Pennut ovat olleet varsin rauhallisia, pentulaatikossa on hiljaista. Se kertoo, että kaikki on hyvin. Ne nukkuvat ja syövät ja taas nukahtavat. Ainoastaan silloin, kun ne nostetaan puntarille, ne ilmaisevat tyytymättömyyttään. Mutta neuvolatarkastukset on suoritettava, jotta nähdään, kasvavatko ne tarpeeksi. Ja kyllä kasvavat, voin kertoa. Laitan painokäyrän ihmeteltäväksi viikon tienoilla.
Sumu voi hyvin, olisi lenkille lähdössä. Kyllä se täytyy ihan pian ottaa pienille lenkeille mukaan. Sen verran, että pennut pärjäävät.
Mutta asiaan; kuvat kaikista pennuista. Ne moshaavat sen verran, että potrettien ottaminen ei ole kovin helppoa eivätkä kuvat aina onnistu toivotusti – silti jotakin saatiin muistikortille. Ikää on kuvissa kaksi vuorokautta ja rapiat päälle.
Turkoosi poikaTurkoosi poikaTyttöTyttöVihreä poikaVihreä poikaVioletti poikaVioletti poikaHarmaa poikaHarmaa poika
”A Finnish Spitz is never late, nor is she early, she arrives precisely when she means to.”
66 päivää, Lh-piikistä laskettuna. Voin kertoa, että viimeiset kolme päivää olivat aika pitkiä. Mutta synnytys alkoi lämmön laskulla, kuten kuuluu. Illan mittaan alkoi levottomuus, muut koirat laitettiin tarhaan yöksi. Paitsi saluki. Se laitettiin pojan huoneseen (sen pojan kanssa tietenkin), koska se aisti, että jotakin oli tekeillä. Ja ramppasi edes takaisin.
Sumu ei olisi valinnut pentulaatikkoa synnytyspaikaksi. Se olisi mennyt koppiin. Tarhan ovi pysyi kuitenkin suljettuna. Sitten se kaiveli rhodon juurelle synnytyspoteroa. Ja kun sekin kiellettiin, koetti se vielä viimeiseksi virpiangervon juurelle valmiiseen kuoppaan. Tiesi varmaan, että kuuma tulee. Kyllä se vaan oli ohjattava kuitenkin pentulaatikkoon.
Synnyttävä narttu on hyvä pitää viimeiset hetket hihnassa, ettei tuollaista omaa synnytyspaikkaa tule valittua sen turvallisemman pentulaatikon asemesta.
Ensimmäinen pentu syntyi kahden jälkeen yöllä ja viimeinen puoli viiden aikoihin. Eli varsin joutuisasti ne tulivat. Neljä poikaa ja yksi tyttö. Pojat olivat mahdottomia köriläitä, suurin 356g. Eikä niiden synnyttäminenkään kovin helppoa ollut, mutta kaikki sujui kuitenkin omin voimin. Hienosti Sumu hoiti synnytyksen ja pennut taas.
Lämpötilat eivät ole olleet synnytyksen puolella. Järjettömän kuuma. Piti laittaa ilmastointilaite pentuhuoneeseen (eli makuuhuoneeseen😜), jotta kaikki säilyvät elossa. Emä ja pennut.
Seuraavaksi pieni video tähän mennessä otetuista kuvista ja videoista, kunnes saadaan vähän laadukkaampia kuvia pienistä. Siinä on suomenpystykorvia alle vuorokauden ja vuorokauden ikäisinä.
(Kannattaisi ehkä kirjoitella vähän useammin, huomaan otsikosta.)
Sumu sai aikaan osittaisen sydämen pysähtymisen tuossa eräänä iltana. Minulle siis. Se ei ole vieläkään palautunut ennalleen.
Olimme pystykorvatyttöjen kanssa lenkillä (nyt lenkkeillään osissa kasvavan vauvavatsan vuoksi) ja vaikka itse lenkki oli pururadalla niin sinne ja takaisin kyllä joutuu asfalttitietä pitkin kävelemään.
Siinä sitten Sumu ja Dolly kulkivat kuten aina, rinta rinnan. Ja yht’äkkiä loikkasivat yhtä jalkaa pusikkoon tien pieleen. Minä niitä kiskomaan sieltä pois, selvästi jotakin todella kiinnostavaa oli tekeillä.
Sumu nosti päätään pusikosta ja sen suusta roikkui…käärme? Ja minä tiedän, mitä tiineelle nartulle tapahtuu, jos se saa käärmeen pureman. Dolly otti siinä vieressä oppia, kuten sillä on tapana, vaikkei aina niin tarpeen olisikaan (kuten esimerkiksi tässä tilanteessa). Saalis tipahti ja kiskoin koiria vielä lähemmäs. Sumu puri suutaan tiukasti kiinni ja minä koetin hyvällä (ja pahalla=käsin avaamista kokeilemalla) saada sen tiputtamaan saaliinsa. Tiesin, että suussa on jotain, mutta en saanut suuta millään käskyllä tai tempulla auki. Hiki alkoi nousta otsalle.
Lopulta Sumu sylkäisi palasen suustaan ja se jäi kiemurtelemaan maahan. Häntäpää, mutta minkä? En pystynyt katsomaan lähempää, koska molemmat pystykorvat tempoivat aivan hurjana kiemurtelevaa häntää kohti. Sitä siinä tuijotan ja koetan saada itseni rauhoittumaan. Soitin jo Markon paikalle, jos se olikin käärme, sillä emme kyllä voisi siinä tapauksessa kotiin kävellä.
Vaskitsan häntä
Kyllä se oli palanen vaskitsaa, kun pääsin paremmin asiaa tutkimaan. Mutta ei se oikeastaan helpota paljoa; samalla tavalla ne olisivat hypänneet kyyn perään. 😱
No, sitten iloisempiin asioihin. Pentulaatikko on tuotu paikoilleen. Hilja kävi sen testaamassa, aivan väkisin änkesi itsensä sinne. ”Missä ne pennut ovat?” se kyseli. Hoitotäti odottaa jo. Se on käynyt joka päivä laatikkoa katsomassa. Kyllä niitä pikkuisia odottavat kaikki muutkin jo kovasti.
Hilja odottaa jo pentuja
Monena yönä olen herännyt siihen, että joku ähisee ja puhisee kamalasti pentulaatikossa. Olen noussut katsomaan, että ei kai se Sumu vielä aloita, mutta siellähän on ollutkin Dolly. Dolly on kovasti petaillut lapsuudenkotiaan ja aamulla löytyy aina sieltä nukkumasta.
