen laukauksen jälkeen lintu kierähtää oksaltaan vierien alarinteeseen. Aseen tyhjennettyäni (luotipiipussa oli vielä patruuna) juoksen paikalle, jossa Sumu ylpeänä seisoo maassa metson vieressä, välillä sitä möyhentäen, sen se oli todellakin ansainnut.

Sumulle siis saatiin tiputus, se olikin sille kuudes tälle syksylle. Dollylle saatiin ensimmäiset kaksi tiputusta heti kauden alkuun Ruotsissa ja kokeestakin saatiin tulos. Dolly on nuori ja erittäin lupaava ja olen päättänyt, että huonoon haukkuun en sille ammu, vaikka tilaisuuksia siihenkin on ollut. Puustalöytöjä Dollyn kanssa harjoitellaan ja niitäkin on jo tullut. Lintu kun on arka eikä anna merkkiä olemassaolostaan puussa, saattaa se vielä jäädä löytymättä. Perjantaina ennen lähtöä saatiin vielä kuulla komea metsohaukku ja puustalöytö yli 400 metristä Dollyn toimesta. Tiputus ei yllättäen onnistunutkaan mutta haukku oli komea ja pitkä juurikin tuolla em. alueella. Epäonnistumiset ovat olennainen osa tätä lajia mutta tämä syksy on ollut varsin onnistunut. Seuraavaksi odotellaan onnistumisia näyttelykehistä.”

-Marko

Olipa mukava saada taas kaikki kotiin reissun jälkeen; ilman pystykorvia meillä on hyvin hiljaista ja rauhallista. Jotakin puuttuu siis.

Hiiden hirven Tähtisumun Hilla (Hilipan Lone Star of Texas X Kilpisuon Loimu) kävi eilen ensimmäisessä kokeessaan ja haukkui sieltä tuloksen! Olen niin käsittämättömän iloinen asiasta – usein sieltä metsästä palataan ilman tulokseen oikeuttavia pisteitä monen monta kertaa varsinkin näin nuorena. Mutta Hillapa onkin varsin toimiva nuori neito, jolle ensimmäinen ukkometso ammuttiin jo reilu vuosi takaperin viiden kuukauden iässä. Hilla on käynyt näyttelyissä ja terveystarkeissakin ja kaikki tulokset ovat erinomaisia.

Koirien jalostuksessa jälkeläisnäytöt ovat sillä tavalla tärkeitä, että niiden perusteella voi kasvattaja nähdä niin sanotusti kättensä työn tuloksen (tai ehkä sille olisi parempikin termi, mutta se ei nyt tule mieleen). Olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki pentujen omistajat näin tekisivät, mutta näillä on suuri merkitys kasvatustyölle, jos kulloisenkin yhdistelmän takana on ollut joku ajatus. Toki jos pentuja on tehty vain siksi, että saadaan pentuja, ei näytöillä ole mitään merkitystä.

Sumu ja Dolly siis palasivat reissusta kotiin perjantaina odottelemaan juoksujen alkamista. Kauaa ei tarvinnut odotella, sillä Dolly aloitti juoksunsa tänään sunnuntaina. Melkoisen hyvä ajoitus, etten sanoisi.

Yleisesti terveydestä, Hildan MyDog DNA-tulos ja Sumun äiti

Laajempi geenipooli tarkoittaa yksinkertaisesti vähäisempää sairastavuutta.

Tämän jutun artikkelikuva on yhdestä suomenpystykorvarodun kantakoirasta, Halli of Tampiosta, joka oli luonnonkantaa Hyrynsalmelta.

Näemme Hiiden hirven Taivaannaulan Hildan -joka on sijoituksessa -ensi kuussa, joten tuoretta kuvaa Hildasta en tähän hätään saa, mutta julkaisen silti Hildan MyDogDNA -tuloksen, joka saatiin jo jokin aika sitten.

Meillä oli ajatuksena, että Taivaannaulan pentueen geneettinen sukusiitos voisi olla matalampi, kuin pystykorvilla keskimäärin ja olihan se. Ei tosin niin paljon, kuin olin uskaltanut toivoa. Eli todennäköisesti millään yhdistelmällä ei saada laajempaa geenipoolia, kun kyseessä on puhdasrotuinen suomenpystykorva.

Laajempi geenipooli tarkoittaa yksinkertaisesti vähäisempää sairastavuutta. Suomenpystykorvaa on jalostettu 1800-luvun lopulta saakka, tarkemmin 1892 vuodesta alkaen. (Halli of Tampio oli yksi alkuaikojen jalostukseen vaikuttaneista koirista.)

