Suomenpystykorva – Sivu 3

Epämääräistä jorinaa aiheesta ja sen ulkopuolelta – lyhyesti

Dolly on melko rasittava pentu. Ja se oli kauniisti sanottu.

Sumu hoitaa Dollya edelleen. Ja Dolly on nyt 7 kuukautta. Vahtii, että pentu ei joudu pulaan ja komentaa muita, jos ne komentavat Dollya. Vain Sumu saa komentaa Dollya. Ja pitää puhtaana. Ja pentu on edelleen varsin pentu; ei tarvitse emon paljon ärähtää, kun pieni on selällään maassa.

Mielenkiinnolla seuraan, kauanko tämä asetelma jatkuu. Ajattelin, että jomman kumman juoksuihin se olisi voinut loppua, mutta ei loppunut. Ruokakuppia voi pennun kanssa vaihtaa aivan hyvin, mutta muilla ei ole sen lähelle mitään asiaa. Tai ainakaan ennen kuin tarvittava määrä ruokaa on syöty.

Dollykin on alkanut sanoa emälleen toisinaan vähän tomerammin. Ja emä ei siinä tilanteessa vastaa ollenkaan murinaan- katsoo vain jälkikasvuaan ja nuolaisee sitä. Koiran kieli ei ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin uskoisi.

Dolly on alkanut vartioida tiluksia. Tässä yksi päivä itse ollessani sairaana ja puolison uhrautuessa lenkille koirien kanssa jäi Dolly kotiin. Sen verran meillä lenkkeillään, että saa välillä pienin jäädä matkasta. Tuossa alapolulla kulki porukkaa ja Dollylle tuli kamala hätä vartioida pihaa. Se meni vähän tolaltaan, kun piti aivan yksin niin kovasti huolehtia koko perheen turvallisuudesta.

Tällä viikkolla pentu kävi hierojalla saluki Leian kanssa. Antoi hieroa ja lopuksi nukahti siihen käsittelyyn. Aivan mahtava tapaus tuo Dolly. Valtavan luottavainen pentu. Ei sillä toki seitsemän kuukauden ikäisenä mitään lihaskireyksiä ole, mutta hyvä on totutella, niin on kaikenlainen käsittely vieraiden tekemänä sitten aikuisena helpompaa.

Dollylla alkaa tammikuussa junnukurssi tuossa paikallisessa koirakoulussa. Se on hurjan hauskaa hommaa, en oikein malttaisi odottaa. Nyt olisi tavoitteena myös agilitykepit ja esteet saada sujuviksi – pikku hiljaa. Putki olisi hyvä saada myös tutuksi – jossain vaiheessa. Taidan hankkia sellaisenkin pian. Ihan vain omaksi iloksi, jotain pientä aktiviteettia. Mutta sateessa ei niin millään viitsisi tuolla ulkona harjoitella, oma mukavuudenhalu vie kyllä voiton…siksi aion kokeilla noseworkia kotioloissa etäkoulutuksena. Varmaan Dollykin pääsee kokeilemaan.

Dolly on melko rasittava pentu. Ja se oli kauniisti sanottu. Ei ole tullut emäänsä, joka ei koskaan ole rikkonut yhtä ainoaa esinettä. Dolly nousee pöydille ja ottaa sieltä mm. lehtiä, tärkeitä papereita, johtoja ja mihin esineeseen vaan ylettää. Sitten se silppuaa ne. Sitä ei voi hetkeksikään laskea silmistään. Jos itse käy kaupassa tai heittää lapsia kouluun, laitan sen ulos. Siellä se ei saa niin pahaa tuhoa aikaan.

Pentu leikkii paljon. Emänsä kanssa, salukin kanssa. Laikat eivät halua olla missään tekemisissä sen kanssa, liiaksi energiaa. Onneksi on kavereita, tiedä mihin sen kanssa joutuisi, jos olisi ainoa koira.

Dollyn kanssa raahauduttiin näyttelytreeneihin tässä eräänä iltana. Saatiin vähän videotodistettakin asiasta, vaikka parhaat palat jäivät kuvaamatta. Nimittäin se, kun Dolly menen tullen treeniä ryömi kyljellään tekonurmella eteenpäin – oli kai kovasti mukavan tuntuinen alusta. Oli Dollyn ensimmäinen kerta tuossa hallissa. Onneksi meillä on vielä aikaa harjoitella, pentuluokassa ne saavat olla pentuja. Dollylla on ainakin tällä hetkellä tapana ravistaa pian juoksun alettua tai palatessa ”tuomarin” luo; näissä molemmissa videoissa tulee se esille. Olen tätä pohtinut kouluttajien kanssa, syy saattaa varsin yksinkertainen: karvat menevät aivan väärin tuon näyttelyhihnan kanssa ja siksi pitää ravistaa.

Toisessa videopätkässä Dolly on jo kolmatta kertaa ”kopeloitavana” ja se jo tuossa näyttääkin, että alkaisi riittää neidin mielestä. Mutta hyvin suostuu vielä palaamaan pyydettäessä. Vaikkei siitä koskaan mitään näyttelytähteä tulisikaan, on tämä valtavan hyvää treeniä pienelle päälle – erilaisia koiria ja niiden kanssa pitää vielä pystyä juoksemaankin ja tietysti tuo”kopeloitavana” oleminen.

Hampaiden hoitoa pitää alkaa harjoittelemaan ultraäänilaitteella. Olen aivan kokonaan kaiken muun tohinan vuoksi unohtanut sen. Ja tämä ei koske vain Dollya vaan kaikkia koiria. Ei niistä kukaan kamalan ilahtunut ole hammaskäsittelystä, mutta parempi ne on hoitaa kuin jättää hoitamatta. Ultralla saa vähän pidemmän hammaslääkärin hoitovälin, jos koiralla kertyy runsaasti hammaskiveä. Sitä pitäisi vaan muistaa käyttää säännöllisesti. 🙈 Hammasharja on ehkä varmempi, jos sen opettaisi iltarutiiniksi.

Jessus tätä ripulia! sekä Posion reissusta

Dolly syö pikkulintuja, hyvin epämääräisen näköisiä paakkuja ja palluroita maasta, maistelee multaa sisäkasvien ruukuista, maistelee niitä kasveja, sieppailee lenkillä mitä milloinkin suuhunsa ja ajaa omistajansa hulluuden partaalle saadessaan kerta toisensa jälkeen kyseisten aktiviteettien vuoksi ripulin.On mennyt vaikka kuinka monet kuurit ripulilääkkeitä ja koko ajan maitohappobakteeria. Ja aina vaan sen tapaa maiskuttelemassa jotakin uutta. Hiiret ja talitintit eivät varmastikaan ole hyväksi vatsalle. Ehkäpä se vaistomaisesti hoitaa suolistobakteerikantansa kuntoon tällä tavoin.

Dolly -parka on joutunut nyt olemaan ihan vaan kotona pihalla ja hihnalenkeillä Posion reissuun saakka juoksun vuoksi. Näyttelytreeneissä ollaan käyty pari kertaa, ihan hyvin on sujunut puolivuotiaaksi muuten, mutta toiset koirat kiinnostavat vähän liikaa; se haluaisi tavata kaikki ja siinäpä meillä onkin sitten oppimista. Olen todella iloinen siitä, että se ei väistä kosketusta eikä mittatikkua. Juokseminen sujuu miten kuten, sillä lailla kun puolivuotiaan voi olettaa juoksevankin. Vähän suoraan ja vähän vinoon. Eiköhän se siitä iän kanssa ala sujua.

Hilja, Olga, Leia, Dolly ja Sumu – hihnalenkillä.

Posiolla. Hmm. Mistäpä aloittaa. Aloitetaan vaikka siitä sateesta. Siellä satoi. Koko reissun ajan alusta loppuun. Aamen. Oltiin teltalla. Hyvä teltta ja hyvä kamiina. Ei se ollut ongelma. Vaan se ripuli, Dollylla, taas. Ensimmäisenä päivänä metsäreissun jälkeen se alkoi. Koirat joutuivat nukkumaan pienen kokeilun jälkeen autossa ensimmäisen yön, sillä Dollylla oli vähän liikaa vauhtia teltassa. Sumu olisi voinut siellä varmaan nukkuakin, kun olisi oma peti sinne laitettu. Vaan ei Dolly, se oli jo menossa ulos teltan liepeen alta. Eikä osannut varoa yhtään sitä kamiinaa.