Ehkä siellä on tuttuja hajuja.
Dolly kävi retkeilemässä Kolilla. Se oli aivan hurjan reipas koko reissun ajan, nautti uusista maisemista. Käväistiin vielä Lieksan kautta kierros, piti käydä Paaterissa. Suosittelen, mikäli siellä päin ajelette. Itse sain siitä suosituksen myös ja kyllä kannatti.
Siinä sitä pitkin polkua kipitetään. Dollyn retkikaveri Tyyne.TyyneDolly Lieksassa. Tämä on ihan oikealla kameralla otettu kuva Dollysta Kolilla.
Matkan päämäärä oli Rautavaara, jossa oli jalostusryhmän tapaaminen. Dolly oli hyvin väsynyt, kun sinne asti päästiin, mutta käyttäytyi kuitenkin erittäin hyvin ja sai kunniamaininnan rauhallisuudesta.
Kotiin päästyään se esitti ilotanssin, kun tapasi muun lauman. Oli raukka varmaan luullut, että kotiin ei enää palata lainkaan.
Näkymä Ukko-Kolilta
Sumun iskästä muutama sananen. Minulla on taipumus ihastua yhdistelmässä usein siihen urokseen, ovathan ne toki aina näyttävämpiä kuin nartut. Sama juttu tässäkin oli; kovasti olen tykännyt Albuksesta.
Albus eli Dayhill’s Halti on käyttövalio ja yhtä sertiä vaille muotovalio ja kohta varmaan Suomen veteraanimuotovaliokin (kirjoitushetkellä 2xvet.sert), mikäli vielä näyttelyissä käy. Hyväkuntoinen se on ikäisekseen. Albuksen omistaja Marika laittoi minulle muutaman pääkuvan, kun huomasi, miten isänsä näköiseksi Sumu on tullut. EDIT 3.7.22. : Sumun iskästä tuli Suomen veteraanimuotovalio 2.7.22 Oulun kansainvälisessä koiranäyttelyssä! Onnea Albukselle!
Seuraavassa muutama pääkuva Sumusta tältä keväältä.
Sumu
Sumu
Sumu
Sumulla alkaa olla melko tuskaiset ajat kuuman sään vuoksi. Lämpöhalvaus vaanii tiinettä narttua helpommin, joten nyt on lenkit minimissä, mistä Sumu ei pidä sitten yhtään.
Tänään se haukkui oravanpoikasta pihalla jonkin aikaa, ja lopulta se piti hakea sieltä suihkun kautta lepäämään, kun ei olisi millään sitä hauskuutta lopettanut. Kesti aika tovin, ennen kuin läähätys loppui – kyllä on nyt haukkuminenkin kielletty toistaiseksi. Katsellaan sitten synnytyksen jälkeen taas, Sumu hyvä.
Niin se aika kuluu, vuosi takaperin meillä oli ihanat vastasyntyneet nuuskuteltavina. Nyt ne ovat ihania juniori-ikäsiä, aivan mahdottoman valloittavia joka ikinen, jonka olen tavannut.
Siinä on ylpeä mamma-koira vuosi takaperin.
Suoraan kuviin kaikista niistä, joista olen kuvan saanut.
Ja viimeisenä tuore kuva mamma-koirasta Vesilahdelta, jossa hän oli turistina. Oli hän Porissakin turistina. Kovasti tykkää olla mukana joka paikassa.
Sumu 3v 9kk Vesilahdella.
Porissa oli Pystykorvajärjestön pääerikoisnäyttely maaliskuussa. Sinne osallistuttiin kolmen pennun voimin; Aku ERI JUN 2, aivan mahtavaa Aku ja porukat! Hilla ja Dolly EH, hyvä me!
Aku on iloinen ja vallattoman oloinen nuori mies, koko ajan pitäisi nähdä ja tutkia kaikki ja asiaa on taukoamatta. Aivan ihastuttavan luonteen ja komean ulkomuodon omaava poika – toivotaan, että Akua vaikka käytettäisiin jalostukseen muutaman vuoden päästä…näin me jo ehdittiin jutustella kotimatkalla.
Akulla on asiaa, ettäs tiedätte. Porissa maaliskuussa 2022.
Hilla on suloistakin suloisempi neiti, sydän sulaa, kun katsoo noihin silmiin. Hilla on muiden tyttöjen tapaan rauhallinen ja selvästi palvoo omistajaansa – laitanpa yhden kuvan vielä siitä todisteeksi.
Hilla Porissa maaliskuussa 2022.
Sukka tavattiin Vesilahden näyttelyssä; Sukka on aivan mahdottoman ihana koiranuorukainen. Juteltiin ja suukoteltiin ja rapsuteltiin Sukan kanssa pitkät ajat. Sukka tekee myös loistavaa yhteistyötä omistajansa kanssa ja kehässä liikkuivat juuri niin kuin kuuluukin, todella hienosti. Parhaiten koko urosporukasta. Tuomari antoi laatuarvosanan H koiralle, mutta hylkäsi sen liiallisen valkoisen vuoksi. Epäilen vahvasti, että harjoitusarvostelija kehässä sai sen aikaan. Isommatkin valkoiset laikut on nimittäin hyväksytty näyttelyissä.
Sukka Vesilahdella.
Dolly on käväissyt muutamassa näyttelyssä, paras tulos tältä keväältä on toistaiseksi PN 3. Mielellään sitä käyttäisin vielä, mutta pelkään, että turkki alkaa tippua piakkoin. Jatketaan sitten syksyllä tai ensi keväänä taas. Dollyn kanssa on ilo olla kehässä, se käyttäytyy aivan liikuttavan ihanasti. Ainoa poikkeus oli Vesilahdella, jonne oli kai kylvetty kourakaupalla namia kehään, sillä siellä koetti maata haistella.
Vielä saamme jännittää ainakin muutaman näyttelyn muilta sisaruksilta. Onnea kehään kaikille!
Leia on kaunis, se on nyt todettu monessa paikassa. Kerronpa aikani kuluksi muutamasta meidän reissusta syksyn ja talven mittaan.
