Kategoria: Suomenpystykorva

Dolly tahtoo kävellä eteenpäin. Dolly ei kävele samoja jälkiä taaksepäin. Meillä päin on lyhinkin lenkki kaksi kilometriä, joten kyllä Dollyn on vielä palattava samoja jälkiä takaisin. Vielä ei voi montaa sataa metriä kävellä. Dolly on jouduttu kantamaan takaisin postilaatikolta, kun se ei suostu palaamaan muuten.

Meillä ei pitkään aikaan ole tällaista hammastelijaa ollutkaan. Purraan puntteja, nilkkoja, käsiä. Roikutaan aikuisten koirien häntäkarvoissa. Revitään hiuksista. Mahdoton ipana. Veikkauksia otetaan vastaan, milloin Dolly lopettaa puremisen. Kärsivällisesti kiljahdellen irrottelen sen hampaita paljaista nilkoista monen monta kertaa peräkkäin. Se on hyvin itsepäinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta isojen koirien hännät – mitään itsesuojeluvaistoa sillä ei ole. Ei ollut kyllä Sumullakaan, pystykorvaiset pennut ovat omasta mielestään maailman keskipisteitä, oikeastaan koko universumi pyörii niiden ympärillä. Ne ovat kuin lapset tietyssä iässä- kuolemattomia.

Sumu leikkii onneksi Dollyn kanssa, edelleen hoitaa sitä ja pitää huolta. Juoksevat ja riepottavat leluja, kaivavat yhteistä kuoppaa. Nukkuvat vierekkäin. (Paitsi yöllä, jolloin Dolly nukkuu minun tyynylläni.) Syövät samasta kupista. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millainen dynamiikka niiden kesken muodostuu aikuisena. Sumu hoiti Leiaa sen tultua meille. Sumu täytti juuri tuolloin yksi ja jaksoi hoivata Leiaa siihen saakka, kun se kasvoi Sumua korkeammaksi. Vaikka hoivakäyttäytyminen loppui siihen, Sumun mielestä Leia on aina ja ikuisesti sen alapuolella laumassa ja sitä saa komentaa – Leiahan tietysti ei tähän taivu, saluki on verrattain omanarvontuntoinen. Tämä asetelma tuskin koskaan muuttuu, mutta sen kun tietää, voi ongelmat välttää.

Sumu kävi hierojalla Leian kanssa eilen. Ensin se joutui odottamaan tunnin omaa vuoroaan, hienosti rauhottui hetken ihmettelyn jälkeen omalle alustalleen nukkumaan. Sitten oli Sumun vuoro. Oli jumeja, koko kroppa sellainen tiukka paketti. Veikkaan sen johtuvan siitä, että Sumu on koko ajan valmiina hyppäämään jonnekin jonkun otuksen perään ja tietysti kantoaika rasittaa myös lihaksistoa. Otetaan kesän aikana muutama kerta lisää hierontaa, niin on kunnossa sitten syksyllä metsästyskaudella.

Sumu ei kauheasti tykkää hieronnasta, mutta kyllä se siihen sitten suostuu – ei ole sellainen kuin Leia, joka nukahtaa siihen hierontapöydälle. Dollyn kanssa aloitetaan fiksummin jo tässä pentuaikana, niin tottuu paremmin. Metsästyskoira jos kuka tarvitsee lihaskäsittelyä siinä missä aktiiviurheilijakin; sille on hyvä opettaa venyttely ja totuttaa hierontaan tai vastaavaan käsittelyyn.

Kävimme eilen Dollyn ja Sumun kanssa Kiljavan rannassa. Emän seura auttoi Dollyä kävelemään suurin piirtein suoraan, muutoin sillä on vähän vaikeuksia sopeutua hihnaan. Dolly haluaa olla vapaa eikä missään typerässä hihnassa kulkea – ei pitäisi ihmisten pientä pystykorvaa lainkaan rajoittaa. Täytyy käydä ostamassa Dollylle pelastusliivit, niin saadaan aloittaa uimaharjoitukset.

Syksyksi on varattu kanalintulupia moneen paikkaan ja paljon. Kyllä niillä luvilla on joku pudotus Dollylle tultava, jollei ihan linnuton syksy ole. Molemmille tytöille odotan juoksua jossain vaiheessa syksyä, toki toivon, että osuvat ennen tai jälkeen parhaan kauden. Sellaista se narttujen kanssa on – ja siihen on sopeuduttava.