1920 -luvun loppupuolelle saakka rotuun otettiin koiria luonnonkannasta, eli niiden sukutaulut olivat tuntemattomat. Ne saattoivat olla väritykseltään poikkeavia, mutta niillä oli metsästysominaisuuksia, joita ei haluttu jättää pois rodusta. Iso osa rotukirjoihin merkityistä koirista oli muutoinkin taustaltaan tuntemattomia ja koirien ulkonäöllinen poikkeavuus oli suuri. Miten toivoisinkaan, että tuolloin olisi ollut mahdollista geenitestata koirat ja verrata tuloksia nykypäivään.

Olemme menettäneet paljon geenivariaatioita, kun rotukirjat on suljettu. Tämä ei tarkoita, ettenkö arvostaisi äärettömän paljon rodun eteen tehtyä työtä, koirien metsästysominaisuuksien kehittämistä ja kaikkea sitä, mitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Meillä on käsissämme todellinen kansallisaarre, siitä ei ole epäilystäkään. Kiitos siitä kuuluu näille ihmisille, jotka ottivat rodun jalostamisen elämäntehtäväkseen.

Mutta rotua on nyt jalostettu suljetuin rotukirjoin 100 vuotta. Se on aika, jonka jälkeen asiat alkavat viimeistään menemään alamäkeen. Geenipooliin olisi hyvä saada lisäystä nyt, ennen kuin kaikki rodun yksilöt ovat sairaita.

Lunnikoira on tästä hyvä esimerkki. Olen seurannut rotua jokusen vuoden – Norjassa on aloitettu projekti lunnikoirien terveyden ja geenipoolin edistämiseksi risteyttämällä rotuun hallitusti toisia rotuja ja Norjan lunnikoirayhdistys on äänestänyt rotukirjojen avaamisen puolesta syksyllä -22. Tämä tarkoittaa, että risteytysprojektin koirat voidaan ottaa rotuun, mikäli ne täyttävät tietyt kriteerit ja niitä voidaan käyttää – ja toivottavasti käytetään! – jalotukseen ja sen avulla saada geenipoolia laajemmaksi.

Suomenpystykorvan kohdalla kukaan ei tietenkään halua hukata hankittuja metsästysominaisuuksia. Mutta kannattaa katsoa terveystilastoja – tällä hetkellä silmäsairauksia putkahtelee siellä täällä. Allergioita on tullut rotuun ja se on viheliäinen vaiva koiralla. Harvemmin sen kanssa pystyy elämään. Polviongelmat ja epilepsia on saatu vähenemään, mutta muuta on tullut tilalle.

Kaikken ikävintä on, kun sairaus todetaan jalostukseen käytön jälkeen. Jos esimerkiksi silmäsairaus todetaan koiralla seitsemän vuoden iässä, se ei ole niinkään perinnöllinen, kuin kolmen-neljän vuoden iässä todettu. Nämä asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia, kuin ne paperilla näyttävät.

Siispä, tutkia kannattaa aina. Seuraavalla sukupolvella on riskit tiedossa ja silloin kannattaa käyttää kumppania, joilla kyseessä olevaa riskiä ei ole sukutaulussa tai se on ainakin hyvin pieni. Eli sairauksien pelossa ei kannata jättää tutkimatta!

Yhdistelmää huolellisesti suunnittelemalla voidaan pienentää sairauksien riskejä koko populaatiossa sekä juuri siinä tulevassa yhdistelmässä – mutta se edellyttää tietoa suvuista. Valitettavasti sitä tietoa ei ole saatavilla kuin yksittäisistä koirista, jos niistäkään.

Kasvattajilta toivoisin avoimuutta. Ihan jokaisen yksityiskohdan suhteen. Mikään suku ei ole ongelmaton. Mikään yhdistelmä ei ole riskitön. On tietämättömyyttä väittää sellaista. Kasvattaessa mitä vaan odottamatonta voi tulla vastaan ja siitä tulee kantaa vastuu myös. Tässä tulee tietysti koiran ikä ottaa huomioon, eli mitä vaan ei kasvattajakaan voi korvata – pentu- ja nuoruusiässä esiintulleet ongelmat voidaan nähdä perinnöllisiksi, mutta aikuisena tai vanhempana näin ei voida enää ajatella kaikista sairauksista.

Jos pentueessa ilmenee jokin perinnöllinen, terveydellinen ongelma, on koiran kasvattajan velvollisuus informoida silloin kaikki pentueesta koiran omistavat, että tällainen asia tuli esille. On tärkeää, että tieto tavoittaa kaikki ja sitä tietoa käytetään mahdollisten yhdistelmien suunnittelussa.

Sitten Hildan geenitestiin. Testi otettiin Hildan ollessa vielä täällä synnyinkodissa sen jälkeen, kun Hilda oli rekisteröity.

hilda_mydogdna Lataa

Lyhyesti: Hildalla on 1% laajempi geeniperimä kuin emällään, sillä ei ole tällä testillä todettuja sairauksia, se on väriltään fawn ja tiputtaa turkkinsa kausittain. Tyytyväisiä olemme tietysti. Hilda vaikuttaa Anniinan kertoman mukaan varsin vallattomalta ja tervepäiseltä koiralta. Pian saamme nähdä Hildaa ihan parin päivän ajan!