Leian kanssa käytiin ihan mukavin tuloksin näyttelyissä kesällä 2021. Mutta vain yksi ”oikea” serti sieltä tuli (Hyvinkäältä). Alan olla tässä iässä jo melko kärsimätön (tämä asia kulkee minussa ilmeisesti päinvastoin kuin muissa ihmisissä) ja Suomen näyttelyiden jäädessä taas tauolle päätin matkustaa maailmalle. Meiltä oli korona jo vienyt juniorisertien mahdollisuuden, yhden se vain ehti käydä hakemassa Tallinnasta 2020. En ehkä ole maininnut, mutta GoogleMaps on yksi parhaista ystävistäni. Sen kanssa voi matkustaa minne vaan. Se ei edes hermostu, vaikka ajaisi vikaan.
Marraskuussa 2021 ajoin Viron Narvaan. Siis juuri siihen pimeimpään ja ankeimpaan aikaan vuodesta. Reissu oli haastava; täysin pimeässä ajamista Tallinnasta Narvaan, hotellin löytäminen pimeässä…niin ja olihan silloin pakkastakin.
Leia pärjäsi huikean hienosti kaksipäiväisessä näyttelyssä; RYP 1 ja RYP 2! Kaupungista en nähnyt mitään, koska olin koko valoisan ajan näyttelypaikalla. Harmaata kaikkialla.
Ryhmäkehässä
Suomessa ei ollut mitään näyttelyitä, kaikki peruttu taas. Messari oli, mutta sinne en ollut Leian kanssa menossakaan. Päätin talven aikana koettaa vielä paria näyttelyä.
Helmikuu 2022 ja Latvia, Valmiera. Miten hauskoja muistoja sieltä jäikään. Oli hauska asunto, Timemachine appartment 1961, suosittelen, jos siellä päin reissaatte. Oli metsälenkit, kettukin. Ja kaksipäiväisen näyttelyn tuliaisiksi kaksi sertiä.
Valmieran muistoja
Olin jo ennen Valmieraa päättänyt vielä sitä viimeistä (kolmatta) sertiä lähteä hakemaan Virosta, Suomi vasta käynnisteli taas kerran uudelleen näyttelyitään. Päädyin matkustamaan takaisin Narvaan maaliskuussa 2022. Kansainvälinen kaksipäiväinen näyttely. Nyt oli jo valoakin niin, että näki kaupungin värit. Ei se aivan harmaa ollutkaan.
Narvajoki aamulla 12.3.22. Iivanan linna 12.3.22.
Hyvä reissu tämäkin oli. Ensimmäisenä päivänä PN 2 ja se viimeinen serti, ja Leia valioitui Suomeen, Viroon ja Latviaan.
Toisena päivänä Leia ROP Cacibilla ja RYP 2. Nyt pidämme pakollisen näyttelytauon ja jatkamme Leian kanssa ehkäpä syksymmällä. Jos maltan sinne saakka odottaa…😁
Dollylle tehtiin MyDogDNA -testi tammikuussa, jonka tulokset tulivat äskettäin. Sumulle tehtiin tämä sama testi myös ennen ensimmäistä astutusta, löytyy tuolta: Sumu-The Finnish Spitz. Vertailun vuoksi halusimme tehdä geenitestin Dollylle, vaikka ei siinä mitään suoraan pystykorvaan liittyvää sairautta etsitäkään. KORJAUS 22.4.22. Siellä on itseasiassa pystykorviin liittyvä sairaus, jota tutkitaan: Degenerative Myelopathy. Dolly on senkin suhteen terve.
Dolly on tutkituilta osin terve, se on väriltään fawn, se vaihtaa karvansa ajoittain, on pystykorvainen ja sen geneettinen variaatio on keskiverto verrattuna kaikkiin tutkittuihin suomenpystykorviin.
Tällä testillä pystyi aikanaan vertailemaan juuri geneettistä eroavaisuutta kaikkien tutkittujen kesken, mutta se ominaisuus on kadonnut firman myynnin myötä. Suomenpystykorvan geeneettinen monimuotoisuus on keskiverron koiran geeniperimää kapeampi. Tämä johtuu siitä, että pystykorvia on ollut vain Suomessa eli maailmanlaajuisesti hyvin pienellä alueella, niitä on jalostettu ensimmäiset reilut 100 vuotta melko ahtaasti, käytetty vain ”parhaita” – miten se aina onkaan sitten määritelty- ja niitä parhaita on sitten käytettykin paljon. Eikä se ole kenenkään vika, tämä on ollut tapana. Se, että pentueen sukusiitosaste on alhainen ei poista sitä faktaa, että geneettinen eroavaisuus on keskivertoa kapeampi. Ei se sentään lunnikoiran tasoa ole, mutta siihen pisteeseen saatetaan ennen pitkää ajautua pienessä rodussa. Onneksi on rotujärjestö, joka tekee suosituksia jalostukselle. ❤️
Tämä DNA-testi ei tietenkään takaa sitä, etteikö Dolly koskaan sairastuisi mihinkään. On silti mielenkiintoista tutkituttaa koirat myös tältä osin, koskaan ei voi tietää, jos jotakin yllättävää ilmeneekin.
Käytiin Tallinnassa, koska Suomessa ei järjestetä näyttelyitä. Sattuneesta syystä. Siellä oli Tallinnan Winter Cup 19.2., kansainvälinen näyttely ja sen päälle kansallinen näyttely 20.2.
Laivalla
Reippaita matkalaisia nämä pystykorvat ovat; todettiin, että mikään ei ainakaan pelota. Eivät rähjää vieraille koirille, haluaisivat mennä kaikkia moikkaamaan, ulkona viipottavat menemään kuin maaniset ADHD- potilaat ja oikeasti muutoin käyttäytyivät varsin asiallisesti. Ei lainkaan turhaa haukkumista, niiden kanssa oli kaiken kaikkiaan helppo matkustaa.
Dolly piippailee, kun ollaan vieraassa paikassa, jossa olisi yritystä käydä nukkumaan, rauhoittuu ajan kanssa. Mutta kyllähän se piippailu on aika ärsyttävää, Sumukin siitä jo hieman huolestui. Mutta kerroimme Sumulle, että moinen ominaisuus on varmaankin periytynyt isän puolelta, niin Sumu selvästi helpottui. Nyt täytyy muistuttaa, että tähän kätkeytyy pieni sarkasmin jyvänen; Dollyn isä ylittää Atlantin vuosittain pariin kertaan ja ei varmasti matkoillaan piippaile. 🙄😅
Laivassa otettiin hytti, harjoituksen vuoksi ja siksi, että en mielellään niitä autoon matkan ajaksi jätä. Makoilivat alapedillä ja lattialla. Hyvin sujuivat molemmat laivamatkat.
Hotellissa oli Dollyllä vähän vaikeaa, se kuunteli koko ajan käytävästä kuuluvia ääniä ja haukahteli niille. Sumu nukkui sängyllä eikä välittänyt tuon taivaallista niistä äänistä. Luulisi kokemuksen lisääntyessä, että Dollykaan ei niistä sitten enää välittäisi. Kovasti ainakin tätä toivomme, ettei tarvitsisi montaa yötä reissussa valvoa itsekin…
Tallinnan Piritan rannalla helmikuussa 2022.
Sää olisi saanut olla parempi, mutta mitä sitä voi helmikuussa muuta odottaa. Käytiin rannalla lokkeja katsomassa, olipa siellä sorsiakin. Ja lokkien raatoja, joita vesi oli rantaan tuonut…
Näyttelyssä sitten. Dolly 1okk voitti koko rodun lauantaina kansainvälisessä näyttelyssä ja oli tietysti ROP juniori. Sumu käyttöluokasta PN 4 ja serti sekä vara-cacib.
Sunnuntaina Dolly ROP juniori sekä PN 3 ja Dolly saa nyt Viron juniorimuotovalion arvon. Sumu oli PN 2 sertin kera, käyttöluokasta. Mahdottoman hienot tytöt!
Aika rankaa tällainen reissu kuitenkin tuollaiselle keskenkasvuiselle on, vallankin kun yö piti käyttää vartiointiin. Päädyttiin sunnuntaina jättämään ryhmäkehä väliin vaikka sinne lauantaina jäätiinkin. Ei liikaa pienelle päälle, jotta innostus säilyy.
Siinäpä niitä ruusukkeita sitten on.
Karvanlähtö on molemmilla tytöillä. Ja näkyyhän se, mutta minkäs teet. Katsellaan, millaisessa karvassa ollaan maaliskuussa Pystykorvajärjestön pääerikoisnäyttelyssä ja mitä sen jälkeen. Ei Dollyakaan viitsisi bikineissä enempää ilmoitella, katsellaan näyttelyitä sen mukaan, miten kasvattelevat karvansa takaisin.
Täytyy vielä Sumun viisaudesta kappale kirjoitella. Se on aivan mielettömän viisas koira, vaikka ikää ei tuon enempää olekaan. Kun Dollyllä oli vaikeaa reissussa, eikä se tahtonut heti rauhoittua, niin Sumu rauhoitteli pentua. Nuoli päätä ja korvia, haastoi leikkimään. Se on niin käsittämättömän inhimillinen, että sitä on vaikea ymmärtää. Ja miten se ymmärtää heti, miten pitää toimia ja mitä tehdä. Tämä on ominaisuus, jota koirissa ei helposti ymmärretä. Eivät ne ole pelkästään viettiensä varassa toimivia – ne ymmärtävät, välittävät, ovat empaattisia ja aivan varmasti rakastavat. Toiset ovat kyllä viisaampia kuin toiset, siitä ei pääse mihinkään.
Tässä se inhimillinen olento syö poikastaan elävältä.
Dolly on dieetillä. Se on sellainen dieetti, että ei syödä mitään. Ei ainakaan koiranruokaa. Ja ainakaan omasta kupista sitä ei syödä. Joten ollaan kehitelty jäniksenpapana-peli, jonka avulla saadaan Dolly syömään: heitellään nappuloita lattialle/matolle. Tämä ei yksistään toimi, vaan pelissä pitää olla mukana painostaja eli toinen koira, joka myös haluaa syödä niitä nappuloita. Tässä pelissä kaikki voittavat ja Dollykin saa vatsansa täyteen.
Dolly pari päivää vajaa 9kk.
Dolly on aloittanut junnukurssin. Meillä on ollut siellä todella kivaa ja Dollykin on ollut kerran viikossa väsynyt. Aloitetiin nosework-treeniä tässä kotona ja kyselen hieman neuvoja siellä koulutuksessa, kunhan päästään lajia siellä kokeilemaan.
Metsässä ollaan käyty molempien pystykorvien kanssa vielä tähän lumen tuloon saakka – ihan vaan haistelemassa ja ihmettelemässä. Jos näätä löytyisi, se olisi tietysti sitten asia erikseen. Hirviä ollaan kovasti löydetty kyllä, siellä paikassa, jossa usein käymme, on hirvien reservaatti – niitä ei siellä metsästetä. Ilmat ovat olleet tuuliset ja (vesi-, lumi-, räntä-) sateiset; eipä niitä lintuja ole sillä pläntillä juuri näkynyt. Edellisinä syksyinä havaintoja oli aina, nyt ei joka kerta edes olla törmätty – hakkuita ja harvennuksia on tehty reilusti.
Laikat aloittivat juoksut. Se tarkoittaa, että jokainen muukin koira tässä huushollissa on sekaisin. Epäilen, että vaikuttaa Sumun juoksujen aloittamiseen – Dollysta en tiedä. Syksyllä Sumu odotteli salukin juoksuja, ennen kuin aloitti omansa. Meni kuukaudella yli oletetun. On jännä seurata, miten ne nuuskivat toistensa takapuolia ja odottavat ja odottavat ja aloittavat sitten samaan aikaan.
Juoksujen synkronointi on luonnon tapa huolehtia pennuista – mikäli emä menehtyy tai joutuu lähtemään ruoanhankintareissulle kauas, on pennuille hoitajat lauman muista nartuista ja näin pentujen eloonjäänti on turvattu. Kätevää ja ihmeellistä, miten tämäkin on muovautunut.
Meiltä on nyt kuulkaa mennyt kaikki. Näyttelyt nimittäin. Meni Messukeskus. Meni Turku. Meni Miehikkälä. Miehikkälä siirrettiin, mutta ei meillä mitään karvaa enää siihen aikaan kevättä ole kenessäkään kiinni. Olin niin kovasti toivonut, että päästään Dollyn kanssa näytille, mutta saapa nähdä. Harjoiteteltu on vähän näyttelyitä varten, lisää pitää vielä säännöllisesti harjoitella. Ja Pystykorvajärjestön pääerikoisnäyttely pidetään kyllä varmasti, siihen en usko enää muutoksia tulevan. Mutta missä tilassa on turkki siinä vaiheessa, en tiedä. Kokeillaan kuitenkin. Jos ei muuta tule, niin kokemusta ainakin.
Teinimonsteri
Tiedättekö, minkälainen on Pyhä Häntä? Se on sellainen, jotta siihen ei saa koskea ollenkaan, siis kukaan toinen koira. Edes hipaista ei saa tai aiheuttaa ilmavirtaa, joka osuu häntään. Siitä seuraa ärinää ja hampaiden louskuttelua – usein sen toisen koiran kuonoon. Dollyn häntä on Pyhä, kun se on lepäämässä. Ei kannata yrittää lähestyä. Onneksi me ihmiset saamme koskea Pyhään Häntään ja siirtää sen omistajaa, ainakin toistaiseksi.
Toisilla koirilla on ”oma tila”, johon ne eivät halua muita, tämä on usein tärkeää nukuttaessa. Vanhemmalla laikalla on myös ollut aika suuri oma tila nuorempana, mutta nyt se ei enää ole siitä niin tarkka. Se on muutoinkin vähän pehmennyt iän myötä – oli varsin täpäkkä nuorempana. Ote on alkanut lipsua.
Meillä on siis lunta. Paljon lunta. Sumu rakastaa antaa lumipesuja pennulle, monia kertoja päivässä. Lenkilläkin, kymmeniä kertoja. Pentu poloinen, vielä sillä ei ole voimaa vastustaa. Näihin tunnelmiin.
Dolly on melko rasittava pentu. Ja se oli kauniisti sanottu.
Sumu hoitaa Dollya edelleen. Ja Dolly on nyt 7 kuukautta. Vahtii, että pentu ei joudu pulaan ja komentaa muita, jos ne komentavat Dollya. Vain Sumu saa komentaa Dollya. Ja pitää puhtaana. Ja pentu on edelleen varsin pentu; ei tarvitse emon paljon ärähtää, kun pieni on selällään maassa.
Mielenkiinnolla seuraan, kauanko tämä asetelma jatkuu. Ajattelin, että jomman kumman juoksuihin se olisi voinut loppua, mutta ei loppunut. Ruokakuppia voi pennun kanssa vaihtaa aivan hyvin, mutta muilla ei ole sen lähelle mitään asiaa. Tai ainakaan ennen kuin tarvittava määrä ruokaa on syöty.
Dollykin on alkanut sanoa emälleen toisinaan vähän tomerammin. Ja emä ei siinä tilanteessa vastaa ollenkaan murinaan- katsoo vain jälkikasvuaan ja nuolaisee sitä. Koiran kieli ei ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin uskoisi.
Dolly on alkanut vartioida tiluksia. Tässä yksi päivä itse ollessani sairaana ja puolison uhrautuessa lenkille koirien kanssa jäi Dolly kotiin. Sen verran meillä lenkkeillään, että saa välillä pienin jäädä matkasta. Tuossa alapolulla kulki porukkaa ja Dollylle tuli kamala hätä vartioida pihaa. Se meni vähän tolaltaan, kun piti aivan yksin niin kovasti huolehtia koko perheen turvallisuudesta.
Tällä viikkolla pentu kävi hierojalla saluki Leian kanssa. Antoi hieroa ja lopuksi nukahti siihen käsittelyyn. Aivan mahtava tapaus tuo Dolly. Valtavan luottavainen pentu. Ei sillä toki seitsemän kuukauden ikäisenä mitään lihaskireyksiä ole, mutta hyvä on totutella, niin on kaikenlainen käsittely vieraiden tekemänä sitten aikuisena helpompaa.
Dolly Lissutassussa hierottavana.
Dollylla alkaa tammikuussa junnukurssi tuossa paikallisessa koirakoulussa. Se on hurjan hauskaa hommaa, en oikein malttaisi odottaa. Nyt olisi tavoitteena myös agilitykepit ja esteet saada sujuviksi – pikku hiljaa. Putki olisi hyvä saada myös tutuksi – jossain vaiheessa. Taidan hankkia sellaisenkin pian. Ihan vain omaksi iloksi, jotain pientä aktiviteettia. Mutta sateessa ei niin millään viitsisi tuolla ulkona harjoitella, oma mukavuudenhalu vie kyllä voiton…siksi aion kokeilla noseworkia kotioloissa etäkoulutuksena. Varmaan Dollykin pääsee kokeilemaan.
Dolly on melko rasittava pentu. Ja se oli kauniisti sanottu. Ei ole tullut emäänsä, joka ei koskaan ole rikkonut yhtä ainoaa esinettä. Dolly nousee pöydille ja ottaa sieltä mm. lehtiä, tärkeitä papereita, johtoja ja mihin esineeseen vaan ylettää. Sitten se silppuaa ne. Sitä ei voi hetkeksikään laskea silmistään. Jos itse käy kaupassa tai heittää lapsia kouluun, laitan sen ulos. Siellä se ei saa niin pahaa tuhoa aikaan.
Pentu leikkii paljon. Emänsä kanssa, salukin kanssa. Laikat eivät halua olla missään tekemisissä sen kanssa, liiaksi energiaa. Onneksi on kavereita, tiedä mihin sen kanssa joutuisi, jos olisi ainoa koira.
Dollyn kanssa raahauduttiin näyttelytreeneihin tässä eräänä iltana. Saatiin vähän videotodistettakin asiasta, vaikka parhaat palat jäivät kuvaamatta. Nimittäin se, kun Dolly menen tullen treeniä ryömi kyljellään tekonurmella eteenpäin – oli kai kovasti mukavan tuntuinen alusta. Oli Dollyn ensimmäinen kerta tuossa hallissa. Onneksi meillä on vielä aikaa harjoitella, pentuluokassa ne saavat olla pentuja. Dollylla on ainakin tällä hetkellä tapana ravistaa pian juoksun alettua tai palatessa ”tuomarin” luo; näissä molemmissa videoissa tulee se esille. Olen tätä pohtinut kouluttajien kanssa, syy saattaa varsin yksinkertainen: karvat menevät aivan väärin tuon näyttelyhihnan kanssa ja siksi pitää ravistaa.
Toisessa videopätkässä Dolly on jo kolmatta kertaa ”kopeloitavana” ja se jo tuossa näyttääkin, että alkaisi riittää neidin mielestä. Mutta hyvin suostuu vielä palaamaan pyydettäessä. Vaikkei siitä koskaan mitään näyttelytähteä tulisikaan, on tämä valtavan hyvää treeniä pienelle päälle – erilaisia koiria ja niiden kanssa pitää vielä pystyä juoksemaankin ja tietysti tuo”kopeloitavana” oleminen.