Olin Oulussa kuuntelemassa luentoa Suomenpystykorvien metsästysominaisuuksista – muistaakseni. Nyt olen liian laiska kaivaakseni tiedon jostain. Mutta luennoitsija sanoi jotakin, joka on jäänyt ainaiseksi mieleeni: suomenpystykorvia tulisi kohdella kuin puolivillieläimiä – antakaa niiden olla hieman villejä, älkää kesyttäkö niitä kokonaan. Pystykorvat ovat jo aikojen alusta olleet täällä ihmisen apuna metsästyksessä, mutta ne ovat eläneet ulkona ja joutuneet metsästämään myös oman ruokansa – tämä puoli näkyy edelleen pystykorvassa, vaikka luonteita onkin jalostettu enemmän nykyihmiselle sopivaksi. Tähän voisi lisätä, että antakaa niiden olla pentuja – liika kiirehtiminen metsästyksen kanssa pilaa koiran. Metsän pitää olla kiva paikka – jos siellä pitää rämpiä umpiväsyneenä, se ei sitä ole.

Kävimme näiden puolivillieläinten poikasten ja niiden emon kanssa järven rannassa. Heti rantaan päästyämme näimme kanadanhanhen, jonka puolivilli mamma-koira olisi mielellään käynyt hakemassa rantaan. Se oli kuitenkin tiukasti hihnassa kiinni (mikä pettymys!), joten valitettavasti hanhi jäi järveen. Mutta nämä pennut sitten – ne lähtivät taakseen katsomatta painelemaan järven pengertä pitkin jonossa (kuin hanhen poikaset ikään). Saatoin päästää muutaman painokelvottoman sanan, kun paljasjaloin niiden perään lähdin pinkomaan. Saatiin pesue autoon ja tuumattiin uudestaan. Päätettiin päästää kaksi kerrallaan. Tulos oli sama. No entäpä yksi – suunnattiin sen nenä toiseen suuntaan. Ei ollut toimiva ratkaisu sekään- liian kova kiire oli yksinkin eteenpäin.

Lähdettiin tietä pitkin kävelemään pieni lenkki (ehkä 200m) koko porukan kanssa- menikin oikein hyvin siihen saakka, kun piti kääntyä takaisin autolle. Kaksi kaverusta eivät reagoineet mihinkään huutoon tai vihellykseen, vaan painelivat tietä eteenpäin toisiaan katsellen… se oli sitten siinä hetkessä päätetty, että me ei kuulkaa enää poistuta pihasta ennen kuin jäljellä on vain Dolly, joka reagoi edes omaan nimeensä. Jotta ihan saatte itse ulkoiluttaa pentunne, liian vaarallista touhua meille.

Ihan vakavasti, opettakaa pennulle nimi ja luoksetulo ennen kuin viette sen metsään. On kuitenkin kiva tulla sieltä pois sen pennun kanssa. Varokaa kyitä – pieni pentu ei välttämättä selviä kyyn puremasta. Itse olen henkeen ja vereen käärmeihminen, mutta en halua kyyn puremaa omalle koiralleni – vaikka koira selviäisi nopean ensiavun vuoksi, voivat sen munuaiset vahingoittua pysyvästi.

Pistin tässä jokin aika sitten viestiä Starin omistajalle Jounille. Kerroin (ymmärtänette huumorin), etten ehkä haluakaan myydä pentuja – kyllähän me helposti selvittäisiin 11 koiran kanssa. Täytyisi vaan lopettaa työt, että aika riittäisi. Mutta kyllä se niin on, että ei niitä ole helppoa luovuttaa, kun on nähnyt niiden syntyvän ja kasvavan. Pieni palanen sydäntä lähtee jokaisen matkaan, ei sille mitään mahda. Tällä viikolla mamma-koira on kuitenkin alkanut näyttää varsin kyllästyneeltä jälkikasvuunsa, joten kyllä me niistä luovumme, ihan mielellämme. Saamme keskittyä omaan pentuumme ja alkaa opettaa sitä. Nyt ne kulkevat parvessa eikä yksilöllinen opettaminen ole mahdollista.

Dollylle on jo pentukurssi varattu, kesäkuun puolesta välistä syyskuulle saakka – taitaa viimeinen kerta mennä päällekäin meidän metsästysreissun kanssa. Syksylle on jo suunniteltu reissuja Lappiin ja minä tietysti odotan kovasti, että pääsen tässä etelässä viemään Sumua ja jälkikasvua metsään yksinäni.

Kuvia, kuvia… laitan niitä lisää sitä mukaa, kun saan niitä käytyä läpi. Harmittaa, että aika ei ole riittänyt kaikkeen, olen kuitenkin nähnyt tärkeämmäksi olla niiden pentujen kanssa kuin istua koneella käymässä kuvia läpi.

Tämä kahdeksan viikkoa on ollut yksi parhaista ajoista elämässäni – toki työlästä ja väsyttävää, mutta kyllä ne koiranpennut ovat oikeasti parasta maailmassa. Jos näistä ihan hyviä koiria tulee, voi tätä ajatella ehkä tehdä toistekin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Jatkan tähän Sumun ja Dollyn kuulumisilla niiden kuvien päivittämisen lisäksi – jos uudet kodit luvan antavat, mielelläni laittaisin kaikista pennuista uusissa kodeissaan kuvia myös tänne. Olisi kiva nähdä miten ne kehittyvät ja mitä ensimmäinen syksy tuo tullessaan.

Kyllä saavat nyt pennut kärsiä; mamma-koira on päättänyt vähentää maitobaarin tarjontaa. En kyllä laisinkaan ihmettele miksi, kun tuollainen natiainen puraisee varpaasta. Lisäksi ne painavat kaikki yli kaksi kiloa, joten yhteispaino on enemmän kuin mamma-koiralla. Kannatan ajatusta – alkaa olla mahdollisen rajamailla. Murina kuulostaa hurjalle, mutta kukaan ei loukkaannu vieroituksessa (muuten kuin hieman henkisesti ehkä) – Sumu haluaa selvästi olla pentujen kanssa mutta imetys loppukoon. Tämä on erittäin hyvä asia, ovat sitten vieroitettuja ennen luovutusikää. Eikä tarvitse ihmisen siihen puuttua, vaikka myönnän, että alkuun hieman hämmennyin murinasta. Tämähän on ensimmäinen pentue. Sumu hakeutuu koko ajan pentujen seuraan ja leikkii sekä juoksee pihalla niiden kanssa. Ratkoo niiden välisiä riitoja. Edelleen puolustaa niitä muulta laumalta. Olen tavattoman ylpeä siitä, miten se jaksaa niiden kanssa touhuta. Myöhään illalla ja yöllä se on vielä imettänyt ilman murinoita.

Sumu on oksentanut pennuille ruokaa, sekä pihalle tarhaan että koppiin sisälle – meidän on otettava sieltä Ruti-Rexit pois (ja vaihdettava pyyhkeet tilalle) mikäli tämä vaihe kestää kauankin. Olen nähnyt sen opettavan pennuille, miten sitä oksennusta voi syödä syömällä sitä itse niiden kanssa. Joidenkin korviin saattaa kuulostaa ällöttävälle, mutta tämä on täysin normaali vaihe pentujen elämässä.

Pennut ovat nyt tutustuneet koko isoon aidattuun pihaan, saaneet kuopsutella hiekkakasassa ja kirmata nurmikolla. Kiivenneet portaita ja muksahdelleet sieltä alas. Tavanneet myös nuoremman salukin Leian, joka on todella leikkisä ja ystävällinen, mutta melko iso pitkine koipineen, jonka vuoksi en oikein uskalla sen antaa leikkiä pentujen kanssa, ettei mitään satu, jos joku jää sen jalkoihin. Leia kyllä näyttää rakastavan pentuja kovasti ja livahtaa aina kun mahdollista tapaamaan niitä.

Parviäly – toimii koiranpennuillakin. Koetapa mennä vaikka kylpyhuoneeseen yksin, kun riiviöt ovat hereillä. Ei kuulkaa onnistu. Siellä on sekunnin sadasosassa kuusi ipanaa, jotka painivat paperirullien kimpussa, purevat varpaista ja syövät wc-harjaa (toim.huom: se on nostettu ylös). Tai jos yrität sulkea tarhan, niin ainakin yksi tai kaksi pääsee livahtamaan portista ulos. Sitten ne kirmaavat pitkin pihaa sen salukin kanssa, jonka pitkiltä koivilta yrität niitä suojella.

Kotiin jäävä tyttö on valittu (Dolly) ja aloin jo katselemaan kesäkuussa alkavia pentukursseja sille. Kovasti odotan, että sen kanssa pääsee touhuamaan. Ja onhan se ihanaa, että kotiin jää näistä yksi, ei tule niin kovin haikeaa sitten, kun tupa tyhjenee.