Kaipaisin todella tuohon testiin kaikkien rotujen geneettisen variaation, jotta voisi nähdä paremmin, mihin mikäkin rotu ja yksilö sijoittuu. Mutta sitä ei ainakaan vielä ole palautettu firman myynnin jälkeen. (Laitoin muuten palautetta MyDogDNA:lle suomenpystykorvan esittelyn kuvasta, jossa esiintyy aivan toinen koira kuin suomenpystykorva.)

Sitten Sumun emään. Sumun emähän on käyttövalio linnunhaukkukokeessa. Ja kaunisrakenteinen koira. Ja olihan se kaunis muutenkin – pyysin Osmolta, Sumun kasvattajalta kuvan nyt jo edesmenneestä koirasta. Tästä kuvasta näkee, mistä Sumun häntä on peritty!

Sumun emälinjassa on hirvenhaukkujan verta, sieltä löytyy mm. hirviherroja – ja niin haukkui hirveä Sumun emäkin. Joskus linnunhaukkukokeessa se saattoi löytää hirven sen linnun asemesta ja siitä seurauksena tietenkin sulkeminen kokeesta.

Kinko Rosa on jättänyt hyviä koiria neljän pentueen verran ja toivomme saman perinnön jatkuvan Sumunkin jälkeläisissä. Sumulle ei tosin ole enää tulossa lisää jälkeläisiä, mutta toivottavasti saamme jatkaa sukua Dollylla ja muitakin Sumun pentuja käytettäisiin jalostukseen.

On muistettava, että sen jalostukseen käytettävän koiran ei tarvitse olla täydellinen kaikilta osin – sellaista ei ole olemassakaan – mutta sen tulisi olla keskivertoa parempi ominaisuuksiltaan. Jokaisessa yksilössä on jotakin ”parannettavaa”, mutta jos edes ne metsästysominaisuudet olisivat kunnossa, se on jo melkein enemmän kuin riittävästi. Nämä voi näyttää käyttökokeessa. Tietysti omasta kokemuksesta voi kertoa, että kaikki eivät pyydä kuin omistajilleen. Pystykorva kiintyy isäntäänsä ja on ”uhrautuvan uskollinen” kuten Hugo Richard Sandberg on kirjoittanut 1890 – selittäneekö tuo lause sen?

Rotumääritelmän mukainen ulkonäkö riittää ja se todetaan siellä näyttelyissä. Hammaspuutokset tulee huomioida, kahta harvahammasta ei tule yhdistää – muutoin saa alkaa syöttää niille soseita. Tämä liittyy myös leuan vahvuuteen.

Valkoista tulee jos on tullakseen, sitä ei rodusta tämän sadan vuoden aikana ole saatu kitkettyä pois, vaikka yritetty on. Joku sanoi, että valkoinen tulee kuin lottopalloa pyörittäisi: jonnekin. Sitten taas kaksi valkorintaista voi saada 0 valkorintaista jälkeläistä. Valkoinenhan on sikäli ongelmallinen, että se on pigmentin puutos. Siitä voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta ehkä joku toinen kerta siitä aiheesta.

Parin olisi hyvä täydentää toisiaan; eli jos toisella on puutteita jossain ominaisuudessa, sen toisen tulisi olla siinä keskivertoa parempi. Ja niitä sairauksia ei tulisi jatkaa: tietenkään sairasta koiraa ei käytetä jalostukseen ja jos pentueessa on sairas, niin sen sisaria hyvin harkiten oikean suvun kanssa.

Miten voimme vaikuttaa pystykorvien geenipoolin laajentamiseen? En osaa tähän vastata näillä käytettävissä olevilla keinoilla. Sukusiitoksen alhaisuus ei tee geenipoolista yhtään laajempaa, koska uusia geenejä ei tule mistään. Voimme koettaa käyttää näitä ulkomaan koiria, mutta täältähän nekin ovat lähtöisin. Niillä saattaa kuitenkin olla takanaan vähemmän tiukkaa sukusiitosta lähisukupolvissa, kuin näillä meidän koirilla.

Populaatiota laajasti käyttämällä voimme koettaa pitää sairauksia aisoissa. Se edellyttää sitä, että käytössä on sitä materiaalia. Kasvattajia tulisi olla reilusti. Kasvattaminen tulisikin nähdä laajempana kokonaisuutena kuin sen yhden pentueen kasvattamisena. Pitää kysyä: Mitä saan aikaan tällä pentueella koko populaatiolle?

Vettä sataa ja marraskuu lähestyy, mutta viimeiseksi pari syksyistä kuvaa meidän ihanista tytöistä. Metsällä ovat nytkin.

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa