Happy Birthday to You Sumu! On ollut mielettömät 3 vuotta sinun kanssasi. Sumunkaan kanssa ei aika tule ikinä pitkäksi, se on rakastettava ikiliikkuja, toivon meille monia, monia yhteisiä vuosia vielä.
Sumu tuli meille, koska Ada sitä pyysi. Suoritti sen metsästäjäntutkinnon, joka oli ehtona ja täytyy sanoa, että meillä kävi hyvä tuuri. Löydettiin mahtavasta yhdistelmästä pentu, joka on täyttänyt toiveemme lintukoirasta ja paljon enemmänkin. Sumu on kaikessa mukana, aina se on valppaana mitä missäkin tapahtuu ja se löytyy sieltä, missä tapahtuu. Se on äänekäs ja pomppivainen. Hyvin ehtiväinen se on ollut myös, pentuna etenkin. Se on myös omalla tavallaan vakava, määräykset otetaan kirjaimellisesti ja se huolehtii, että myös muut niitä noudattavat. Pentu pidetään hyvässä kurissa.
Vähän huudettiin mökillä. Ettei vaan liian hiljaista tulisi, maalla. Kyllä pystykorvan haukku kuuluu järven rantaan, saavat nauttia siellä järven toisellakin puolella siitä. Että siksi me huudettiin.
Meillä oli jos jonkinlaista alkuun Sumun kanssa. Oli hiekanjyvästä tms. tukkeutunut kyynelkanava. Oli salukin purema, sen hoito ja siitä seurannut hampaan poisto. Ilman näitä onnettomuuksia se on ollut aina terve. Sen juoksut tulevat säännöllisesti ja astutus oli ehkä helpoin tapahtuma ikinä. Tiineys ja synnytys sujuivat ongelmitta. Se jaksoi kaiken hyvin ja oli hyvässä kunnossa.
Hilja on opettanut Sumua pentuna ja huolehtinut siitä. Eipä olisi parempaa henkivartijaa vilkkaalla pystykorvan pennulla voinut olla. Sittemmin Sumu on pärjännyt omillaan, ei ole ollut tarvetta suojelulle.
Kävimme eilen mökillä, otettiin mukaan vain pystykorvat. Ei muuten mennä toiste. Seuraavalla kerralla otan mukaan salukit, ne osaavat olla hiljaa. Mökki ei ole meidän oma, piha ei ole aidattu. Se tarkoittaa, että narussa pitää olla. Voinee kuvitella, miten tuollainen Dolly, joka on koko elämänsä touhunnut vapaana, asiasta ajatteli. Ei ajatellut kauniita ajatuksia, ei ollenkaan. Vinkui ja vonkui. Sumu on toki ollut ennenkin, se ei vinkunut. Se haukkui. Halusi naapuriin. Ei ollut hyvä pihalla, ei laiturilla. Ei oikein sisälläkään, vaikka sinne ne kyllä molemmat rauhoittuivat.
Käytiin veneilemässä Dollyn kanssa. Oli oikein kiva reissu; Dolly näki kanadanhanhia. Mentiin aika lähelle, mutta ei kuitenkaan liian lähelle. Pysyi se veneessä, mutta oli kovasti kiinnostunut. Isoja lintuja, se mietti. Dollya harmitti siellä veneessäkin, ainakin ennen niitä hanhia. Sillä on sellainen myrtynyt ilme, jonka se ottaa, jos joku ei miellytä.
Tässä on Dollyn myrtsi ilme. Kyllä ei voi erehtyä.
”Miten isoja lintuja!”
Ihan hienosti se siellä veneessä osasi olla. Seuraavalla kerralla täytyy laittaa oma alunen veneen kokkaan, niin voi siellä makoilla tai istuskella, eivät tassut luista. Kyllä se sinne nytkin kapusi, ei sillä. Voisi vaan olla miellyttävämpää.
Kapteenitar Dolly.
Mennään koirauimalaan opettelemaan uimista, pentu-uintiin. Ensimmäinen vuoro on jo varattu, muutamia kertoja tullaan käymään. Ja siinä sivussa tietysti jatkamme harjoittelua pentukurssilla. Katsotaan, mitä niiden jälkeen keksitään. Varmaan syksyllä ei tarvitse muuta kuin harjoitella metsässä, mutta metsästyskauden jälkeen sitten taas.
Pystykorvien oma tarha on kohta valmis. Siellä on pieni pystykorvan kokoinen koppi, jonne voi mennä sadetta suojaan. Sillä nyt onneksi sataa. Saadaan sitten päiviksi pystykorvat omaan ja laikat omaan tarhaansa, saavat jälkimmäiset viettää rauhassa päivänsä. Dolly rakastaa laikoja, mutta joskus se rakastaa niin, että laikat eivät saa hetken rauhaa.
Pyitä on löydetty ja niitä on seurattu. Fasaanit tunnistetaan ja seurataan. Kauriin perään on lähdetty. Pienestä ne kaikkea jo osaavat – kyllä on syvällä geeneissä riistaveret. Kun ei se pääkään ylety edes ruohikon yläpuolelle tuolla pelloilla kävellessä, saati että pääsisi ryteikössä etenemään.
Marjastaa se osaa myös. Vadelmista Dolly tykkää tosi paljon ja kaikki puutarhan marjat se on syönyt, mihin on ylettänyt.
”Karviaisia, nam!”
Ollaan edelleen jatkettu lenkkiä pellolla, ei ole asfaltille ollut asiaa tällä kuumuudella. Paitsi nyt taitaa helpottaa – sade on alkanut. Kyllä oli pieni järkyttynyt tänä aamuna, kun alkoi sataa: ”Äiti, mitä kummaa tuolta taivaalta tulee?” Ei ole täällä satanut ollenkaan koko kesänä. Ruoho on auringossa palanut ruskeaksi, vain rikkaruohot kukoistavat, vähän vajavaisesti nekin. Isotkin puut ovat alkaneet kuivua pystyyn. Kukat kukkivat vain niukasti. Sade on todella tervetullut. Toivottavasti edes ne puut pelastuvat. Koiria voi lenkittää enemmän, nyt ollaan käyty aikaisin aamuyöllä, alkaa sekin vähän jo tuntumaan.
Ei ole meillä ketään pentua hoidettu näin antaumuksella aiemmin. Tädit osallistuvat edelleen emon lisäksi hoitoon; Leia leikkii, samoin Hilja. Olga tykkää pennusta, vaikka ei sitä haluakaan tunnustaa. Isla sen sijaan sairastaa, lääkärissä on käyty ja diagnoosia odotellaan – toivottavasti sellainen saadaankin. Ja se ruoka-asia jatkuu: emon kanssa syödään samasta kupista tai vaihdetaan kuppeja. Nälkä ei ole enää niin usein kuin aiemmin. Neljää kertaa päivässä ei suostu syömään, kolmekin juuri ja juuri. Hieman närppii päivällä ruokaansa. Tosin koulutusnamitkin täyttävät vatsaa. Ostin sen vuoksi Ziwipeakin ruokaa koulutusnameiksi, ettei kaikki olisi ihan turhaa energiaa. Kyllä muuten maistuu hyvin.
Käytiin Helsigissä tapaamassa veljeä. Tiedättehän sen ajatuksen, että ne pennut siellä sitten sulassa sovussa leikkivät ja niillä on tosi kivaa. Ei ollut Dollyllä kivaa; se tunnisti kyllä heti veljensä ja tappelu alkoi sillä sekunnilla, kun astuimme portista sisälle. Oli kai jäänyt jotain lapsuudesta hampaankoloon. Vaan osasihan se velikin ärsyttää: puri hännästä ja nousi selkään. Dollyllä en sellaista ilmettä ole nähnyt ennen – se oli tosi pahana. Että eikö näistä sisaruksista jo kerran päästy eroon. Se ei kotona koskaan, edes emon kanssa, ole ollut tuollainen. Se on aika alistuva kotioloissa isoille koirille (järkevää) ja mitä olemme leikkineet koirakoulussa, on kaikki mennyt todella hienosti. Kyllä ne hetken kaivelivat yhdessä, että ei se ihan koko aikaa tappelua ollut. Suku on pahin, eikö? Palautui mieleen, miksi päädyimme valitsemaan Dollyn: se oli niin pahansisuinen, ettei sitä olisi voinut kenellekään myydä. 😅
Mutta se veli, se vasta olikin komea. Mahdottoman hieno nuori pystykorva. Kyllä minä sitä aion käydä toistekin katsomassa, ilman Dollya tosin. Yhtään kuvaa en siitä kyllä saanut, sattuneesta syystä.
Ihme kapistus, miettii Dolly.
Meillä ehdittiin tässä yksi päivä askarrella vähän lisääkin; nappikuulokkeet lyhennettiin Dollylle sopiviksi, näin päättelimme. Hän ehkä halusi kuunnella musiikkia tai kirjaa, mistä sen tietää. Siivoamisesta Dolly pitää, on ihana roikkua siinä siivousvälineessä. Nyt vasta ensi kertaa laitoin robotti-imurin päälle, se olikin hassu kapistus Dollyn mielestä. Olen odotellut, että varmasti ei enää pissoja olisi sisällä ja nyt se aika on koittanut. On mennyt nyt päiviä, että Dollyn kaikki pissat on tehty ulos. Kesällä ovet ovat auki ja se on saattanut herätä hiljaa ulkoa ja kävellä sisälle pissalle, mutta nyt ne ajat taitavat olla jo ohi. Toki asia vaatii viitseliäisyyttä itseltä, onhan se edelleen vietävä sinne pihalle.
Ulko-ovien ollessa auki koko kesän, on meillä ollut kärpäsiä ja perhosia sisällä varmasti enemmän kuin ulkona. Niitä Dolly sitten listii keittiön valkoisiin verhoihin emän opastuksella. Eivät muuten varmasti lähde enää ikinä puhtaaksi. Ei ole halpaa koiran omistaminen, ei. Vähän väliä pitää uusia jotakin, millä olisi vielä ollut reilusti käyttöikää jäljellä. Mutta olisiko sitä onnellisempi silloin – ei varmasti olisi. Nenänkuvat ikkunoissa, kuluneet lattiat ja hiekka sohvalla – siitä se onni tulee. Että eletty on.
Nyt kun helteet vihdoin helpottavat, voidaan käydä kaupunkikävelyilläkin. Tutustua taas uusiin paikkoihin. Harjoitella vaikka eri liikennevälineissä matkustamista. Eivät nämä kyllä mitään pelkää, mutta tottua pitää kuitenkin.
”Leia huolehtii minusta hyvin.”
Leialla on valeraskaus juuri nyt – Dolly yritti imeä maitoa Leialta tässä eräänä päivänä. Olisi se sitä ruokkinut, jos olisi maitoa tullut. Dolly edelleen kiertää kaikkien vatsanaluset, jos jollakulla olisikin sitä hyvää maitoa – imetys ei unohdu helpolla ei.
Dolly on erinomaista seuraa, ei tule aika pitkäksi. Jos se ei ole kiusaamassa muita koiria, se keskittyy varastelemaan tavaroita. Koitapa pestä ikkunoita, kun ipana juoksee tarvikkeet suussa ympäri asuntoa ja avoimesta ovesta ulos pihalle. Ei se kauaa jaksa varastella, ikää kun tulee, alkaa vakavoituminen.
Aito suomalainen paperisilppuri. Sopii jokaiseen toimistoon. Perusteellinen ja tehokas.
Ensiksi, pentujen valokuvat (ne kamerasta koneelle siirretyt) ovat löytyneet. Sen sijaan muutama tuhat muuta valokuvaa on tällä hetkellä kadoksissa. En edes jaksa alkaa miettiä, miten…
Dolly on kasvanut kohisten. Jalat ja korvat ja kuono ovat venyneet pituutta siihen malliin, että siitä saattaa tulla pystykorvan asemesta vinttikoira. Ei kai sentään sellainen, mutta kohta alkaa olla emonsa kokoinen. Pylly on korkeammalla kuin pää (karrikoidusti -kasvuun liittyvä karmea takakorkeuden jakso, kuuluu asiaan) ja jalat ovat vinksin vonksin (ja muu koira vähän heikunkeikun). On se silti mahdottoman söpökin, ei sillä.
Dolly 14 viikkoa
Dolly on hurjan fiksu. Se oppii kerrasta, kun osaa vaan oikein opettaa. Oikea-aikainen palkkaus on salaisuus. On keskityttävä todella paljon itse, että saa palkan kohdilleen. Koirakoulussa on jaksettu keskittyä nyt paremmin. Syynä saattaa olla väliseinä meidän ja muiden väliin, jonka aina saamme helpottamaan uusien asioiden kouluttamista.
Metsään tekisi mieli, mutta tämä kuumuus… ei oikein ole sinne asiaa. Ollaan käyty aamusta aikaisin siellä, niin ei ole vielä kamalan tukalaa. Aika pian pieni siellä kuitenkin väsähtää – syksyn raikkautta odotellessa…
Dolly on ollut paitsi kiinnostunut linnuista myös jäljestänyt hirveä. Äitinsä tyttö siis. Mahdottoman ylpeä olen tenavasta, vaikkei mitään varsinaisia riistatöitä olekaan korkeassa 14 viikon iässä vielä ollut. Ehditään vielä niihinkin, kunhan alkaa jaksaa enemmän mennä metsässä. Aika pieni on vielä aika, jonka jaksaa siellä ns. keskittyä. Ehkä 20-30 min.
Kuumuus on ottanut pennunkin voimille. Päivällä nukutaan vaan, illasta sitten alkaa emon (ja muiden) kanssa riekkuminen. Jos meillä on jotakin hukassa, kuten sukka, sandaali, talouspaperirulla tai vaikkapa lattiarätti, sen voi käydä hakemassa takapihan nurmikolta. Sinne on kasattu mahdottoman suuri määrä erinäisiä aarteita, joita pennun tielle on sen talossa kuljeskellessa osunut. Voi pieni murunen – ajatella, miten ihania esineitä tämä maailma onkaan täynnä.
Hampaat alkavat vaihtua – ikenet taitavat jo kutista, sillä ensimmäiset vähän vaarallisemmat aktiviteetit on jo ehditty suorittaa: televisioantennin johto oli purtu poikki (kyllä se alunperin oli sijoitettu sinne kukkaruukun taakse, mutta lapset olivat kai ruukkua siirtäneet älyämättä, että se oli siinä tarkoituksella) ja korvatulpat syöty. Nyt odotamme jännityksellä, milloin ne mahdollisesti pilkistäisivät jätösten seasta…
Toisinaan saan katsoa hetken, ennen kuin tiedän, onko siinä sohvalla emo vaiko pentu – alkavat olla kohta samankokoisia ja aivan toistensa näköisiä – silmänsä pentu on ainakin perinyt isältään, varmasti muitakin ominaisuuksia, jotka alkavat näkyä, kun ikää tulee enemmän.
Äiti ja tytär
Sumu hoitaa pentua edelleen paljon; leikittää sitä, antaa sen syödä ruokansa (emon ruoka on toki paljon parempaa kuin ne omat pentunappulat) ja on todella huolissaan, kun pentu lähtee yksin meidän mukaamme (metsään, pentukouluun jne.) sekä tarkastaa sen huolellisesti, kun pentu palautuu kotiin. Se painii Dollyn kanssa antaen pennun selättää itsensä ja juoksuttaa sitä pihalla. Toki se myös huomauttaa pennulle, mikäli tämä on mennyt joissain asioissa liiallisuuksiin esimerkiksi puremalla liian kovaa tai muuta vastaavaa. Luistaan emä ei haluaisi luopua pennun hyväksi, mutta ensin muristuaan se kuitenkin antaa ne pennulle. Saa nähdä kauanko Dolly saa emän ruoat ja luut syödä. Joka tapauksessa on ollut mitä mahtavinta seurata myös tätä kaksikkoa, emän huolehtimista jälkikasvustaan.
Mamma-koira saa kyytiä taas – Isla valvoo tapahtumaa
Vajaan parin viikon päästä on tehosterokotus. Vaikka ollaankin käyty koirakoulussa ja vinttikoiraradalla, niin koirapuistoja olemme välttäneet. Emmekä me siellä puistossa muutenkaan käy kuin silloin, jos ne ovat tyhjä. Tässä ihan lähellä on myös sellaiset aidatut isot alueet koirille, joita voi vuokrata vaikka omalle laumalle. Siellä olemme joskus käyneet, mutta toki paikkaa voi verrata koirapuistoon, eli ei sinne pienen pennun kanssa hankkimaan mitään sairauksia. Ja aikamoiseksi harmiksi kuumuus on estänyt kylille menon – kuumalla asfaltilla ei ole mitään asiaa kävellä tuossa helteessä. Koetamme hyödyntää nämä muutamat viileämmät päivät, että pääsisimme ihmettelemään liikennettä edes tuohon kylälle. Olen vienyt pentuja yleensä myös vähän isompaan kaupunkiin, tämä oma kylä on aika pieni. Jotta tottuisivat kaupungin hälinään ja osaisivat siellä kulkea jatkossa hyvin.
Kyllä pennusta pidetään hyvää huolta; paitsi emä, sen laskevat ruokakupilleen myös molemmat laikat. Olga väistää pois kokonaan ja Hilja syö pennun kanssa yhdessä. Hilja ja Leia leikittävät pentua melkein aina, kun pentu sitä ”vaatii” ja Olgakin on innostunut sen kanssa toisinaan leikkimään. Tässähän aikuiset myös opettavat pentua samalla, että ne leikkivät silloin kuin itse haluavat, eivät aina silloin, kun pentu sitä haluaa. Emä haluaa silti aina katsoa päältä ja puuttuu leikkiin, jos sen mielestä toiminta menee liian rajuksi. Leialta (nuoremmalta salukilta) olen voinut jättää kennelkopan jo pois jokin aika sitten, mutta vanhempi saluki joutuu sitä edelleen käyttämään. Se ei ole aivan kunnossa ja makoilee paljon, jolloin sitten Dollyn mennessä häiritsemään nukkuvaa eläkeläistä, antaa se pennun kuulla kunniansa. On parempi, että se kuulee kunniansa sen kopan kanssa kuin ilman koppaa, joten vielä ei ole aika sitä ottaa pois. Toki koetamme eläkeläiselle tarjota rauhallista paikkaa olla, mutta se ei halua yksin missään oven takana olla vaan seurassa. Tottakai on aikoja, jolloin Dolly on tarhassa ja yöt ne nukkuvat eri osoitteissa eli sen tarvitse koppaa koko aikaa pitää, silloin vaan, kun on pennun kanssa samassa tilassa kotona. Lenkillä ei ole mitään ongelmaa, ongelma on sen oman paikan vartioiminen.
Aasinsiltana…aikanaan, pari vuosikymmentä sitten, saimme hyvän neuvon tuon koiran oman paikan suhteen. Eli jos koira on ottanut paikan jostain, on aivan turha mennä sitä väkisin siirtämään. Et sinäkään väistä pedistäsi, jos olet sinne jo kerran nukkumaan käynyt. Siksi aina, jos pitää koiraa siirtää, niin tee se namin avulla. Herkun perään koira lähtee itse ja katso, sen paikka on tuolloin taas vapaa ja voit hyvin siihen itse asettua tai tehdä jotakin muuta, mitä olit sillä tilalla aikonut sitten tehdäkään. Tuolla tavoin estät ongelmien syntymisen itsesi ja koiran välillä.
Pennuilla on aivan mahtavat kodit, miten kiitollinen olenkaan, että pääsivät niin ihaniin perheisiin asumaan. Jokainen on osa perhettä ja saa varmasti huomiota sekä rakkautta roppakaupalla. Niiden kanssa puuhataan paljon arjessa ja pääsevät kaikki metsälle aikanaan. Voisiko kasvattaja enempää toivoa?
Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree kenkiä. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly varastaa kaikki talous- ja wc-paperit, mitkä saa hampaisiinsa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly ei suostu leikkimään omilla leluilla. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly hakee pyykkikorista sukkia. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree kaikkia sähköjohtoja. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly haluaa syödä vanhojen koirien light-ruokaa, ei omaansa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree tuolinjalkaa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly puree pöydänjalkaa. Dolly kiskoo salukia hännästä. Dolly läikyttää vedet kupeista polskuttelemalla niissä. Ja Dolly kiskoo salukia hännästä.
On ollut niin kuuma, ettei itse jaksa viedä Dollya minnekään eikä oikeastaan voikaan, täytyy vaan keskittyä hengittämiseen päivän kuumimpina tunteina. Dolly ei haluaisi keskittyä siihen, Dolly haluaisi tehdä asioita. Kukaan muu ei haluaisi tehdä mitään, ennen kuin viilenee.
Ajattelin kysyä kasvattajalta, josko tämän voisi palauttaa? Että on vähän liian villi. En minä kai tällaista toivonut? Jos joku nuorempi jaksaisi juosta sen perässä. Sitten muistin, mistä se olikaan lähtöisin. Ettei sitä voikaan palauttaa. Kai sen kanssa on vaan selvittävä.
No enhän minä tätä voisi oikeasti minnekään palauttaa.
Aamulla varhain, kun ei ole vielä niin kuuma, olemme käyneet kävelyllä pellolla. Dolly on saanut olla lenkistä 95% vapaana, niin on paljon helpompaa. Vaan on se kuuma aamullakin, loppulenkistä Dolly hakeutuu varjoon pötköttämään. Yhtenä aamuna juoksin muun lauman (-1 saluki) kanssa Dollyn perässä pellolla, kun se suuntasi varisten sekaan. Ei mitään itsesuojeluvaistoa kyllä ole penikalla. Tulee se kutsusta luo, sentään. Vanhempi saluki sairastaa. Saa nähdä, toipuuko.
Dolly on käynyt pentukurssilla nyt kaksi kertaa. Se jaksaa keskittyä 5 toistoa ja sitten se haluaa mennä toisen koirien luo. Ei siinä mitään, mutta se ilmoittaa asian vinkumalla. 🙉 Pystykorvien kanssa tuo määrä toistoja on varsin hyvä, ei tarvitsisi tuotakaan. 1-2 kertaa jonkun asian toistamista on mielestäni riittävä, nämä eivät halua tehdä samaa asiaa monia kertoja vaan pitävät vaihtelusta. Niin koira kuin ihmispuolella jonkin asian opettelu vaatii toistoja, siksi niitä tehdään. Ja asioiden opettelu erilaisissa ympäristöissä on tärkeää. Jos osaa kotona istua ei se tarkoita, että osaisi muualla. Erilaisissa häiriöissä oppiminen on tärkeää. Jotta ylös ja ulos niitä harjoittelemaan. Menisin, jos ei olisi niin kuuma…
Dolly kävi ampumaradalla viime viikonloppuna. Ei pelännyt paukkuja. Täytyy jatkaa radalla käymistä säännöllisesti, jotta on hyvin totutettu laukauksiin ennen metsästyksen alkamista.
Dolly ei välittänyt paukkeesta.
Sitten Dolly kävi kokeilemassa uusia uima-/pelastusliivejä. Hyvin toimivat. Tehdään sitäkin säännöllisesti. Haluan viedä sen muutaman kerran vauvauintiin ihan uimahalliinkin, muistaakseni ohjeistivat, että neljän kuukauden iässä ne ymmärtävät alkaa karttaa vettä, joten kesän jälkeen sitten.
Pari kertaa on päästy metsään – kyllä se vaan pienestä saakka siellä on kuljettava. Jos olisi vähän viileämpi, niin olisi mukavampaa. En valita, lämmin ei luita riko, mutta kunhan mainitsen. En haluaisi myöntää, mutta kyllä sitä syksyä jo odottaa. Onneksi salukilla on näyttelyitä ja juoksutreenejä ja Dollyllä pentukurssi, niin ennen kuin oikeastaan huomaakaan on jo syyskuu. 😎
Hurjan fiksuja nämä pennut ovat. On ihana nähdä se välähdys silmissä, kun pentu tajuaa, mitä siltä pyydetään. Käymme pentukurssilla Hyvinkäällä Koirakoulu Visiolla, jossa opettaminen tapahtuu sheippaamalla – on hyvä, että asiat opitaan sillä tavoin. Pentukurssilla voi leikkiä pienen hetken toisten pentujen kanssa, mikä on ihanaa, koska pentuleikkikouluja ei ole. Dolly ei ole yhtä täpäkkä kuin emänsä muiden pentujen kanssa – varmasti elämää helpottava tekijä.
”Lieköhän miten vaarallinen tuollainen seisojan pentu?”, pohtii Dolly.
Ensi viikolla on ensimmäinen rokotus ja ikää 12 viikkoa. Aika on varattu jo. Passin saa 16 viikon rokotuksella, se otetaan sitten – suunnitelmia maasta poistumiseen on. Ei vielä tänä vuonna, mutta ensi vuoden puolella kyllä.
On ongelmia saada kuvia siirrettyä kamerasta koneelle ja niiden aiempien kuvien läpikäymisen kanssa on todella suuria vaikeuksia. Kone näyttää hukanneen ne. Jatkan etsimistä, todellakin haluaisin ne löytää. Tämä vaikuttaa vaan liian tutulta; Sumun kuvat ensimmäiseltä talvelta ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen eivätkä ole ilmoittaneet olemassaolostaan sen koommin.
Dolly ei sitä tiedä, mutta Hilja-täti kävi niitä aina säännöllisesti nuuskuttelemassa pienenä. Hilja on ihan paras painikaveri Dollylle; sitä voi purra kovaa ja se ei välitä siitä (auta armias, jos se pääsisi salukia tuolla lailla puraisemaan). Hilja on jopa jättänyt lenkin väliin, kun Dolly vinkui oven takana meidän perään. Se kieltäytyi lähtemästä (muista aina kuunnella koiraa) ja jäi kotiin leikkimään pennun kanssa. Se on varmasti maailman paras ja turvallisin aikuinen leikkikaveri Dollylle. On erikoista, miten se kuuden vuoden iässä jaksaa pennun kanssa vääntää. Toisaalta, se on kyllä ainainen pentu itsekin…
Tässä 7 viikon ikäisten pentujen kuvat, todellakin yllätyksellisesti vain kaksi viikkoa myöhässä. Oikeasti ne näyttävät ja näyttivät aivan huomattavasti paremmilta ja kauniimmilta, mutta kai näistä jotain näkee. Paikoillaan pysyminen tuotti hieman haasteita, olisi roppakaupalla ”in the making of” -kuvia, mutta ehkä annan niiden olla. Ja nythän ne ovat jo vallan eri näköisiä, kasvavat hurjalla vauhdilla.
Järjestyksessä Elvis, Sukka, Dolly, Hilla, Pökö ja Aku.
Dolly tahtoo kävellä eteenpäin. Dolly ei kävele samoja jälkiä taaksepäin. Meillä päin on lyhinkin lenkki kaksi kilometriä, joten kyllä Dollyn on vielä palattava samoja jälkiä takaisin. Vielä ei voi montaa sataa metriä kävellä. Dolly on jouduttu kantamaan takaisin postilaatikolta, kun se ei suostu palaamaan muuten.
Meillä ei pitkään aikaan ole tällaista hammastelijaa ollutkaan. Purraan puntteja, nilkkoja, käsiä. Roikutaan aikuisten koirien häntäkarvoissa. Revitään hiuksista. Mahdoton ipana. Veikkauksia otetaan vastaan, milloin Dolly lopettaa puremisen. Kärsivällisesti kiljahdellen irrottelen sen hampaita paljaista nilkoista monen monta kertaa peräkkäin. Se on hyvin itsepäinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta isojen koirien hännät – mitään itsesuojeluvaistoa sillä ei ole. Ei ollut kyllä Sumullakaan, pystykorvaiset pennut ovat omasta mielestään maailman keskipisteitä, oikeastaan koko universumi pyörii niiden ympärillä. Ne ovat kuin lapset tietyssä iässä- kuolemattomia.
Sumu leikkii onneksi Dollyn kanssa, edelleen hoitaa sitä ja pitää huolta. Juoksevat ja riepottavat leluja, kaivavat yhteistä kuoppaa. Nukkuvat vierekkäin. (Paitsi yöllä, jolloin Dolly nukkuu minun tyynylläni.) Syövät samasta kupista. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millainen dynamiikka niiden kesken muodostuu aikuisena. Sumu hoiti Leiaa sen tultua meille. Sumu täytti juuri tuolloin yksi ja jaksoi hoivata Leiaa siihen saakka, kun se kasvoi Sumua korkeammaksi. Vaikka hoivakäyttäytyminen loppui siihen, Sumun mielestä Leia on aina ja ikuisesti sen alapuolella laumassa ja sitä saa komentaa – Leiahan tietysti ei tähän taivu, saluki on verrattain omanarvontuntoinen. Tämä asetelma tuskin koskaan muuttuu, mutta sen kun tietää, voi ongelmat välttää.
Sumu kävi hierojalla Leian kanssa eilen. Ensin se joutui odottamaan tunnin omaa vuoroaan, hienosti rauhottui hetken ihmettelyn jälkeen omalle alustalleen nukkumaan. Sitten oli Sumun vuoro. Oli jumeja, koko kroppa sellainen tiukka paketti. Veikkaan sen johtuvan siitä, että Sumu on koko ajan valmiina hyppäämään jonnekin jonkun otuksen perään ja tietysti kantoaika rasittaa myös lihaksistoa. Otetaan kesän aikana muutama kerta lisää hierontaa, niin on kunnossa sitten syksyllä metsästyskaudella.
Sumu ei kauheasti tykkää hieronnasta, mutta kyllä se siihen sitten suostuu – ei ole sellainen kuin Leia, joka nukahtaa siihen hierontapöydälle. Dollyn kanssa aloitetaan fiksummin jo tässä pentuaikana, niin tottuu paremmin. Metsästyskoira jos kuka tarvitsee lihaskäsittelyä siinä missä aktiiviurheilijakin; sille on hyvä opettaa venyttely ja totuttaa hierontaan tai vastaavaan käsittelyyn.
Kävimme eilen Dollyn ja Sumun kanssa Kiljavan rannassa. Emän seura auttoi Dollyä kävelemään suurin piirtein suoraan, muutoin sillä on vähän vaikeuksia sopeutua hihnaan. Dolly haluaa olla vapaa eikä missään typerässä hihnassa kulkea – ei pitäisi ihmisten pientä pystykorvaa lainkaan rajoittaa. Täytyy käydä ostamassa Dollylle pelastusliivit, niin saadaan aloittaa uimaharjoitukset.
Syksyksi on varattu kanalintulupia moneen paikkaan ja paljon. Kyllä niillä luvilla on joku pudotus Dollylle tultava, jollei ihan linnuton syksy ole. Molemmille tytöille odotan juoksua jossain vaiheessa syksyä, toki toivon, että osuvat ennen tai jälkeen parhaan kauden. Sellaista se narttujen kanssa on – ja siihen on sopeuduttava.
”Äiti, mulla ei ole mitään tekemistä!” olisi Dolly valittanut, jos se olisi voinut puhua. Sen sijaan se teki toimillaan mahdollisimman selväksi, että mitään tekemistä ei ole. Missään ei ole ketään kenen kanssa leikkiä. Kukaan ei suostu leikkimään Dollyn kanssa. Mikään lelu ei ole tarpeeksi kiinnostava. Mamma ei leiki Dollyn kanssa. Isla ei leiki Dollyn kanssa. Eikä leiki Hilja, Olga tai Leiakaan.
”Äiti, keksi mulle jotain tekemistä!” Ja äitihän koetti keksiä. Että ota tämä lelu tai tämä pallo tai tämä vinku tässä – eivät ne olleet hyviä. Kukaan ei leikkinyt Dollyn kanssa. Ei ole kotiin jäävän elämä helppoa, jos ei ole lähtevänkään. ”Piip, piip, piip”, kuului koko ajan. Dolly pesi kuistia äidin kanssa – nuoli niitä juuri pestyjä lasiovia. Koetti kiivetä fairyämpäriin. Repi hiuksista. Auttoi astianpesukoneen täyttämisessä. Upotti naskalinsa pohkeeseen. Söi jäätelöä (no, maistoi vähän 😇). Ja piipitti. Sitten se reppana nukahti sinne sohvan taakse, missä oli kavereiden kanssa niin paljon yhdessä nukkunut. Toivottavasti kaverit unohtuvat pian ja Dolly keksii itselleen jotakin tekemistä.
Miten rakas siitä onkaan tullut sen jälkeen, kun teimme päätöksen siitä, kumpi tytöistä jää kotiin. Ja tietysti nyt siitä tulee vielä rakkaampi nyt, kun ei ole kuin yksi pieni, kenestä huolehtia. Samalla tavalla sitä aloitetaan sen kanssa alkeista, kuin muidenkin. Jotta se nimi olisi hyvä oppia ihan ensiksi. (Luulen, että se taitaa tunnistaa…mutta harjoittelemme silti.) Ja ihan samalla tavalla sen vieressä on nukuttava yöt, koska kavereita ei enää ole. Nukuttiin viime yö Dollyn (ja Sumun, Sumu nukkuu aina kuistilla) kanssa ulkona. Dolly hakeutui ihan nenä kiinni minun nenääni moneen kertaan yön aikana. Tästä se lähtee meidänkin taival – silloin kun ne kaverit ovat siinä, ei ihminen ehdi muodostua niin läheiseksi.
Koiraportit on viety pois, pentulaatikko purettu. Kuisti ja matot pesty, koira-aluset pistetty pyykkiin. Hiljaista on, vaikka ei meillä nyt varsinaisesti kovin hiljaista kai ole koskaan, mutta pienet tassut eivät kaahota ympäriinsä eikä kukaan nahistele eikä koko aikaa tarvitse miettiä, montako pentua on tallella. Ei tarvitse osata laskea kuin yhteen.
Elvis
Sumu on vähän ihmeissään, mutta onneksi se ehti vieroittaa pennut ihan itse ja imetyshormonit ovat alkaneet poistua. Kolme ensimmäistä pentua saivat mennä ilman, että näytti juuri siihen reagoivan, mutta kahden viimeisen kohdalla se tiesi selvästi, että nyt ne viedään pois.
Meillä kaikki alukarvalliset näyttävät tällä hetkellä enemmän tai vähemmän kojooteilta. Sumu on palannut tavanomaiseen ”syön kun siltä tuntuu”-vaihteeseen ja saanut jo ensimmäisen punkkikarkoitteensa. Päästään lenkkeilemään isojen kanssa normaalisti – tosin Dollyhan pitää ottaa pian lenkille mukaan.
Alkuun teemme pennun kanssa niin, että vähän harjoittelemme hihnakävelyä ja sitten se pääsee lauman kanssa pienille lenkeille. Kävely yhdessä auttaa laumautumisessa – vaikka tässä tapauksessa Dolly on koko ajan jo asunut täällä, mutta silti. Pienen lenkin jälkeen palautan Dollyn kotiin nukkumaan ja jatkamme isojen kanssa sitten pidemmälle.
Dolly ja Aku
Ensi viikolla Sumu pääsee hierojalle – en usko, että yksi kerta riittää, katsotaan. Jumit auki pentujen jäljiltä. Sitä voi alkaa taas pyöräilyttää niin saa pahimmat energiat purettua. Melkoisesti on virtaa mamma-koirassa, kun lenkit on olleet lyhyempiä kuin tavallisesti. Itse nautin valtavasti, että koira on energinen – se sopii meille jollain tavalla paljon paremmin kuin ”liian” rauhallinen tapaus.
Koetamme nyt keksiä Dollyn kanssa tekemistä. Lasten kesäloma alkoi ja itsellä parin viikon päästä ensimmäinen pätkä – eiköhän Dollykin tekemistä saa.
Olin Oulussa kuuntelemassa luentoa Suomenpystykorvien metsästysominaisuuksista – muistaakseni. Nyt olen liian laiska kaivaakseni tiedon jostain. Mutta luennoitsija sanoi jotakin, joka on jäänyt ainaiseksi mieleeni: suomenpystykorvia tulisi kohdella kuin puolivillieläimiä – antakaa niiden olla hieman villejä, älkää kesyttäkö niitä kokonaan. Pystykorvat ovat jo aikojen alusta olleet täällä ihmisen apuna metsästyksessä, mutta ne ovat eläneet ulkona ja joutuneet metsästämään myös oman ruokansa – tämä puoli näkyy edelleen pystykorvassa, vaikka luonteita onkin jalostettu enemmän nykyihmiselle sopivaksi. Tähän voisi lisätä, että antakaa niiden olla pentuja – liika kiirehtiminen metsästyksen kanssa pilaa koiran. Metsän pitää olla kiva paikka – jos siellä pitää rämpiä umpiväsyneenä, se ei sitä ole.
Pökö ja Hilla
Kävimme näiden puolivillieläinten poikasten ja niiden emon kanssa järven rannassa. Heti rantaan päästyämme näimme kanadanhanhen, jonka puolivilli mamma-koira olisi mielellään käynyt hakemassa rantaan. Se oli kuitenkin tiukasti hihnassa kiinni (mikä pettymys!), joten valitettavasti hanhi jäi järveen. Mutta nämä pennut sitten – ne lähtivät taakseen katsomatta painelemaan järven pengertä pitkin jonossa (kuin hanhen poikaset ikään). Saatoin päästää muutaman painokelvottoman sanan, kun paljasjaloin niiden perään lähdin pinkomaan. Saatiin pesue autoon ja tuumattiin uudestaan. Päätettiin päästää kaksi kerrallaan. Tulos oli sama. No entäpä yksi – suunnattiin sen nenä toiseen suuntaan. Ei ollut toimiva ratkaisu sekään- liian kova kiire oli yksinkin eteenpäin.
Lähdettiin tietä pitkin kävelemään pieni lenkki (ehkä 200m) koko porukan kanssa- menikin oikein hyvin siihen saakka, kun piti kääntyä takaisin autolle. Kaksi kaverusta eivät reagoineet mihinkään huutoon tai vihellykseen, vaan painelivat tietä eteenpäin toisiaan katsellen… se oli sitten siinä hetkessä päätetty, että me ei kuulkaa enää poistuta pihasta ennen kuin jäljellä on vain Dolly, joka reagoi edes omaan nimeensä. Jotta ihan saatte itse ulkoiluttaa pentunne, liian vaarallista touhua meille.
Ihan vakavasti, opettakaa pennulle nimi ja luoksetulo ennen kuin viette sen metsään. On kuitenkin kiva tulla sieltä pois sen pennun kanssa. Varokaa kyitä – pieni pentu ei välttämättä selviä kyyn puremasta. Itse olen henkeen ja vereen käärmeihminen, mutta en halua kyyn puremaa omalle koiralleni – vaikka koira selviäisi nopean ensiavun vuoksi, voivat sen munuaiset vahingoittua pysyvästi.
Pistin tässä jokin aika sitten viestiä Starin omistajalle Jounille. Kerroin (ymmärtänette huumorin), etten ehkä haluakaan myydä pentuja – kyllähän me helposti selvittäisiin 11 koiran kanssa. Täytyisi vaan lopettaa työt, että aika riittäisi. Mutta kyllä se niin on, että ei niitä ole helppoa luovuttaa, kun on nähnyt niiden syntyvän ja kasvavan. Pieni palanen sydäntä lähtee jokaisen matkaan, ei sille mitään mahda. Tällä viikolla mamma-koira on kuitenkin alkanut näyttää varsin kyllästyneeltä jälkikasvuunsa, joten kyllä me niistä luovumme, ihan mielellämme. Saamme keskittyä omaan pentuumme ja alkaa opettaa sitä. Nyt ne kulkevat parvessa eikä yksilöllinen opettaminen ole mahdollista.
Dollylle on jo pentukurssi varattu, kesäkuun puolesta välistä syyskuulle saakka – taitaa viimeinen kerta mennä päällekäin meidän metsästysreissun kanssa. Syksylle on jo suunniteltu reissuja Lappiin ja minä tietysti odotan kovasti, että pääsen tässä etelässä viemään Sumua ja jälkikasvua metsään yksinäni.
Aku loikaamassa kaverin yli.
Kuvia, kuvia… laitan niitä lisää sitä mukaa, kun saan niitä käytyä läpi. Harmittaa, että aika ei ole riittänyt kaikkeen, olen kuitenkin nähnyt tärkeämmäksi olla niiden pentujen kanssa kuin istua koneella käymässä kuvia läpi.
Tämä kahdeksan viikkoa on ollut yksi parhaista ajoista elämässäni – toki työlästä ja väsyttävää, mutta kyllä ne koiranpennut ovat oikeasti parasta maailmassa. Jos näistä ihan hyviä koiria tulee, voi tätä ajatella ehkä tehdä toistekin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Pökö ja Sukka viimeisenä päivänä ”lapsuudenkodissa”.
Jatkan tähän Sumun ja Dollyn kuulumisilla niiden kuvien päivittämisen lisäksi – jos uudet kodit luvan antavat, mielelläni laittaisin kaikista pennuista uusissa kodeissaan kuvia myös tänne. Olisi kiva nähdä miten ne kehittyvät ja mitä ensimmäinen syksy tuo tullessaan.
Pahoitteluni, että 6 viikon iässä otetut kuvat tulevat vasta tänään, kun pennut ovat jo seitsemän viikon ikäisiä. Tämän päivän teemana onkin ottaa 7 viikon kuvat (jotka saatte ehkä sitten, kun pennut ovat 8 viikkoisia) ja näätä. Sen pidemmittä puheitta: pennut täyttivät 6 viikkoa 20.5.21 ja kuvat otettiin 22.5.21.
Sää on ollut kamala, siis oikeastaan ihan hirvittävä. Sadetta ja tuulta. Siispä se oli meille täydellinen; todennäköisesti ne kaikki kyyt ovat kohmeessa jossakin. Suuntasimme metsäretkelle.
Menomatkalla luulimme, että kaikki kuusi suloista koiranpentua ovat muuttuneet jonkin noitumisen tuloksena lokkiparveksi. Huuto oli kerrassaan huumaannuttava…”Apua, apua”, ne karjuivat. Minne lie kuvittelivat joutuneensa.
Autosta päästyään ne läträsivät mudassa ja maistelivat kuravettä (eihän meillä ollut edes eväitä tuolla retkellä, lapsiparat), ihmettelivät puroa, kiipeilivät kivillä, kiinnostuivat peurojen hajuista (anteeksi siitä – puolustukseksi ja lohdutukseksi voin kuitenkin kertoa, että kaikki olivat tänään hampaineen kiinni teeren siivissä alta aikayksikön, kun ne otin käteeni) ja olivat hurjan reippaita. Sumu oli tietysti mukana.
Retki oli lyhyt. Kaikki kuusi pentua saatiin vielä kotiinkin. Yksikään ei edes inahtanut kotimatkalla – ne nukkuivat häkissä yhdessä savisessa läjässä. Kannoimme ne kotiin päästyämme sisälle ja pennut jatkoivat unia siinä, minne ne asetimme. Pienen pieni metsäretki taisi viedä kaikki mehut niistä.
Riiviöt purkavat keittiötä. Luulen niillä olevan jokin koulutus aiheeseen, sillä yhteistuumin ne ovat saaneet irti isoja paloja keittiön sokkelista. Lasten asuessa vielä kotona keittiö on tavallaan aika pakollinen asia omistaa, joten jokin vastaisku oli keksittävä. Sijoitin valurautapadan syödyn kohdan eteen, jos purkaminen unohtuisi.
Valurautapadasta tuli hitti – siinä nukkuu aina joku.
Pennut ovat oppineet pomppimaan rappusia ylös ja valitettavasti myös alas. Alaspäin on vaarallista pomppia, joten koetamme niitä nostella, jotta nivelille ei tulisi kohtuutonta rasitusta. Ne osaavat kaivaa maata ja levittää multaa. Pennut osaavat ilmaista tarpeensa piippaamalla, pissivät ulos, kun ne viedään ulos unien jälkeen.
Sumu on sitä mieltä, että syökää sitä ruokaa. Pennut silti vielä kerran-pari päivässä saartavat emon ja saavat maitoaterian, se kyllä loppunee ennen luovutusikää. Painiottelut saavat koko ajan lisää tehoa ja jalat nopeutta puruvoimasta puhumattakaan. Pikkulintuja katsotaan sillä silmällä ja lelut tapetaan.
Vieraita on käynyt tasaisena virtana. Aikuisia ja lapsia, koiran omistavia sekä sellaisia, kenellä ei koiraa ole ollut. On nähty erilaisia suhtautumistapoja ja kokeiltu erilaisia sylejä. Eläinlääkäri on tutkinut pennut ja todennut terveiksi. Sirut ovat paikoillaan ja pennut rekisteröity. Uudet omistajat ovat perinteen mukaan saaneet nimetä pennut. https://jalostus.kennelliitto.fi/frmKasvattaja.aspx?K=HIIDEN%20HIRVEN&R=49
Henkisesti on aika valmistautua siihen, kun talo tyhjenee. Toki se merkitsee paluuta normaaliin, eli harrastuksiin ja isompien koirien tapaamisiin muiden koirien kanssa, mutta myös uuden pennun opettamiseen. Ajattelin ottaa tavoitteeksi 150 uutta asiaa vuoden aikana pennulle. Pystykorvanpennut ovat perinteisesti hyvän hermorakenteen omaavia, joten luulen, että saamme asiat helposti kasaan.
Olen koettanut ottaa kuvia, mutta niiden läpikäyminen on ollut työlästä. Ehkäpä saan ne käytyä läpi pentujen muutettua omiin koteihinsa. Toki työssäkin on käytävä ja muut koirat sekä huusholli hoidettava, jotta onhan tässä monenlaista. Meillä on onneksi mahtava tiimi huolehtimassa pennuista silloinkin, jos joudumme olemaan työssä samaan aikaan. Mummi käy ruokatunnilla katsomassa pentuja ja lisää ruokaa ja vettä. Ada tulee koulusta suoraan niitä hoitamaan ja isommat teinit katsovat pitkin hampain ehkä jonkin aikaa pentuja. Tarhassaoloaika ei ole kovin pitkä, mutta siellä ne ovat saaneet olla arkisin.
Etuoikeutettuna olen seurannut Sumun käyttäytymistä; se viettää aikaa yksitellen jokaisen pennun kanssa. Kirputtaa, nuolee, leikkii. Edelleen juoksee huolestuneena paikalle, jos pentujen välillä on riitaa. Ei oikein halua toisten koirien niiden kanssa seurustelevan. Kyllä se pennun elämä olisi aika köyhää, jos joutuisi ilman emon hoivaa ja oppia elämään.
Hiiden Hirven 