Hampaiden hoitoa pitää alkaa harjoittelemaan ultraäänilaitteella. Olen aivan kokonaan kaiken muun tohinan vuoksi unohtanut sen. Ja tämä ei koske vain Dollya vaan kaikkia koiria. Ei niistä kukaan kamalan ilahtunut ole hammaskäsittelystä, mutta parempi ne on hoitaa kuin jättää hoitamatta. Ultralla saa vähän pidemmän hammaslääkärin hoitovälin, jos koiralla kertyy runsaasti hammaskiveä. Sitä pitäisi vaan muistaa käyttää säännöllisesti. 🙈 Hammasharja on ehkä varmempi, jos sen opettaisi iltarutiiniksi.
Dolly syö pikkulintuja, hyvin epämääräisen näköisiä paakkuja ja palluroita maasta, maistelee multaa sisäkasvien ruukuista, maistelee niitä kasveja, sieppailee lenkillä mitä milloinkin suuhunsa ja ajaa omistajansa hulluuden partaalle saadessaan kerta toisensa jälkeen kyseisten aktiviteettien vuoksi ripulin.On mennyt vaikka kuinka monet kuurit ripulilääkkeitä ja koko ajan maitohappobakteeria. Ja aina vaan sen tapaa maiskuttelemassa jotakin uutta. Hiiret ja talitintit eivät varmastikaan ole hyväksi vatsalle. Ehkäpä se vaistomaisesti hoitaa suolistobakteerikantansa kuntoon tällä tavoin.
Dolly -parka on joutunut nyt olemaan ihan vaan kotona pihalla ja hihnalenkeillä Posion reissuun saakka juoksun vuoksi. Näyttelytreeneissä ollaan käyty pari kertaa, ihan hyvin on sujunut puolivuotiaaksi muuten, mutta toiset koirat kiinnostavat vähän liikaa; se haluaisi tavata kaikki ja siinäpä meillä onkin sitten oppimista. Olen todella iloinen siitä, että se ei väistä kosketusta eikä mittatikkua. Juokseminen sujuu miten kuten, sillä lailla kun puolivuotiaan voi olettaa juoksevankin. Vähän suoraan ja vähän vinoon. Eiköhän se siitä iän kanssa ala sujua.
Hilja, Olga, Leia, Dolly ja Sumu – hihnalenkillä.
Posiolla. Hmm. Mistäpä aloittaa. Aloitetaan vaikka siitä sateesta. Siellä satoi. Koko reissun ajan alusta loppuun. Aamen. Oltiin teltalla. Hyvä teltta ja hyvä kamiina. Ei se ollut ongelma. Vaan se ripuli, Dollylla, taas. Ensimmäisenä päivänä metsäreissun jälkeen se alkoi. Koirat joutuivat nukkumaan pienen kokeilun jälkeen autossa ensimmäisen yön, sillä Dollylla oli vähän liikaa vauhtia teltassa. Sumu olisi voinut siellä varmaan nukkuakin, kun olisi oma peti sinne laitettu. Vaan ei Dolly, se oli jo menossa ulos teltan liepeen alta. Eikä osannut varoa yhtään sitä kamiinaa.
Jos on ripuli ja joutuu nukkumaan autossa, se ei kuulosta olevan eikä ole hyvä vaihtoehto. Ellei omistaja nuku autossa sen ripuloivan kanssa. Jouduttiin toiseksi yöksi tekemään luova ratkaisu ja siirtämään leiri eräkämpälle. Siellä kuulee ja pystyy reagoimaan heti siihen, että toisen pitää päästä ulos. Laskeskeltiin, että marraskuun vesi-/räntäsateessa sinne tuskin on tunkua.
Dolly
Sumu
Ensimmäisenä päivänä siis satoi vettä. Maastot eivät olleet tuttuja ja yrityksistä huolimatta ei ehditty perille edellisenä iltana ennen pimeää. Oli täysi mysteeri, minkälainen metsä sieltä valoisan tultua paljastuikaan. Laskettiin molemmat pystykorvat samaan aikaan maastoon, ajatus oli, että tuskin niitä lintuja siitä maastosta tulee löytymään ja näinhän se oli. Ei linnun lintua. Mutta korppi oli. Ja hirvet. Korppi raakkui muutaman sadan metrin päässä ja Sumu pysähtyi kuuntelemaan. Ei sitä korppia, mutta jotakin muuta. Korpit ovat sellaisia juorukelloja. Siitä Sumu lähti sitten matkaan. Ensimmäinen haukahdus kuului reilusta 400 metristä ja siitä sitten kiinteä haukku reilussa 500 metrissä. Sinne päin lähdettin, mutta ei ehditty haukulle ennen karkkoa. Tuoreita hirven jälkiä seuraten päästiin haukkupaikalle, jossa useammat hirven jäljet, yhdet vasan. Eihän sellainen porukka mitään jää kuuntelemaan.
Hyvä asia oli, että Dolly ei mennyt haukulle saakka – palasi meidän luo ja otin sen hetkeksi kiinni. Ehkä se mietti, että liian monta ja liian villejä. Parempi näin.
Toinen päivä. Hmm. Tihutti. Mutta oli kuitenkin parempi ilma kuin ensimmäisenä päivänä. Ne valoisat tunnit, jotka ensimmäisenä päivänä säästettiin laskemalla molemmat koirat yhtä aikaa ulos, käytettiin maastotiedusteluun. Löydettiin lopuille päiville hyvät maastot. Eli aamusta heti aarnimetsään. Dolly oli vuorossa ensimmäisenä. Dollyllä oli alkuun löytö; sieltä kuului kirskuttelua koiran haukulle, mutta se haukku ei kauaa kestänyt, kun karkko kävi. Puustalöytö. Hienoa Dolly! 🤗 Seurasi pari sataa metriä, palasi vielä uudestaan etsimään. Sitten ei muuta, mutta autolle palatessa yhteistuumin karkotettiin naarasteeri, sitä Dolly seurasi 150 metriä, mutta sekin lintu lensi suon yli. Kyllä se suon yli lintua seurasi, mutta ei uusintalöytöä. Saa vielä kasvaa, on toisen päivän päätelmä.
Sumun vuoro. Vaaralle suunnattiin. Hyvää vanhaa metsää, mutta vaaran laella isot hakkuut ja taimikko. Sinne se suuntasi. Osasin ennustaa seuraavan: hirvet sieltä löytyivät ja niiden perässä iloista menoa useita satoja metrejä. Oikeasti tarkoitan sitä iloista menoa ihan konkreettisesti; ensin alkoi haukku (Sumu löysi hirven/hirvet) ja sitten sellainen ji-haa -tyylinen huudahdus, jollaisia cowboyt päästelevät ja sen perään varsin ripeää laukkaa. Vaan eivät nämä pohjoisen hirvet ole oikein haukkuun jäävää sorttia. Hukka lopulta tuli.
Hirvien jälkeen käännyttiin jo takaisin päin, kun koppelo nousi Sumun löydöstä puuhun. Ihan lähelle. Se ei olisi kauaa siinä haukkua kestänyt, katseli jo uutta maisemaa lähtötelineissä, joten muutaman minuutin haukkuun Sumulle pudotus.
Mahdottoman ylpeä olen näiden kahden yhteistyöstä.
Sumulla oli juoksu syys-lokakuun vaihteessa. Nartun kanssa on aina muistettava, että juoksu vaikuttaa niiden työskentelyyn. Toisilla koirilla se näkyy jo ennen juoksun alkua ja toisilla – varmasti lähes kaikilla – juoksun jälkeen. Tämä on koirilla täysin normaalia, se ei ole mikään vika vaan osa niiden hormonikiertoa.
Vinttikoiraharrastuksen myötä olen oppinut laskemaan 100 päivää juoksun alusta, sinne saakka kestää hormonitoiminnan tasaantuminen. Usein nartut ovat haluttomia, masentuneita tai omissa oloissaan. Toisilla auttaa se, että niitä viedään kisamaan, juoksemaan kavereiden kanssa ja aktivoidaan runsaasti. Se saattaa helpottaa oireita. Toiset taas eivät sinä aikana siedä toisia koiria eikä niitä näin ollen ole järkevää silloin minnekään sosiaaliseen tilanteeseen viedä. Silloin voi koiraa aktivoida muilla tavoilla. Jokainen oppii tuntemaan oman koiransa ja sen reagoimisen juoksun jälkeiseen aikaan.
Sumu on valeraskaana vähän haluton ja vaisumpi kuin normaalisti. Mutta kyllä se silti riistan löytää ja sitä haukkuu. Siksi se on hyvä palkita haukusta tänä aikana erityisesti, jotta mieliala vähän piristyisi.
Valeraskausoireet eivät ole siis epänormaalia vaan osa nartun elämää. Toki jos maitoa alkaa virtanaan valua sille kannattaa käydä hakemassa kuuri Galastopia, mutta muutoin oloa ei lääkityksellä voi oikein helpottaa.
Kolmas yö vietettiin teltassa ja koirat autossa. Tältä erää ripuli ohi. Säätiedotukset muuttuvat koko ajan; poutasää muuttuikin jäätäväksi tihkuksi. Ei se mitään; aina ei voi auringonpaisteessa kulkea.
Itsellä kolmas päivä kului tietokoneen äärellä (onneksi joku fiksu on keksinyt mokkulan😁) jalostusneuvojakoulutukseen osallistuen. Enpä ole ennen Posion korvessa mihinkään koulutukseen osallistunutkaan. Mieli olisi metsään tehnyt, mutta täytyy nämäkin käydä…ensimmäisen viikonlopun kävin vuonna 2019 Kuopiossa, jonne piti ihan vaivautua fyysisesti paikalle. Jos siitä koronasta jotain hyvää on seurannut niin tämä; eipä ennen olisi ollut mahdollista lähteä reissuun ja osallistua koulutukseen samaan aikaan.
Seuraavaksi kuvagalleriapari jalostusneuvojakoulutuksista kahden vuoden välein.
Kuopiossa 2019
Tässä meidän majoitus Posiolla.
Dolly oli innokas osallistumaan luennolle.
Sumu kuunteli rauhallisena jalotusasioita.
Posiolla 2021
Kolmantena päivänä Sumu irti ensimmäiseksi ja tuloksena oli, että Tapio oli taas Sumulle ja Markolle suosiollinen. Ei oikein ole sanoja; vain kiitollinen hienosti toimivasta koirasta.
Dollylla oli parvi; useita puustalöytöjä, hienoja seuraamisia (paras seuraaminen 400m!), pentu työskenteli tunnin parven parissa. Vaan ei yksikään jäänyt kuuntelemaan haukkua, parin haukahduksen jälkeen lensivät mokomat pois. Kyllä se Dollynkin onni vielä kääntyy, upeita töitä ja sitkeyttä se on näyttänyt.
Sumun kanssa on aina ollut helppo matkustaa. Nytkin se on ollut varsin harmiton kaveri reissussa, joka on vaatimustasoltaan tietysti toista, kuin mökissä oleminen. Sen kanssa oli iltapäivällä helppo kuunnella koulutusta, vähän toista oli aamupäivä Dollyn kanssa: ”Piip-piip-piip” – ilman taukoja. Kun se vähän rauhottui ja itse joutui asentoa vaihtamaan alkoi piippaus alusta. Eiköhän Dollykin vielä opi olemaan reissussa rauhallisena.
Maastoista. Teemme näitä reissuja koirankoulutusmielessä. On aivan huikeaa laskea koira irti aina uuteen maastoon, se kehittää hakua. Samassa tutussa maastossa juoksutettava koira usein hakee hyvin, mutta uuteen maastoon joutuessaan se ei sitten välttämättä toimikaan.
Onhan tässä toki se, että ei itsekään uudessa paikassa tiedä, minne mennä. Mutta kaikenlaisia paikkoja on hyvä käydä katsomassa tulevaisuudenkin varalle…
”Dogs die. But dogs live, too. Right up until they die, they live. They live brave, beautiful lives. They protect their families. And love us, and make our lives a little brighter, and they don’t waste time being afraid of tomorrow.”
– Dan Gemeinhart
Kuva: Marko Pessi
Vuonna 2012 alkuvuodesta meille oli tullut Olga, itäsiperianlaika. Ensimmäisenä syksynä totesin, että yksinhän minä lenkkeilin edelleen, sillä se oli aina metsällä. Meillä oli siinä elämäntilanteessa mahdollista ottaa toinenkin koira (Huom! Miten siinä sitten kävikään!) ja eri rotuja mietittyäni palasin aina salukiin. Siinä viehätti tietysti ulkomuoto, mutta halusin myös itsenäisen luonteen omaavan koiran, en kerta kaikkiaan ole palveluskoiraihminen.
Karkkilassa oli kasvattaja, jolle oli juuri jokin aika sitten tullut pentue, mutta oletin, että ei siitä pentueesta mitään olisi enää myydä. Ajattelin, että jään jonottamaan pentua. Mutta siellä olikin vielä kaksi narttua vapaana ja kuvat nähtyäni sanoin, että se punainen voisi olla minun. Kävimme katsomassa koko perheen voimin pentuja ja ei, se ei ollut se punainen. Joku siinä silver grizzlessä vaan oli, joka sai minut sen valitsemaan. Isla muutti meille 23.12.2012. Paras joululahjani ikinä! ❤️
Isla oli pentuna melko tyypillinen saluki, vaikka olen minä helpompiakin nähnyt. Söi verhot ja sälekaihtimien nupit ja pissasi mielenosoituksena lasten sänkyihin ja sohvalle, monia, monia kertoja. Sen vuoksi meillä on edelleen nahkasohvat ja lasten huoneiden ovet kiinni… Niin ja järsi se kilpikonnaakin, kahdesti. Joutui konna muuttamaan parempaan asuinpaikkaan, ei ollut meillä turvallista.
Ensimmäisenä kesänä vein sen viehetreneeihin ja sille tielle jäin; Isla oli luonnonlahjakkuus, jonkalaisesta saan varmasti vain haaveilla loppulämäni ajan. Viehevarmuus oli omaa luokkaansa, ikinä, koskaan se ei keskittynyt muuhun kuin vieheeseen. Joka ikinen kerta sen voi täysin luottavaisena laskea maastoon. Ei se sertejä juossut kuin kaksi, koska se oli liian älykäs juoksemaan vieheen perässä; se sai vieheen kiinni usein oikomalla maastossa, mutta miten se rakastikaan juoksemista! Vielä 31.8.21 vein sen treeneihin, tietäen, että ne saattavat olla sen viimeiset.
Kuva: Kikko Kåhre
Isla oli myös kaunis, voi hyvä luoja miten kaunis se olikaan. En osaa sanoa, oliko siinä yhtään virhettä. Omaan silmään ei ollut. Kävimme näyttelyissä Suomessa valioksi saakka ja muutamia kertoja valioitumisen jälkeen. Lapset olivat sen verran nuoria, että en ulkomaille sen kanssa sitten lähtenyt, vaikka sen olisi kansainväliseksi muotovalioksi melko helposti saanutkin.
Islan kanssa on reissattu ympäri Suomea, näyttelyissä ja kisoissa. Muutaman kerran Virossakin. Se on ollut antoisaa aikaa, tuollaisen koiran kanssa kiertää. Kyllä se pääsi paljon kulkemaan ja näkemään. On saatu ystäviä ja tuttavia, opittu salukeista. En vaihtaisi päivääkään pois. Tai no ehkä ne päivät, joina se järsi sitä kilpikonnaa.
Saluki ei ole kaikkein helpoimpia koiria, ne tarvitsevat juoksemista, jotta niiden pääkoppa pysyy kasassa. Vanhemmiten se ei enää ole niin tärkeää, mutta kyllä se vielä koko viimeisen kesänsä kävi kavereiden kanssa juoksemassa. Juoksi mitä juoksi, usein ihan paljonkin, vaikka vatsa jo vaivasikin. Pentuna ja nuorena se pysyi vapaana ollessaan suhteellisen lähellä, mutta iän myötä se saattoi kadota pitkäksi aikaa. Kerran laitoin sille tutkapannan kaulaan ja siihen se vapaana juokseminen sitten jäikin muutamaksi vuodeksi – etäisyyttä oli 1200m. Hän oli varsin itsenäinen yksilö, puhuttiinpa meillä jopa camel boots -koirasta.
Islalla oli eräs hyvin rasittava piirre, se ulvoi. Sellaista kimeää sopraano-ulvontaa, johon muut sitten yhtyivät. Se ulvoi, jos ruoka oli myöhässä tai häntä ei huomattu tai jos se oli liian kaukana minusta. Tai jos tähdet olivat väärässä asennossa taivaalla.
Isla mökillä 2018
Isla oli myös mestarivaras; se ryösti kaiken, mihin vain ylettyi. Miten lukemattomat ruoat se söikään suoraan hellalta ja keittiön tasoilta. Hiljaa se hipsutteli keittöön ja suoritti ryöstötoimet. Kuvitteli olevansa näkymätön. Eikä hävennyt lainkaan, sillä salukille luonteenomaisesti sille kuului kaikki sama kuin ihmisillekin. Ei epäilystäkään siitä.
Kerran lähetin tällaisen viestin jollekulle taas yhden varkauden jälkeen.
Suureksi surukseni se sairastui keväällä 2021, eikä alkuun oikein selvinnyt, mikä sitä vaivasi. Se oireili aluksi toisinaan. Ripuloi verta. Oksenteli, lopussa vertakin. Viimein se lopetti syömisen kokonaan. Tutkimuksissa ei aluksi selvinnyt syytä, mutta vatsasyöpä se lopulta mitä todennäköisimmin oli. Ei reagoinut oireenmukaiseen hoitoon. Tuollaisen ruoansulatuskanavan syövän ennuste on erittäin huono. Loppuajasta sillä oli enemmän huonoja kuin hyviä päiviä ja oli aika laskea se pois yhdeksän vuoden iässä.
Suru on hinta, jonka maksamme rakkaudesta. Hyvää matkaa, rakas Nirppu. Kannan muistoasi mukanani aina, kunnes tapaamme taas.
Rainbow Bridge
”Just this side of heaven is a place called Rainbow Bridge.
When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to Rainbow Bridge. There are meadows and hills for all of our special friends so they can run and play together. There is plenty of food, water and sunshine, and our friends are warm and comfortable.
All the animals who had been ill and old are restored to health and vigor. Those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams of days and times gone by. The animals are happy and content, except for one small thing; they each miss someone very special to them, who had to be left behind.
They all run and play together, but the day comes when one suddenly stops and looks into the distance. His bright eyes are intent. His eager body quivers. Suddenly he begins to run from the group, flying over the green grass, his legs carrying him faster and faster.
You have been spotted, and when you and your special friend finally meet, you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face; your hands again caress the beloved head, and you look once more into the trusting eyes of your pet, so long gone from your life but never absent from your heart.
Hiiden Hirven 