Jos on ripuli ja joutuu nukkumaan autossa, se ei kuulosta olevan eikä ole hyvä vaihtoehto. Ellei omistaja nuku autossa sen ripuloivan kanssa. Jouduttiin toiseksi yöksi tekemään luova ratkaisu ja siirtämään leiri eräkämpälle. Siellä kuulee ja pystyy reagoimaan heti siihen, että toisen pitää päästä ulos. Laskeskeltiin, että marraskuun vesi-/räntäsateessa sinne tuskin on tunkua.

Ensimmäisenä päivänä siis satoi vettä. Maastot eivät olleet tuttuja ja yrityksistä huolimatta ei ehditty perille edellisenä iltana ennen pimeää. Oli täysi mysteeri, minkälainen metsä sieltä valoisan tultua paljastuikaan. Laskettiin molemmat pystykorvat samaan aikaan maastoon, ajatus oli, että tuskin niitä lintuja siitä maastosta tulee löytymään ja näinhän se oli. Ei linnun lintua. Mutta korppi oli. Ja hirvet. Korppi raakkui muutaman sadan metrin päässä ja Sumu pysähtyi kuuntelemaan. Ei sitä korppia, mutta jotakin muuta. Korpit ovat sellaisia juorukelloja. Siitä Sumu lähti sitten matkaan. Ensimmäinen haukahdus kuului reilusta 400 metristä ja siitä sitten kiinteä haukku reilussa 500 metrissä. Sinne päin lähdettin, mutta ei ehditty haukulle ennen karkkoa. Tuoreita hirven jälkiä seuraten päästiin haukkupaikalle, jossa useammat hirven jäljet, yhdet vasan. Eihän sellainen porukka mitään jää kuuntelemaan.

Hyvä asia oli, että Dolly ei mennyt haukulle saakka – palasi meidän luo ja otin sen hetkeksi kiinni. Ehkä se mietti, että liian monta ja liian villejä. Parempi näin.

Toinen päivä. Hmm. Tihutti. Mutta oli kuitenkin parempi ilma kuin ensimmäisenä päivänä. Ne valoisat tunnit, jotka ensimmäisenä päivänä säästettiin laskemalla molemmat koirat yhtä aikaa ulos, käytettiin maastotiedusteluun. Löydettiin lopuille päiville hyvät maastot. Eli aamusta heti aarnimetsään. Dolly oli vuorossa ensimmäisenä. Dollyllä oli alkuun löytö; sieltä kuului kirskuttelua koiran haukulle, mutta se haukku ei kauaa kestänyt, kun karkko kävi. Puustalöytö. Hienoa Dolly! 🤗 Seurasi pari sataa metriä, palasi vielä uudestaan etsimään. Sitten ei muuta, mutta autolle palatessa yhteistuumin karkotettiin naarasteeri, sitä Dolly seurasi 150 metriä, mutta sekin lintu lensi suon yli. Kyllä se suon yli lintua seurasi, mutta ei uusintalöytöä. Saa vielä kasvaa, on toisen päivän päätelmä.

Sumun vuoro. Vaaralle suunnattiin. Hyvää vanhaa metsää, mutta vaaran laella isot hakkuut ja taimikko. Sinne se suuntasi. Osasin ennustaa seuraavan: hirvet sieltä löytyivät ja niiden perässä iloista menoa useita satoja metrejä. Oikeasti tarkoitan sitä iloista menoa ihan konkreettisesti; ensin alkoi haukku (Sumu löysi hirven/hirvet) ja sitten sellainen ji-haa -tyylinen huudahdus, jollaisia cowboyt päästelevät ja sen perään varsin ripeää laukkaa. Vaan eivät nämä pohjoisen hirvet ole oikein haukkuun jäävää sorttia. Hukka lopulta tuli.

Hirvien jälkeen käännyttiin jo takaisin päin, kun koppelo nousi Sumun löydöstä puuhun. Ihan lähelle. Se ei olisi kauaa siinä haukkua kestänyt, katseli jo uutta maisemaa lähtötelineissä, joten muutaman minuutin haukkuun Sumulle pudotus.

Mahdottoman ylpeä olen näiden kahden yhteistyöstä.

Sumulla oli juoksu syys-lokakuun vaihteessa. Nartun kanssa on aina muistettava, että juoksu vaikuttaa niiden työskentelyyn. Toisilla koirilla se näkyy jo ennen juoksun alkua ja toisilla – varmasti lähes kaikilla – juoksun jälkeen. Tämä on koirilla täysin normaalia, se ei ole mikään vika vaan osa niiden hormonikiertoa.

Vinttikoiraharrastuksen myötä olen oppinut laskemaan 100 päivää juoksun alusta, sinne saakka kestää hormonitoiminnan tasaantuminen. Usein nartut ovat haluttomia, masentuneita tai omissa oloissaan. Toisilla auttaa se, että niitä viedään kisamaan, juoksemaan kavereiden kanssa ja aktivoidaan runsaasti. Se saattaa helpottaa oireita. Toiset taas eivät sinä aikana siedä toisia koiria eikä niitä näin ollen ole järkevää silloin minnekään sosiaaliseen tilanteeseen viedä. Silloin voi koiraa aktivoida muilla tavoilla. Jokainen oppii tuntemaan oman koiransa ja sen reagoimisen juoksun jälkeiseen aikaan.

Sumu on valeraskaana vähän haluton ja vaisumpi kuin normaalisti. Mutta kyllä se silti riistan löytää ja sitä haukkuu. Siksi se on hyvä palkita haukusta tänä aikana erityisesti, jotta mieliala vähän piristyisi.

Valeraskausoireet eivät ole siis epänormaalia vaan osa nartun elämää. Toki jos maitoa alkaa virtanaan valua sille kannattaa käydä hakemassa kuuri Galastopia, mutta muutoin oloa ei lääkityksellä voi oikein helpottaa.

https://omaelainklinikka.fi/koiran-valeraskaus/

Kolmas yö vietettiin teltassa ja koirat autossa. Tältä erää ripuli ohi. Säätiedotukset muuttuvat koko ajan; poutasää muuttuikin jäätäväksi tihkuksi. Ei se mitään; aina ei voi auringonpaisteessa kulkea.

Itsellä kolmas päivä kului tietokoneen äärellä (onneksi joku fiksu on keksinyt mokkulan😁) jalostusneuvojakoulutukseen osallistuen. Enpä ole ennen Posion korvessa mihinkään koulutukseen osallistunutkaan. Mieli olisi metsään tehnyt, mutta täytyy nämäkin käydä…ensimmäisen viikonlopun kävin vuonna 2019 Kuopiossa, jonne piti ihan vaivautua fyysisesti paikalle. Jos siitä koronasta jotain hyvää on seurannut niin tämä; eipä ennen olisi ollut mahdollista lähteä reissuun ja osallistua koulutukseen samaan aikaan.

Seuraavaksi kuvagalleriapari jalostusneuvojakoulutuksista kahden vuoden välein.

Kolmantena päivänä Sumu irti ensimmäiseksi ja tuloksena oli, että Tapio oli taas Sumulle ja Markolle suosiollinen. Ei oikein ole sanoja; vain kiitollinen hienosti toimivasta koirasta.

Dollylla oli parvi; useita puustalöytöjä, hienoja seuraamisia (paras seuraaminen 400m!), pentu työskenteli tunnin parven parissa. Vaan ei yksikään jäänyt kuuntelemaan haukkua, parin haukahduksen jälkeen lensivät mokomat pois. Kyllä se Dollynkin onni vielä kääntyy, upeita töitä ja sitkeyttä se on näyttänyt.

Sumun kanssa on aina ollut helppo matkustaa. Nytkin se on ollut varsin harmiton kaveri reissussa, joka on vaatimustasoltaan tietysti toista, kuin mökissä oleminen. Sen kanssa oli iltapäivällä helppo kuunnella koulutusta, vähän toista oli aamupäivä Dollyn kanssa: ”Piip-piip-piip” – ilman taukoja. Kun se vähän rauhottui ja itse joutui asentoa vaihtamaan alkoi piippaus alusta. Eiköhän Dollykin vielä opi olemaan reissussa rauhallisena.

Maastoista. Teemme näitä reissuja koirankoulutusmielessä. On aivan huikeaa laskea koira irti aina uuteen maastoon, se kehittää hakua. Samassa tutussa maastossa juoksutettava koira usein hakee hyvin, mutta uuteen maastoon joutuessaan se ei sitten välttämättä toimikaan.

Onhan tässä toki se, että ei itsekään uudessa paikassa tiedä, minne mennä. Mutta kaikenlaisia paikkoja on hyvä käydä katsomassa tulevaisuudenkin varalle…

Tähtisumun pentue 6kk!

He ovat päässeet kunnioitettavaan 6kk:n ikään; natiaiset. 🐕 Kaikki ovat harjoitelleet tulevaa ammattiaan varten jo; metsässä on samoiltu omistajan kanssa, kaikki ovat esittäneet kiinnostuksensa linnulle (sekä muuhun riistaan) ja kahdelle on saatu saalistakin!

Pieni esittely kaikista pennuista, pojat ensin:

Elvis on näyttänyt varsin taitavaa pystykorvamaista toimintaa metsällä löytämällä ja haukkumalla lintuja. Elvis on myös tavannut eläinlääkäriä muutamaan otteeseen syötyään erilaisia sopimattomia asioita – ei tule Elviksen kanssa aika pitkäksi! Elvis on myös ehtinyt hankkia faneja toreilla ja turuilla kulkiessaan, eikä aiheetta.

Pökö on kaupunkilaisena ehtinyt jo nähdä monenmoista; tottunut erilaisiin tapahtumiin ja kulkuneuvoihin ja hurmannut väkeä kaduilla kulkiessaan. En lainkaan ihmettele, sillä Pökö on hurjan komea nuori pystykorvanalku. Pökö on myös harjoitellut ahkerasti linnunpyyntiä.

Aku on kunnostautunut metsässä siihen malliin, että ensimmäinen lintupudotus tuli nuorelle miehelle kauden alkajaisiksi! Akulle voisi myös tässä heti kättelyssä myöntää sertifikaatin jos toisenkin; sen verran komea koira on kyseessä.

Sukka on käynyt paljon metsällä, osoittanut kiinnostuksensa riistaan ja harjoitellut erilaisia asioita – kuten veneilyä ja ostosten tekoa – tulevaa elämää varten. Sukkaa on toivottu maskotiksi eläinlääkäriasemalle – enpä yhtään ihmettele miksi – ja hän on käynyt mm. Metsoleirillä esittäytymässä.

Hilla KP ja ROP Kotkan pentunäyttelyssä. Kuva: Pekka Koivurova

Hilla on paitsi kaunis, kuten kuvasta saattaa päätellä ja näyttelyssä on todettu, myös varsin taitava pieni tyttö; Hillan haukkuun on pudotettu metso! Aika mahtava alku uralle, etten sanoisi! Luulenpa että tästä neidosta kuullaan vielä.

Dolly Sodankylässä Kittisen varrella 7.10.2021 Kuva: Marko Åkerlund

Ja sitten on meidän Dolly. Dolly on esittänyt niin vakuuttavia lintutöitä, ettei sen metsästysominaisuuksien suhteen ole jäänyt epäilyn sijaa. Tätä puheliasta tyttöä en kyllä mistään hinnasta pois vaihtaisi – nämä meidän molemmat pystykorvat ovat sellaisia persoonallisuuksia, että niiden seurassa voisi helposti viettää kaiken aikansa. Sorry vaan perhe.

Sellaiset muruset; en voisi niistä yhtään ylpeämpi olla. On ihana seurata niiden elämää ja kuulla kuulumisia!

Pieniä pentuja ne ovat vielä ja siten niitä kuuluu kohdellakin. Dolly on ainakin aivan vauva vielä; se nauttii kotona edelleen olostaan ainokaisena eikä omaa ainuttakaan aikuismaista tapaa käyttäytyä.

Sallan reissulta; tällaisen koiraryhmän kanssa sitä sitten oltiin liikenteessä. Kovin älykästä kuvaa he eivät itsestään anna…vasemmalta Hilja, Dolly, Olga ja Sumu.

Salla, Naruska-Tuntsa 2021

”And the sun
took a step
back, the
leaves lulled
themselves to
sleep and
Autumn was
awakened.”
By Raquel Franco

Hieno reissu taas pohjoiseen. Otimme mukaan neljä koiraa, mikä vaikutti tietysti siihen, minne pystyimme koiramme laskemaan irti; takaisin autolle oli päästävä muutaman tunnin jälkeen, koska siellä olivat malttamattomana seuraavat koirat irtilaskua odotellen. Tämä myös lisäsi tarvittavien maastojen määrää, joka on aika ongelmallista muutoinkin ruuhkaisessa paikassa. Seuraavana vuonna jää ainakin yksi koirista kotiin, sitä ei enää kannata metsään viedä. Vanhempi laikoista on nyt metsäreissunsa tehnyt; nuoremmasta ei vielä tiedä, miten selkävaivansa kanssa selviää, se jää nähtäväksi. Nyt ei oikein selvinnyt, taisi olla enemmän lepo- kuin metsästyspäiviä sillä.

Pystykorvien reissuhan tämä oli ja ne olivat ensisijalla. Oli tarkoitus laittaa vähän ylös, miten ne meidän päivät oikein sujuivat ja kirjoittaa sitten tänne kaikki se, mutta eipä tullut laitettua. Että ulkomuistin mukaan sitten mennään.

Ensimmäisenä päivänä laskettiin Sumu irti paikassa, jossa sille on saatu pudotuksia jo kahtena edellisenä vuonna. Ja niinhän sillä oli linnut haukussa jo puolen tunnin jälkeen, mutta siihen ei Marko vielä saanut saalista pudotettua. Uusi haukku kohta, ja erinäisten jännittävien käänteiden jälkeen pudotus. Marko meni kehumaan koiraa ja alkoi jo suolistamaan lintua, kun Sumu alkoi haukkua taas, nyt viereiseen puuhun. Epäuskoinen koira vilkaisi väliin isäntää ja jatkoi haukkumista. Siellä oli toinen lintu. Olihan sekin koiran haukkuun pudotettava, mutta erikoinen sattuma. Liekö mennyt pamauksesta sen verran shokkiin, ettei kyennyt lentämään pois.

Dollyn ensimmäinen päivä meni mustikoita syödessä ja maastoa ihmetellessä. Meidän matkalle ei osunut yhtään lintua.

Epätarkka kuva, mutta siinä hän on; rakas Sumu 3v.

Seuraavina päivinä Dollylle monia löytöjä ja seuraamisia, Sumulle haukkuja, mutta täytyy tunnustaa, että emäntä ei ole laisinkaan yhtä taitava kuin koira. Vaikka miten koetin siellä maastossa konttailla, niin 90 metriin pääsin. Linnut olivat kovin arkoja, vaikka koiran haukussa pysyivätkin. Lisäksi kaikki haukut, joille pääsin, olivat sellaiseen kynttiläkuuseen, jonne en oksien sisälle nähnyt. Mutta saalis ei ole itselle pääasia, vaan se, että koira pääsee tekemään sitä, mitä varten se on olemassa. Ja hyvin tekeekin, etsii, löytää, haukkuu, ottaa uusintahaukut ja seuraa. Ja eipä se Markokaan aina sinne haukuille päässyt.

Maastoissa oli ruuhkaa, tämä tietysti osittain omien olosuhteiden pakosta, kun ei raaski niitä muita koiria kotiin jättää. Sumusta näkee heti, että siellä on muitakin. Silloin ei hae. Kamalin kokemus oli ”riekkopaikassa”, jossa haulikko pamahteli pahimmillaan kymmenien metrien päässä, en ihmettele, että koira ei hakenut. Riekot se sitten kävi etsimässä ja nostamassa lentoon; voi kunpa olisi sen riekko-seuraamisen saanut videolle: aivan pyrstöhöyhenissä kiinni Sumu seurasi + 300metriä niitä. Ja eipä aikaakaan, kun haulikko pamahti taas. Onneksi koira oli palaamassa takaisin, eikä joutunut ammutuksi. Koetimme siitä sitten ”paeta” toiseen suuntaan takaisin autolle muita metsästäjiä, jotta pääsisimme haulivapaana metsältä pois. Koira, jolle on ammuttu riistaa, pyrkii menemään paukuille, vaikka se ei olisi oma- Sumu on siitä ihana, että kehotus pysyä sieltä pois ”Ei ole meidän” ja kädellä suunnan osoitus toiseen riittävät. Se kääntyy (vähän harmistuneena) ja jatkaa osoitettuun suuntaan.

Dollyn viimeinen päivä tällä reissulla oli paras päivä. Heti pian maastoon lähdettyämme (en ollut edes vielä polulta ehtinyt kääntyä pois) se löysi edestä parven. Siitä sitten seuraamista, haukkuja, uusintahaukkuja. Uskomattomat suoritukset teki tämä 5kk vanha pentu. Paras seuraaminen oli 250m! Haukut kestivät 2-5 minuuttia. Osassa siirryttiin 50-100m karkkoavan ja uudelleen puuhun asettuvan linnun perässä. Etsi sitkeästi. Toki kokemus vielä puuttuu ja itse mokasin (tietysti) myös; käännyttiin maastossa niiden kaikkien haukkujen jälkeen takaisin päin, ajattelin, että siellä voisi vielä osa parvesta olla (olin oikeassa). Dolly haistoi linnun, kyseli, kiersi. Ei vaan saanut muuta havaintoa kuin hajun ja lähti vähän edemmäs etsimään. Ja minähän sen linnun siitä sitten karkoitin – olisi pitänyt antaa sen koiran hakea ja odottaa vaan paikoillaan. Onneksi hieman pidemmältä löytyi vielä yksi lintu haukuttavaksi. Etäisyydet näissä Dollyn haukuissa olivat 80-180m. Ikää on siis 5kk. En olisi ikinä kuuna kullan valkeana voinut kuvitella moista. Sehän on ihan pentu vielä. Miten syvällä ovatkaan metsästysgeenit näissä. Ja miten luontaisesti ne osaavat työnsä tehdä.

Dollyn ensimmäinen teerihaukku. Ääni on vielä vähän rouhea, mutta se siitä selkiytyy muutaman tällaisen haukun jälkeen. Parvi. Dolly haukkuu edessä ja oikealla pulputtelee toinen lintu, joka karkkoaa videon lopussa. Dollyn haukuttavana oleva lintu sen sijaan ei karkotu, vaan Dolly jatkoi vielä haukkuaan tämän jälkeen.

Olen ajatellut kirjoittaa kirjan ”101-tapaa pilata koirasi”. Kokemusasiantuntijana voisi sellaisen kirjoitella. Ehkä minut kutsuttaisiin myös luennoimaan jonnekin. Ihan ensimmäisiä virheitä on liikkua ennen kuin olet ihan varma, että lintuja ei ole lähellä. Aikuinenkin koira voi lähteä parvesta karkkoavan linnun perään ja muu parvi jää vielä paikalleen. Koira palaa, mikäli ei saa karkkoavasta linnusta haukkua. Ja jos saa, olet silti liemessä. Liikkuessasi karkotat ne muut linnut ja ne taas karkottavat sen koiran haukussa olevan linnun. Toinen hyvä tapa tapa on jättää ase kotiin. Että et varmasti saisi sille pennulle ensimmäistä pudotusta. Kolmas erinomainen keino on pilata se koiran haukku liikkumalla näkyvästi tai pitämällä ääntä haukulle mennessä – kokeile esimerkiksi ryömiä kuivan hakkuujätteen seassa tai upota suonsilmäkkeeseen. Ei tarvitse enää haaveilla lintupaistista. Näistä voisin kirjoitella loputtomiin.

Laikojen hommat olivat vähän sitä sun tätä johtuen pääosin seniorista. Nuoremmalla oli mahtavan kokoinen kettu, mutta varmaan selän vuoksi jätti ajon ja palasi takaisin. Siinäpä ne työt melkein olivatkin yhtä oravahaukkua lukuuottamatta. Ja sitäkään ei voinut niille ampua.

Dollylla oli vähän vaikeaa pari ensimmäistä päivää mökissä – se oli sitä mieltä, että tämä paikka on ihan tyhmä ja hän ei ainakaan aio tänne muuttaa. Muutaman päivän päästä se rauhoittui ja nukkui hyvin. Autossa tuli pitkät matkat päivittäin pienelle, meno- ja paluumatkoilla etelästä pohjoiseen pysähdyimme muutamaan kertaan koiria jaloittelemaan. Hyvin se siellä takana häkissä emonsa kanssa nukkui. Ruokakin maistui yllättävän hyvin, tarkoittanee sitä, että ei ollut liian väsynyt. Silloihan ne eivät oikein jaksa syödäkään välttämättä.

Tämä oli oikein loistava alku Dollylle ja vahvisti käsitystä Sumusta; joka päivälle oli lintulöytöjä. Se löytää kussakin maastossa olevat linnut, aina. Jo viime vuonna sanoin, että luotan koiran kykyyn löytää linnut 100%:sti ja se pitää edelleen paikkansa. Vaikka niitä lintuja ei aina pääse pudottamaan, ne on kuitenkin kuulo- tai näköhavainnon avulla vahvistettu lintuhaukuiksi. Harvoja tilanteita ovat ne, joissa ei pystyisi haukussa olevaa riistaa vahvistamaan. Oravahaukkuja ei ole nyt ollut ainuttakaan, pari lyhyttä poron karkoitusta ja yksi mahdollinen karhuhaukku. Pakkohan se on tästäkin kirjoittaa, vaikka havainto jäi varmistamatta. Koira haukkui 650 metrissä paikoillaan 6min. Sen jälkeen palasi isännän luo tohkeissaan josta takaisin haukkupaikalle ja jäljen seuraamista kilometriin, jossa hukka. Poro ei haukussa pysy, lintua ja hirveä se olisi lähtenyt seuraamaan, ei kertomaan isännälle, mitä näki. Alueella vahva karhukanta ja siellä karhunmetsästäjiä. 10 poronraatoa. Harmillista, että haukku jäi toteamatta. Sumu on konekarhua haukkunut 10 kk ikäisenä. En yhtään ihmettelisi, jos sellaisenkin tempun tekisi, että karhua haukkuisi.

Harjoitukset jatkuvat täällä etelä-Suomessa pari viikkoa ja sitten uusi pohjoisen valloitus. Nyt mahdollisimman paljon metsää molemmille pystykorville, niin on lyhyt tämä metsästysaika aina. Haukkuahan ne toki saavat sitten kevääseen saakka…

Viimeisenä täytyy kehua pentueen muita koiria; kaikki osoittavat erinomaisia merkkejä linnunhaukkumiseen ja muuhun riistatyöhön. Akulle saatiin jo ensimmäinen pudotuskin! Aivan mahtaavaa Aku ja porukat! Ja itsepäisiä ovat kaikki. Onneksi ovat, sitkeys on hyvästä.

Pyytyöt ja mieltä järkyttävä sade

Pyitä on löydetty ja niitä on seurattu. Fasaanit tunnistetaan ja seurataan. Kauriin perään on lähdetty. Pienestä ne kaikkea jo osaavat – kyllä on syvällä geeneissä riistaveret. Kun ei se pääkään ylety edes ruohikon yläpuolelle tuolla pelloilla kävellessä, saati että pääsisi ryteikössä etenemään.

Marjastaa se osaa myös. Vadelmista Dolly tykkää tosi paljon ja kaikki puutarhan marjat se on syönyt, mihin on ylettänyt.

Ollaan edelleen jatkettu lenkkiä pellolla, ei ole asfaltille ollut asiaa tällä kuumuudella. Paitsi nyt taitaa helpottaa – sade on alkanut. Kyllä oli pieni järkyttynyt tänä aamuna, kun alkoi sataa: ”Äiti, mitä kummaa tuolta taivaalta tulee?” Ei ole täällä satanut ollenkaan koko kesänä. Ruoho on auringossa palanut ruskeaksi, vain rikkaruohot kukoistavat, vähän vajavaisesti nekin. Isotkin puut ovat alkaneet kuivua pystyyn. Kukat kukkivat vain niukasti. Sade on todella tervetullut. Toivottavasti edes ne puut pelastuvat. Koiria voi lenkittää enemmän, nyt ollaan käyty aikaisin aamuyöllä, alkaa sekin vähän jo tuntumaan.

Ei ole meillä ketään pentua hoidettu näin antaumuksella aiemmin. Tädit osallistuvat edelleen emon lisäksi hoitoon; Leia leikkii, samoin Hilja. Olga tykkää pennusta, vaikka ei sitä haluakaan tunnustaa. Isla sen sijaan sairastaa, lääkärissä on käyty ja diagnoosia odotellaan – toivottavasti sellainen saadaankin. Ja se ruoka-asia jatkuu: emon kanssa syödään samasta kupista tai vaihdetaan kuppeja. Nälkä ei ole enää niin usein kuin aiemmin. Neljää kertaa päivässä ei suostu syömään, kolmekin juuri ja juuri. Hieman närppii päivällä ruokaansa. Tosin koulutusnamitkin täyttävät vatsaa. Ostin sen vuoksi Ziwipeakin ruokaa koulutusnameiksi, ettei kaikki olisi ihan turhaa energiaa. Kyllä muuten maistuu hyvin.

Ziwipeak

Käytiin Helsigissä tapaamassa veljeä. Tiedättehän sen ajatuksen, että ne pennut siellä sitten sulassa sovussa leikkivät ja niillä on tosi kivaa. Ei ollut Dollyllä kivaa; se tunnisti kyllä heti veljensä ja tappelu alkoi sillä sekunnilla, kun astuimme portista sisälle. Oli kai jäänyt jotain lapsuudesta hampaankoloon. Vaan osasihan se velikin ärsyttää: puri hännästä ja nousi selkään. Dollyllä en sellaista ilmettä ole nähnyt ennen – se oli tosi pahana. Että eikö näistä sisaruksista jo kerran päästy eroon. Se ei kotona koskaan, edes emon kanssa, ole ollut tuollainen. Se on aika alistuva kotioloissa isoille koirille (järkevää) ja mitä olemme leikkineet koirakoulussa, on kaikki mennyt todella hienosti. Kyllä ne hetken kaivelivat yhdessä, että ei se ihan koko aikaa tappelua ollut. Suku on pahin, eikö? Palautui mieleen, miksi päädyimme valitsemaan Dollyn: se oli niin pahansisuinen, ettei sitä olisi voinut kenellekään myydä. 😅

Mutta se veli, se vasta olikin komea. Mahdottoman hieno nuori pystykorva. Kyllä minä sitä aion käydä toistekin katsomassa, ilman Dollya tosin. Yhtään kuvaa en siitä kyllä saanut, sattuneesta syystä.

Ihme kapistus, miettii Dolly.

Meillä ehdittiin tässä yksi päivä askarrella vähän lisääkin; nappikuulokkeet lyhennettiin Dollylle sopiviksi, näin päättelimme. Hän ehkä halusi kuunnella musiikkia tai kirjaa, mistä sen tietää. Siivoamisesta Dolly pitää, on ihana roikkua siinä siivousvälineessä. Nyt vasta ensi kertaa laitoin robotti-imurin päälle, se olikin hassu kapistus Dollyn mielestä. Olen odotellut, että varmasti ei enää pissoja olisi sisällä ja nyt se aika on koittanut. On mennyt nyt päiviä, että Dollyn kaikki pissat on tehty ulos. Kesällä ovet ovat auki ja se on saattanut herätä hiljaa ulkoa ja kävellä sisälle pissalle, mutta nyt ne ajat taitavat olla jo ohi. Toki asia vaatii viitseliäisyyttä itseltä, onhan se edelleen vietävä sinne pihalle.

Ulko-ovien ollessa auki koko kesän, on meillä ollut kärpäsiä ja perhosia sisällä varmasti enemmän kuin ulkona. Niitä Dolly sitten listii keittiön valkoisiin verhoihin emän opastuksella. Eivät muuten varmasti lähde enää ikinä puhtaaksi. Ei ole halpaa koiran omistaminen, ei. Vähän väliä pitää uusia jotakin, millä olisi vielä ollut reilusti käyttöikää jäljellä. Mutta olisiko sitä onnellisempi silloin – ei varmasti olisi. Nenänkuvat ikkunoissa, kuluneet lattiat ja hiekka sohvalla – siitä se onni tulee. Että eletty on.

Nyt kun helteet vihdoin helpottavat, voidaan käydä kaupunkikävelyilläkin. Tutustua taas uusiin paikkoihin. Harjoitella vaikka eri liikennevälineissä matkustamista. Eivät nämä kyllä mitään pelkää, mutta tottua pitää kuitenkin.

Leialla on valeraskaus juuri nyt – Dolly yritti imeä maitoa Leialta tässä eräänä päivänä. Olisi se sitä ruokkinut, jos olisi maitoa tullut. Dolly edelleen kiertää kaikkien vatsanaluset, jos jollakulla olisikin sitä hyvää maitoa – imetys ei unohdu helpolla ei.

Dolly on erinomaista seuraa, ei tule aika pitkäksi. Jos se ei ole kiusaamassa muita koiria, se keskittyy varastelemaan tavaroita. Koitapa pestä ikkunoita, kun ipana juoksee tarvikkeet suussa ympäri asuntoa ja avoimesta ovesta ulos pihalle. Ei se kauaa jaksa varastella, ikää kun tulee, alkaa vakavoituminen.

Aito suomalainen paperisilppuri. Sopii jokaiseen toimistoon. Perusteellinen ja tehokas.

14 viikkoa

Ensiksi, pentujen valokuvat (ne kamerasta koneelle siirretyt) ovat löytyneet. Sen sijaan muutama tuhat muuta valokuvaa on tällä hetkellä kadoksissa. En edes jaksa alkaa miettiä, miten…

Dolly on kasvanut kohisten. Jalat ja korvat ja kuono ovat venyneet pituutta siihen malliin, että siitä saattaa tulla pystykorvan asemesta vinttikoira. Ei kai sentään sellainen, mutta kohta alkaa olla emonsa kokoinen. Pylly on korkeammalla kuin pää (karrikoidusti -kasvuun liittyvä karmea takakorkeuden jakso, kuuluu asiaan) ja jalat ovat vinksin vonksin (ja muu koira vähän heikunkeikun). On se silti mahdottoman söpökin, ei sillä.

Dolly on hurjan fiksu. Se oppii kerrasta, kun osaa vaan oikein opettaa. Oikea-aikainen palkkaus on salaisuus. On keskityttävä todella paljon itse, että saa palkan kohdilleen. Koirakoulussa on jaksettu keskittyä nyt paremmin. Syynä saattaa olla väliseinä meidän ja muiden väliin, jonka aina saamme helpottamaan uusien asioiden kouluttamista.

Metsään tekisi mieli, mutta tämä kuumuus… ei oikein ole sinne asiaa. Ollaan käyty aamusta aikaisin siellä, niin ei ole vielä kamalan tukalaa. Aika pian pieni siellä kuitenkin väsähtää – syksyn raikkautta odotellessa…

Dolly on ollut paitsi kiinnostunut linnuista myös jäljestänyt hirveä. Äitinsä tyttö siis. Mahdottoman ylpeä olen tenavasta, vaikkei mitään varsinaisia riistatöitä olekaan korkeassa 14 viikon iässä vielä ollut. Ehditään vielä niihinkin, kunhan alkaa jaksaa enemmän mennä metsässä. Aika pieni on vielä aika, jonka jaksaa siellä ns. keskittyä. Ehkä 20-30 min.

Kuumuus on ottanut pennunkin voimille. Päivällä nukutaan vaan, illasta sitten alkaa emon (ja muiden) kanssa riekkuminen. Jos meillä on jotakin hukassa, kuten sukka, sandaali, talouspaperirulla tai vaikkapa lattiarätti, sen voi käydä hakemassa takapihan nurmikolta. Sinne on kasattu mahdottoman suuri määrä erinäisiä aarteita, joita pennun tielle on sen talossa kuljeskellessa osunut. Voi pieni murunen – ajatella, miten ihania esineitä tämä maailma onkaan täynnä.

Hampaat alkavat vaihtua – ikenet taitavat jo kutista, sillä ensimmäiset vähän vaarallisemmat aktiviteetit on jo ehditty suorittaa: televisioantennin johto oli purtu poikki (kyllä se alunperin oli sijoitettu sinne kukkaruukun taakse, mutta lapset olivat kai ruukkua siirtäneet älyämättä, että se oli siinä tarkoituksella) ja korvatulpat syöty. Nyt odotamme jännityksellä, milloin ne mahdollisesti pilkistäisivät jätösten seasta…

Toisinaan saan katsoa hetken, ennen kuin tiedän, onko siinä sohvalla emo vaiko pentu – alkavat olla kohta samankokoisia ja aivan toistensa näköisiä – silmänsä pentu on ainakin perinyt isältään, varmasti muitakin ominaisuuksia, jotka alkavat näkyä, kun ikää tulee enemmän.

Sumu hoitaa pentua edelleen paljon; leikittää sitä, antaa sen syödä ruokansa (emon ruoka on toki paljon parempaa kuin ne omat pentunappulat) ja on todella huolissaan, kun pentu lähtee yksin meidän mukaamme (metsään, pentukouluun jne.) sekä tarkastaa sen huolellisesti, kun pentu palautuu kotiin. Se painii Dollyn kanssa antaen pennun selättää itsensä ja juoksuttaa sitä pihalla. Toki se myös huomauttaa pennulle, mikäli tämä on mennyt joissain asioissa liiallisuuksiin esimerkiksi puremalla liian kovaa tai muuta vastaavaa. Luistaan emä ei haluaisi luopua pennun hyväksi, mutta ensin muristuaan se kuitenkin antaa ne pennulle. Saa nähdä kauanko Dolly saa emän ruoat ja luut syödä. Joka tapauksessa on ollut mitä mahtavinta seurata myös tätä kaksikkoa, emän huolehtimista jälkikasvustaan.

Mamma-koira saa kyytiä taas – Isla valvoo tapahtumaa

Vajaan parin viikon päästä on tehosterokotus. Vaikka ollaankin käyty koirakoulussa ja vinttikoiraradalla, niin koirapuistoja olemme välttäneet. Emmekä me siellä puistossa muutenkaan käy kuin silloin, jos ne ovat tyhjä. Tässä ihan lähellä on myös sellaiset aidatut isot alueet koirille, joita voi vuokrata vaikka omalle laumalle. Siellä olemme joskus käyneet, mutta toki paikkaa voi verrata koirapuistoon, eli ei sinne pienen pennun kanssa hankkimaan mitään sairauksia. Ja aikamoiseksi harmiksi kuumuus on estänyt kylille menon – kuumalla asfaltilla ei ole mitään asiaa kävellä tuossa helteessä. Koetamme hyödyntää nämä muutamat viileämmät päivät, että pääsisimme ihmettelemään liikennettä edes tuohon kylälle. Olen vienyt pentuja yleensä myös vähän isompaan kaupunkiin, tämä oma kylä on aika pieni. Jotta tottuisivat kaupungin hälinään ja osaisivat siellä kulkea jatkossa hyvin.

Kyllä pennusta pidetään hyvää huolta; paitsi emä, sen laskevat ruokakupilleen myös molemmat laikat. Olga väistää pois kokonaan ja Hilja syö pennun kanssa yhdessä. Hilja ja Leia leikittävät pentua melkein aina, kun pentu sitä ”vaatii” ja Olgakin on innostunut sen kanssa toisinaan leikkimään. Tässähän aikuiset myös opettavat pentua samalla, että ne leikkivät silloin kuin itse haluavat, eivät aina silloin, kun pentu sitä haluaa. Emä haluaa silti aina katsoa päältä ja puuttuu leikkiin, jos sen mielestä toiminta menee liian rajuksi. Leialta (nuoremmalta salukilta) olen voinut jättää kennelkopan jo pois jokin aika sitten, mutta vanhempi saluki joutuu sitä edelleen käyttämään. Se ei ole aivan kunnossa ja makoilee paljon, jolloin sitten Dollyn mennessä häiritsemään nukkuvaa eläkeläistä, antaa se pennun kuulla kunniansa. On parempi, että se kuulee kunniansa sen kopan kanssa kuin ilman koppaa, joten vielä ei ole aika sitä ottaa pois. Toki koetamme eläkeläiselle tarjota rauhallista paikkaa olla, mutta se ei halua yksin missään oven takana olla vaan seurassa. Tottakai on aikoja, jolloin Dolly on tarhassa ja yöt ne nukkuvat eri osoitteissa eli sen tarvitse koppaa koko aikaa pitää, silloin vaan, kun on pennun kanssa samassa tilassa kotona. Lenkillä ei ole mitään ongelmaa, ongelma on sen oman paikan vartioiminen.

Aasinsiltana…aikanaan, pari vuosikymmentä sitten, saimme hyvän neuvon tuon koiran oman paikan suhteen. Eli jos koira on ottanut paikan jostain, on aivan turha mennä sitä väkisin siirtämään. Et sinäkään väistä pedistäsi, jos olet sinne jo kerran nukkumaan käynyt. Siksi aina, jos pitää koiraa siirtää, niin tee se namin avulla. Herkun perään koira lähtee itse ja katso, sen paikka on tuolloin taas vapaa ja voit hyvin siihen itse asettua tai tehdä jotakin muuta, mitä olit sillä tilalla aikonut sitten tehdäkään. Tuolla tavoin estät ongelmien syntymisen itsesi ja koiran välillä.

Pennuilla on aivan mahtavat kodit, miten kiitollinen olenkaan, että pääsivät niin ihaniin perheisiin asumaan. Jokainen on osa perhettä ja saa varmasti huomiota sekä rakkautta roppakaupalla. Niiden kanssa puuhataan paljon arjessa ja pääsevät kaikki metsälle aikanaan. Voisiko kasvattaja enempää toivoa?

Voiko tän vielä palauttaa jonnekin?

Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree kenkiä. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly varastaa kaikki talous- ja wc-paperit, mitkä saa hampaisiinsa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly ei suostu leikkimään omilla leluilla. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly hakee pyykkikorista sukkia. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree kaikkia sähköjohtoja. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly haluaa syödä vanhojen koirien light-ruokaa, ei omaansa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree tuolinjalkaa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree pöydänjalkaa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly läikyttää vedet kupeista polskuttelemalla niissä. Ja Dolly kiskoo salukia hännästä.

On ollut niin kuuma, ettei itse jaksa viedä Dollya minnekään eikä oikeastaan voikaan, täytyy vaan keskittyä hengittämiseen päivän kuumimpina tunteina. Dolly ei haluaisi keskittyä siihen, Dolly haluaisi tehdä asioita. Kukaan muu ei haluaisi tehdä mitään, ennen kuin viilenee.

Ajattelin kysyä kasvattajalta, josko tämän voisi palauttaa? Että on vähän liian villi. En minä kai tällaista toivonut? Jos joku nuorempi jaksaisi juosta sen perässä. Sitten muistin, mistä se olikaan lähtöisin. Ettei sitä voikaan palauttaa. Kai sen kanssa on vaan selvittävä.

No enhän minä tätä voisi oikeasti minnekään palauttaa.

Aamulla varhain, kun ei ole vielä niin kuuma, olemme käyneet kävelyllä pellolla. Dolly on saanut olla lenkistä 95% vapaana, niin on paljon helpompaa. Vaan on se kuuma aamullakin, loppulenkistä Dolly hakeutuu varjoon pötköttämään. Yhtenä aamuna juoksin muun lauman (-1 saluki) kanssa Dollyn perässä pellolla, kun se suuntasi varisten sekaan. Ei mitään itsesuojeluvaistoa kyllä ole penikalla. Tulee se kutsusta luo, sentään. Vanhempi saluki sairastaa. Saa nähdä, toipuuko.

Dolly on käynyt pentukurssilla nyt kaksi kertaa. Se jaksaa keskittyä 5 toistoa ja sitten se haluaa mennä toisen koirien luo. Ei siinä mitään, mutta se ilmoittaa asian vinkumalla. 🙉 Pystykorvien kanssa tuo määrä toistoja on varsin hyvä, ei tarvitsisi tuotakaan. 1-2 kertaa jonkun asian toistamista on mielestäni riittävä, nämä eivät halua tehdä samaa asiaa monia kertoja vaan pitävät vaihtelusta. Niin koira kuin ihmispuolella jonkin asian opettelu vaatii toistoja, siksi niitä tehdään. Ja asioiden opettelu erilaisissa ympäristöissä on tärkeää. Jos osaa kotona istua ei se tarkoita, että osaisi muualla. Erilaisissa häiriöissä oppiminen on tärkeää. Jotta ylös ja ulos niitä harjoittelemaan. Menisin, jos ei olisi niin kuuma…

Dolly kävi ampumaradalla viime viikonloppuna. Ei pelännyt paukkuja. Täytyy jatkaa radalla käymistä säännöllisesti, jotta on hyvin totutettu laukauksiin ennen metsästyksen alkamista.

Sitten Dolly kävi kokeilemassa uusia uima-/pelastusliivejä. Hyvin toimivat. Tehdään sitäkin säännöllisesti. Haluan viedä sen muutaman kerran vauvauintiin ihan uimahalliinkin, muistaakseni ohjeistivat, että neljän kuukauden iässä ne ymmärtävät alkaa karttaa vettä, joten kesän jälkeen sitten.

https://videopress.com/v/6A7IpvxN?preloadContent=metadata

Ensimmäinen uintireissu.

Pari kertaa on päästy metsään – kyllä se vaan pienestä saakka siellä on kuljettava. Jos olisi vähän viileämpi, niin olisi mukavampaa. En valita, lämmin ei luita riko, mutta kunhan mainitsen. En haluaisi myöntää, mutta kyllä sitä syksyä jo odottaa. Onneksi salukilla on näyttelyitä ja juoksutreenejä ja Dollyllä pentukurssi, niin ennen kuin oikeastaan huomaakaan on jo syyskuu. 😎

Hurjan fiksuja nämä pennut ovat. On ihana nähdä se välähdys silmissä, kun pentu tajuaa, mitä siltä pyydetään. Käymme pentukurssilla Hyvinkäällä Koirakoulu Visiolla, jossa opettaminen tapahtuu sheippaamalla – on hyvä, että asiat opitaan sillä tavoin. Pentukurssilla voi leikkiä pienen hetken toisten pentujen kanssa, mikä on ihanaa, koska pentuleikkikouluja ei ole. Dolly ei ole yhtä täpäkkä kuin emänsä muiden pentujen kanssa – varmasti elämää helpottava tekijä.

https://videopress.com/v/pzSlsjLx?preloadContent=metadata

”Lieköhän miten vaarallinen tuollainen seisojan pentu?”, pohtii Dolly.

Ensi viikolla on ensimmäinen rokotus ja ikää 12 viikkoa. Aika on varattu jo. Passin saa 16 viikon rokotuksella, se otetaan sitten – suunnitelmia maasta poistumiseen on. Ei vielä tänä vuonna, mutta ensi vuoden puolella kyllä.

On ongelmia saada kuvia siirrettyä kamerasta koneelle ja niiden aiempien kuvien läpikäymisen kanssa on todella suuria vaikeuksia. Kone näyttää hukanneen ne. Jatkan etsimistä, todellakin haluaisin ne löytää. Tämä vaikuttaa vaan liian tutulta; Sumun kuvat ensimmäiseltä talvelta ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen eivätkä ole ilmoittaneet olemassaolostaan sen koommin.

https://videopress.com/v/xXNsZWqZ?preloadContent=metadata

Dolly rakastaa painia Hiljan kanssa.

Dolly ei sitä tiedä, mutta Hilja-täti kävi niitä aina säännöllisesti nuuskuttelemassa pienenä. Hilja on ihan paras painikaveri Dollylle; sitä voi purra kovaa ja se ei välitä siitä (auta armias, jos se pääsisi salukia tuolla lailla puraisemaan). Hilja on jopa jättänyt lenkin väliin, kun Dolly vinkui oven takana meidän perään. Se kieltäytyi lähtemästä (muista aina kuunnella koiraa) ja jäi kotiin leikkimään pennun kanssa. Se on varmasti maailman paras ja turvallisin aikuinen leikkikaveri Dollylle. On erikoista, miten se kuuden vuoden iässä jaksaa pennun kanssa vääntää. Toisaalta, se on kyllä ainainen pentu itsekin…

Pennuista kuvat 7 viikon iässä – vain kaksi viikkoa myöhässä

Tässä 7 viikon ikäisten pentujen kuvat, todellakin yllätyksellisesti vain kaksi viikkoa myöhässä. Oikeasti ne näyttävät ja näyttivät aivan huomattavasti paremmilta ja kauniimmilta, mutta kai näistä jotain näkee. Paikoillaan pysyminen tuotti hieman haasteita, olisi roppakaupalla ”in the making of” -kuvia, mutta ehkä annan niiden olla. Ja nythän ne ovat jo vallan eri näköisiä, kasvavat hurjalla vauhdilla.

Järjestyksessä Elvis, Sukka, Dolly, Hilla, Pökö ja Aku.

Dolly on vastahankainen ja Sumu hierojalla

Dolly tahtoo kävellä eteenpäin. Dolly ei kävele samoja jälkiä taaksepäin. Meillä päin on lyhinkin lenkki kaksi kilometriä, joten kyllä Dollyn on vielä palattava samoja jälkiä takaisin. Vielä ei voi montaa sataa metriä kävellä. Dolly on jouduttu kantamaan takaisin postilaatikolta, kun se ei suostu palaamaan muuten.

Meillä ei pitkään aikaan ole tällaista hammastelijaa ollutkaan. Purraan puntteja, nilkkoja, käsiä. Roikutaan aikuisten koirien häntäkarvoissa. Revitään hiuksista. Mahdoton ipana. Veikkauksia otetaan vastaan, milloin Dolly lopettaa puremisen. Kärsivällisesti kiljahdellen irrottelen sen hampaita paljaista nilkoista monen monta kertaa peräkkäin. Se on hyvin itsepäinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta isojen koirien hännät – mitään itsesuojeluvaistoa sillä ei ole. Ei ollut kyllä Sumullakaan, pystykorvaiset pennut ovat omasta mielestään maailman keskipisteitä, oikeastaan koko universumi pyörii niiden ympärillä. Ne ovat kuin lapset tietyssä iässä- kuolemattomia.

Sumu leikkii onneksi Dollyn kanssa, edelleen hoitaa sitä ja pitää huolta. Juoksevat ja riepottavat leluja, kaivavat yhteistä kuoppaa. Nukkuvat vierekkäin. (Paitsi yöllä, jolloin Dolly nukkuu minun tyynylläni.) Syövät samasta kupista. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millainen dynamiikka niiden kesken muodostuu aikuisena. Sumu hoiti Leiaa sen tultua meille. Sumu täytti juuri tuolloin yksi ja jaksoi hoivata Leiaa siihen saakka, kun se kasvoi Sumua korkeammaksi. Vaikka hoivakäyttäytyminen loppui siihen, Sumun mielestä Leia on aina ja ikuisesti sen alapuolella laumassa ja sitä saa komentaa – Leiahan tietysti ei tähän taivu, saluki on verrattain omanarvontuntoinen. Tämä asetelma tuskin koskaan muuttuu, mutta sen kun tietää, voi ongelmat välttää.

Sumu kävi hierojalla Leian kanssa eilen. Ensin se joutui odottamaan tunnin omaa vuoroaan, hienosti rauhottui hetken ihmettelyn jälkeen omalle alustalleen nukkumaan. Sitten oli Sumun vuoro. Oli jumeja, koko kroppa sellainen tiukka paketti. Veikkaan sen johtuvan siitä, että Sumu on koko ajan valmiina hyppäämään jonnekin jonkun otuksen perään ja tietysti kantoaika rasittaa myös lihaksistoa. Otetaan kesän aikana muutama kerta lisää hierontaa, niin on kunnossa sitten syksyllä metsästyskaudella.

Sumu ei kauheasti tykkää hieronnasta, mutta kyllä se siihen sitten suostuu – ei ole sellainen kuin Leia, joka nukahtaa siihen hierontapöydälle. Dollyn kanssa aloitetaan fiksummin jo tässä pentuaikana, niin tottuu paremmin. Metsästyskoira jos kuka tarvitsee lihaskäsittelyä siinä missä aktiiviurheilijakin; sille on hyvä opettaa venyttely ja totuttaa hierontaan tai vastaavaan käsittelyyn.

Kävimme eilen Dollyn ja Sumun kanssa Kiljavan rannassa. Emän seura auttoi Dollyä kävelemään suurin piirtein suoraan, muutoin sillä on vähän vaikeuksia sopeutua hihnaan. Dolly haluaa olla vapaa eikä missään typerässä hihnassa kulkea – ei pitäisi ihmisten pientä pystykorvaa lainkaan rajoittaa. Täytyy käydä ostamassa Dollylle pelastusliivit, niin saadaan aloittaa uimaharjoitukset.

https://videopress.com/v/0oWPfhiy?preloadContent=metadata

Syksyksi on varattu kanalintulupia moneen paikkaan ja paljon. Kyllä niillä luvilla on joku pudotus Dollylle tultava, jollei ihan linnuton syksy ole. Molemmille tytöille odotan juoksua jossain vaiheessa syksyä, toki toivon, että osuvat ennen tai jälkeen parhaan kauden. Sellaista se narttujen kanssa on – ja siihen on sopeuduttava.

Puolivillieläimet ja luopumisen tuska

Olin Oulussa kuuntelemassa luentoa Suomenpystykorvien metsästysominaisuuksista – muistaakseni. Nyt olen liian laiska kaivaakseni tiedon jostain. Mutta luennoitsija sanoi jotakin, joka on jäänyt ainaiseksi mieleeni: suomenpystykorvia tulisi kohdella kuin puolivillieläimiä – antakaa niiden olla hieman villejä, älkää kesyttäkö niitä kokonaan. Pystykorvat ovat jo aikojen alusta olleet täällä ihmisen apuna metsästyksessä, mutta ne ovat eläneet ulkona ja joutuneet metsästämään myös oman ruokansa – tämä puoli näkyy edelleen pystykorvassa, vaikka luonteita onkin jalostettu enemmän nykyihmiselle sopivaksi. Tähän voisi lisätä, että antakaa niiden olla pentuja – liika kiirehtiminen metsästyksen kanssa pilaa koiran. Metsän pitää olla kiva paikka – jos siellä pitää rämpiä umpiväsyneenä, se ei sitä ole.

Kävimme näiden puolivillieläinten poikasten ja niiden emon kanssa järven rannassa. Heti rantaan päästyämme näimme kanadanhanhen, jonka puolivilli mamma-koira olisi mielellään käynyt hakemassa rantaan. Se oli kuitenkin tiukasti hihnassa kiinni (mikä pettymys!), joten valitettavasti hanhi jäi järveen. Mutta nämä pennut sitten – ne lähtivät taakseen katsomatta painelemaan järven pengertä pitkin jonossa (kuin hanhen poikaset ikään). Saatoin päästää muutaman painokelvottoman sanan, kun paljasjaloin niiden perään lähdin pinkomaan. Saatiin pesue autoon ja tuumattiin uudestaan. Päätettiin päästää kaksi kerrallaan. Tulos oli sama. No entäpä yksi – suunnattiin sen nenä toiseen suuntaan. Ei ollut toimiva ratkaisu sekään- liian kova kiire oli yksinkin eteenpäin.

Lähdettiin tietä pitkin kävelemään pieni lenkki (ehkä 200m) koko porukan kanssa- menikin oikein hyvin siihen saakka, kun piti kääntyä takaisin autolle. Kaksi kaverusta eivät reagoineet mihinkään huutoon tai vihellykseen, vaan painelivat tietä eteenpäin toisiaan katsellen… se oli sitten siinä hetkessä päätetty, että me ei kuulkaa enää poistuta pihasta ennen kuin jäljellä on vain Dolly, joka reagoi edes omaan nimeensä. Jotta ihan saatte itse ulkoiluttaa pentunne, liian vaarallista touhua meille.

Ihan vakavasti, opettakaa pennulle nimi ja luoksetulo ennen kuin viette sen metsään. On kuitenkin kiva tulla sieltä pois sen pennun kanssa. Varokaa kyitä – pieni pentu ei välttämättä selviä kyyn puremasta. Itse olen henkeen ja vereen käärmeihminen, mutta en halua kyyn puremaa omalle koiralleni – vaikka koira selviäisi nopean ensiavun vuoksi, voivat sen munuaiset vahingoittua pysyvästi.

Pistin tässä jokin aika sitten viestiä Starin omistajalle Jounille. Kerroin (ymmärtänette huumorin), etten ehkä haluakaan myydä pentuja – kyllähän me helposti selvittäisiin 11 koiran kanssa. Täytyisi vaan lopettaa työt, että aika riittäisi. Mutta kyllä se niin on, että ei niitä ole helppoa luovuttaa, kun on nähnyt niiden syntyvän ja kasvavan. Pieni palanen sydäntä lähtee jokaisen matkaan, ei sille mitään mahda. Tällä viikolla mamma-koira on kuitenkin alkanut näyttää varsin kyllästyneeltä jälkikasvuunsa, joten kyllä me niistä luovumme, ihan mielellämme. Saamme keskittyä omaan pentuumme ja alkaa opettaa sitä. Nyt ne kulkevat parvessa eikä yksilöllinen opettaminen ole mahdollista.

Dollylle on jo pentukurssi varattu, kesäkuun puolesta välistä syyskuulle saakka – taitaa viimeinen kerta mennä päällekäin meidän metsästysreissun kanssa. Syksylle on jo suunniteltu reissuja Lappiin ja minä tietysti odotan kovasti, että pääsen tässä etelässä viemään Sumua ja jälkikasvua metsään yksinäni.

Kuvia, kuvia… laitan niitä lisää sitä mukaa, kun saan niitä käytyä läpi. Harmittaa, että aika ei ole riittänyt kaikkeen, olen kuitenkin nähnyt tärkeämmäksi olla niiden pentujen kanssa kuin istua koneella käymässä kuvia läpi.

Tämä kahdeksan viikkoa on ollut yksi parhaista ajoista elämässäni – toki työlästä ja väsyttävää, mutta kyllä ne koiranpennut ovat oikeasti parasta maailmassa. Jos näistä ihan hyviä koiria tulee, voi tätä ajatella ehkä tehdä toistekin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pökö ja Sukka viimeisenä päivänä ”lapsuudenkodissa”.

Jatkan tähän Sumun ja Dollyn kuulumisilla niiden kuvien päivittämisen lisäksi – jos uudet kodit luvan antavat, mielelläni laittaisin kaikista pennuista uusissa kodeissaan kuvia myös tänne. Olisi kiva nähdä miten ne kehittyvät ja mitä ensimmäinen syksy tuo tullessaan.

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa